Päivän julkinen huomiokiintiö<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Neiti KK: "Mutta eihän tuota fysiikan koetta voi siirtää tuolle päivälle, kun silloin on äidinkieli."

Matikanopettaja: "Keitä siellä on?" *kukaan paikallaolijoista ei viittaa* "Onkohan herra JuT siinä ryhmässä..."

Neiti KK: "Eli se on se, missä mäkin oon... En mä muista. Amia! Sähän oot mun kanssa samassa äikässä?"

Amia: "Joo."

Neiti KK: "Onko herra JuT meidän ryhmässä."

Amia: "On se."

Matikanopettaja: *merkitsee muistiin*

 

***

 

Amia: *kävelee alakerran käytävää pitkin ja on juuri menossa ovesta eteistilaan, jossa on portaat yläkertaan*

Ääni: "AMIA!"

Amia: *hätkähtää ja pysähtyy ja odottaa, että huutanut neiti MM on kävellyt käytävän toisesta päästä puhe-etäisyydelle*

Neiti MM: "Niin mä vaan sitä, että otakko sä sen penkkarikuvan?"

Amia: "Hmm... Mä en tiedä vielä."

Neiti MM: "Joo, okei, onhan siinä vielä aikaa, mutta mä vaan kyselen kaikilta huvikseni jo nyt."

 

***

 

Kuusi. Päivää. Aikaa. Kuolema. Tänään laskin juuri jäljellä olevat normaalit koulupäivät, kun saatiin kuulla, että ensi perjantaina alkaa koeviikko. Minulla on kuusi normaalia koulupäivää enää lukiossa. Kuusi!

 

Tänään oli jostain syystä taas parempi fiilis NN:n suhteen. Mietin jopa kommentissa heitettyä teoriaa siitä, että NN olisi tarkoituksella yrittänyt saada minut mustasukkaiseksi. Aluksi se kuulosti aika mielettömältä, mutta kun sitä mietti tarkemmin, niin se voisi periaatteessa käydä sittenkin aika hyvin järkeen: neiti EH on toki lähestynyt NN:ää aikaisemminkin juttelu-yrityksillä, mutta NN ei ole ikinä suhtautunut niihin edes sen vertaa ystävällisesti, mitä käytöstavatkin jo edellyttäisivät. Yksi toinen juttelukerta, jonka minä näin ohimennen, oli pääasiassa neiti EH:n yksinpuhelua, kun NN katsoi vain muualle ja oli nyrpeä ja hiljaa. Toisen kerran näki Nan, eikä NN silloinkaan tehnyt muuta kuin murahtanut jotain lyhyttä vastaukseksi. Mutta nyt sitten minä olin oppilaskunnan huoneessa ja minulla oli täydellisen suora näköyhteys NN:ään ja neiti EH:hon. Ja se oli ainoa kerta, kun NN suhtautui yhtään suopeasti neiti EH:hon.

 

Toisaalta kun sitä ajattelee, niin se sattuu. On kauhean hankala uskoa mihinkään tuollaiseen noin positiiviseen, kun tulkitsin tilanteen paikanpäällä niin täydellisen erilailla ja pahoitin mieleni.

 

NN oli tänään taas negatiivisella tuulella. Ja vaihteeksi taas siinä vitriinin kyttäys –paikalla, vaikkakin tällä kertaa yhden ikkunan verran oikealla. Kun tulin käytävälle, hän seisoi siinä yksin ja näytti synkältä. Melkein jopa surulliselta, mutta en usko, että se oli surullinensurullinen ilme, koska se tyyppi ei ikimaailmassa voisi koulussa näyttää yhtään kenellekään, että hänkin on joskus surullinen.

 

Hän vain tuijotti sitä lasivitriinin yhtä kohtaa ilmeettömästi (ja koska käytävä oli verrattain tyhjä, en usko, että hän katseli ketään heijastuksenkaan kautta). Välillä hän tosin kurtisti kulmiaan, mutta muuten hän näytti vain apealta. Minusta on kauhean hankalaa kuvitella NN:ää miettimään mitään kovin ihmeellistä, mutta tuolta se kaiketi näyttäisi. Jos hän katselisi niitä vitriinissä olevia elukoita, niin tuskin hän montaa minuuttia tuijottaisi vain täsmälleen samaan kohtaan.

 

Okei, minä saatan tehdä joskus suunnilleen noin, mutta se on eri asia. Ei melkein kukaan muu tee ikinä mitään tuollaista, paitsi puolivahingossa. Ja minä sitä paitsi tunnetusti ajattelen ihan liikaa ja pyörittelen asioita ja saan niistä pääni ihan sekaisin. Mutta tuo ei tunnu kauhean normaalilta NN:lle. Ja jos minä teen noin, niin olen useimmiten hyvin angst.

 

Mutta oikeasti, hän vain seisoi paikallaan, ihan yksin, reagoimatta ympärillä liikkuviin ihmisiin lainkaan, ja tuijotti apaattisin ilmein samaan kohtaan ties miten monta minuuttia. Ja välillä sitten kurtisti kulmiaan. Se näytti vähän siltä, kuin hän olisi ajatellut jotain, mutta sitten törmännyt epäkohtaan: sellaiseen seikkaan, joka ei täