Viikonloppu tuli juuri sopivasti. Aloin olla aika väsynyt ja nyt olen tänään saanut nukkua univelkoja hieman pois. Kohta pitäisi tosin mennä taas nukkumaan, jotta en sotkisi rytmiäni ihan kokonaan.

Mutta viikko on mennyt hyvin. Olen ollut ylpeä itsestäni tällä viikolla ja se on aina kiva tunne. Toki alkuviikosta Koodariopettajan kriittiset sanat painoivat mieltäni, mutta koen, että olen päässyt todella hyvin alkuun tuossa uudessa työpaikassa ja se tuntuu minulle melkein kuin todisteelta siitä, että minussa on puolia, joista voi olla ylpeä. Olen tuntenut oloni vahvaksi ihmiseksi ja se on aina kiva. Toisaalta mietin, että onko vaaraa, että se menee jossain kohtaa sitten yli, mutta en tiedä. Koodariopettajan viesti osui juuri siihen epävarmuuteen.

Ainakin ne ihmiset, joiden kanssa olen tehnyt töitä, ovat vaikuttaneet olevan tyytyväisiä minuun. Yksi keskeisimmistä asioista, joista olen ollut tällä viikolla ylpeä, on työmoraalini: en halua vain päästä helpolla ja lusmuilla, vaan haluan oikeasti paitsi oppia niin myös olla hyödyksi muille. Se insinööripomoni on varmaan 90% ajasta jossain muualla kuin ohjaamassa minua, joten välillä on tullut hetkiä, kun olen saanut tehtyä valmiiksi sen, mitä hän oli pyytänyt minulta ja sitten ollut hieman epätietoinen siitä, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Yritän sitten aina keksiä itselleni jotain muuta tehtävää ja jos en keksi mitään muuta, niin luen firman dokumentaatiota käyttääkseni ylimääräisen ajan oppiakseni jotain kyseisen alan terminologiasta, koska ihan alan peruskäsitteetkin ovat minulle täysin vieraita. Mutta muutamaan otteeseen olen saanut loistaa, kun sitten kun se insinööriesimies on tullut takaisin toimistoon ja selittänyt, mitä voin tehdä seuraavaksi, olen voinut sanoa, että ajattelin itsekin, että se voisi olla hyödyllistä, joten tein sen jo.

Lisäksi olen yrittänyt tutustua niihin ihmisiin siellä ja kysellyt asioita ja yrittänyt olla kaikilla tavoilla kiva kaikkia kohtaan. Toisaalta olen onnistunut pitämään myös omat etuni mielessä ja ehdin jo ihan alustavasti tiedustella, voisiko kyseinen firma olla kiinnostunut siitä, jos tekisin graduni jostain heidän alansa jutusta. Oman alani vastuuhenkilö sanoi, että on aika varma, että he voivat järjestää asiat niin, että se järjestyisi. Joten olen vähän niin kuin löytämässä gradulleni jo maksajaa.

Olen ollut tosin väsynyt ja se on näkynyt ehkä eniten vuorovaikutuksessa Arrown kanssa. Toisaalta tuntuu, että on hölmöä olla näin ylpeä omasta ammatti-identiteetistään, koska se on melkein kuin joku ihan toinen ihminen kuin oikeasti olen. Arrowta tunnen paremmin, joten välillä tulee hetkiä, kun en tiedä mitä sanoa. Yritän antaa kaikille itsestäni hyvän kuvan, jotta he pitäisivät minua ahkerana, luotettavana ja ammattitaitoisena työntekijänä. Mutta Arrow... me ollaan samanarvoisessa asemassa ja minä luotan siihen, että hän osaa tämän alan jutut ja uskon, että hän ajattelee samoin minusta. Tai siis, me ollaan molemmat käyty kursseilla läpi ne samat asiat, me tiedetään kyllä molemmat täsmälleen, mitä meidän osaaminen kattaa ja mitä se ei kata. Jos vastaan tulee jotain, mitä en osaa, niin Arrowlle voin sanoa, että minua hermostuttaa se, koska mitä jos en opikaan käyttämään sitä ohjelmaa.

Ehkä voi sanoa, että manipuloin niitä muita? Jos minulta kysytään, että osaatko käyttää ohjelmaa X, niin sanon, että en, mutta olen käyttänyt ohjelmaa Y, jossa on ilmeisesti ainakin jotain samaa, mutta vaikka ei olisikaan, niin enköhän minä sen opi. Tuo on toisaalta totta, mutta se tuntuu hieman manipuloivalta, koska en oikeasti ole noin itsevarma. Ehkä se työminäni on, mutta ehkä sen takia tämä viikko on ollut niin raskas.

Koen, että erilaisiin tilanteisiin sopeutuminen on minun vahvuuteni. Ei vain työelämässä, vaan kaikkialla. Tarkkailen ihmisiä ja kiinnitän huomiota siihen, miten muut käyttäytyvät ja mistä ja miten he puhuvat. Sitten pyrin muuttamaan omaa käytöstäni enemmän samantyyliseksi. Vähän niin kuin siellä Briteissä minulle tulee aina vahvasti se "sorry" ja "excuse me", kun taas Suomessa en tee sitä. Ja niin kuin tuon meidän yliopistoporukan kanssa jutellessa olen omaksunut hieman erilaisen tyylin puhua. Suurin osa heistä on minua nuorempia ja kai olen hieman itsetietoinen siitä. Sanoinkin Nanille, kun tavattiin hänen kanssaan pari viikkoa sitten, että se meidän yliopistoporukka käyttää erittäin paljon anglismeja. Toisaalta se on kiva ja en varmaan pystyisi edes omaksumaan jotain erilaista tyyliä, jos se ei tavallaan resonoisi minussa jollain tavalla. Toisaalta ajattelen, että okei, se, että käyttää kauheasti anglismeja, on juuri sellainen ominaisuus, jonka yhdistän nuoriin ihmisiin. "Se on ihan fine." "En mä niitä muita sheidaa, mutta..." "Ihan vaan kasuaalia hengausta." "Congrats." Toisaalta sitten samaistun siihen, koska itsekin ajattelen välillä suomeksi ja välillä englanniksi, joten niden kahden kielen yhdistely keskenään tulee aika luonnollisesti. Mutta aikaisemmin olen pyrkinyt editoimaan itseäni niin, että pidättäytyisin moisesta aktiviteetista, koska koin sen jotenkin vähän epäaikuismaisena. Kuten edelleen pidän, mutta meidän porukan kanssa käytän sitä kuitenkin, koska muutkin käyttävät.

Tuo on minussa hyvin vahvana, tuo, että pyrin sopeutumaan uuteen ympäristöön, mutta toisaalta se tarkoittaa varmaan osittain sitä, että en ole oma itseni. Välillä mietin, että onko mitään "omaa itseäni" edes jäljellä siellä näiden kaikkien suojakerrosten alla. Siltä tuntuu hieman Arrown kanssa. Hänellä on myös aika vahvana se hänen oma suojakerroksensa, jota hän pitää yllä vitsailun avulla, vähän samaan tyyliin kuin minäkin tämän meidän yliopistoporukan kanssa. Mutta hän tietää joitain minun epävarmuuksiani ja minä tiedän joitain hänen epävarmuuksiaan, niin en aina tiedä, mitä sanoa hänelle. Jos hän on läsnä, kun minulla on se työminä päällä, ajattelen jatkuvasti, että Arrow varmaan näkee ihan täysin sen läpi. Toisaalta me ollaan nähty toisiamme sosiaalisessa mielessä aikaisemmin lähinnä vain kännissä, emmekä tunne toisiamme ihan niin hyvin. Tuon takia en sitten oikein aina tiedä, mitä minun pitäisi sanoa.

Toisaalta se oli kiva, kun puhuttiin sen meidän porukan WhatsApp-ryhmässä, että nähtäisiinkö ensi viikolla kahvittelun merkeissä pääkaupunkiseudulla niiden kanssa, jotka nyt ovat aloittaneet työt siellä, ja Arrow sanoi siihen, että hänen mielestään kaikki yhteishengaus on kivaa. Se oli kiva kuulla, koska välillä minulle tulee sellainen olo, että olisin ainut, joka tuosta porukasta haluaa hengata yhdessä. Nytkin ollaan yritetty järjestää "vappubileitä", jota varten minä loin Thorin ja Kovaäänisen tyypin vinkistä Doodlen, johon ihmiset sitten saivat merkitä, mitkä päivät sopivat heille. Tänään sitten kyselin siitä, että niin, siitä on nyt parisen viikkoa ja 6/12 on vastannut ja näköjään kaikille vastanneille sopisi ensi perjantai, niin pidetäänkö silloin. Sitten ihmiset, jotka eivät olleet täytelleet mitään doodleen, sanoivat, että ei perjantai käy mulle, eikä mullekaan. Sitten sanoin, että no toisiksi eniten ääniä on saanut se lauantai, sopisiko se sitten paremmin. "No ei mulle käy se lauantaikaan!" Vähän siitä sitten ärsyynnyin ja sanoin, että no jos on noin paljon päiviä, jotka eivät missään tapauksessa sovi, niin olisikohan sitten kannattanut laittaa ne sinne doodleen. Vähän kadutti ja yritin korjailla sitä sanomalla, että minulle kun sopii melkein koska tahansa, niin te, joille puolestaan kaikki päivät eivät sovi niin laittakaa ihmeessä viestiä (kyllä, lainasin tuon Koodariopettajalle lähettämästäni viestistä), kun olisihan se kiva, että löydettäisiin päivä, jolloin mahdollisimman moni pääsisi mukaan.

En tiedä. Otan tuon varmaan liian vakavasti tai sitten oikeasti on kyse siitä, että minua kiinnostaa enemmän kuin muita. Toisaalta en saa sitten ihan sellaistakaan fiilistä, koska sitten kun lyödään joku päivä lukkoon, niin suurin osa tulee ja ei ole vaikuttanut siltä, että he olisivat tulleet ihan vain muiden mieliksi, vaan on ollut oikeasti kivaa ja on aina suunniteltu seuraavaa kertaa ja kaikkea, mitä ehkä tehtäisiin jatkossa. Mutta sitten kun muut lykkäävät tuota ja minä koen, että haluaisin nähdä heitä, mutta toisaalta en haluaisi sanoa mitään, jotta en vaikuttaisi olevani sillä lailla... Mikä on needy suomeksi? Avuton, tarvitseva... Sillä lailla niin kuin epätoivoinen. Ja sitten järkeilen, että ehkä muista tuntuu samalta ja että mikä oikeus minulla on vaatia muita tekemään asialle jotain, jos en kerran itsekään tee? Ja sitten ehdotan jotain ja yritän saada asioita järjestymään.

Vaikka saan sen järkeiltyä noin, niin se on silti vaikeaa, koska koen osittain, että vaikka tavallaan hoidan asiaa kaikkien puolesta, melkein kaikki siihen järjestelyyn liittyvät ongelmat tuntuvat henkilökohtaisilta iskuilta: ehkä en ole sanonut asiaa tarpeeksi hyvin/informatiivisesti/hauskasti, ehkä joku muu olisi saanut ihmiset vastailemaan aktiivisemmin, ehkä minä käyn heidän hermoilleen kyselyilläni, ehkä minä en vain osaa hoitaa tällaisia asioita. Se on kauhea epävarmuuden lähde, jonka ytimessä on kai se sama mikä aina - minä pidän niistä muista ihmisistä ja pelkään, että he eivät tunne samoin minua kohtaan.

Ja olen todellakin nyt taas tällaisessa "miehetön elämä" -moodissa, mutta Lester ärsyttää, kun hän ei tee mitään tai sano mitään. Viimeksi hän oli oikein että hei Amia oli tosi kivaa tänään, mutta nyt hän ei ole täyttänyt doodlea eikä kommentoinut mitään koko aiheeseen. Hän kyllä lukee kaikki viestit suunnilleen heti (kyllä, kyttään sitä, miten nopeasti kukakin lukee minun viestini WhatsAppissa), mutta ei vain sano mitään. Kyseessä on siis hyvin aktiivinen keskusteluun osallistumattomuus.

Äh, no huominen on vielä vapaa ja pitäisi kai tehdä ruokaa ensi viikolle ja pestä pyykit ja tehdä kaikki jutut, mitä en ehdi viikolla tehdä. Niin joo, unohdin ostaa sitä pyykinpesuainetta tänään. No, on vähän sellainen fiilis, että sen sijaan, että menisin nyt nukkumaan, menen kauppaan ostamaan ne tavarat jotka unohdin tai joita ei toisessa kaupassa ollut ja ostan samalla jäätelöä ja velttoilen loppuillan.

Sounds like a plan.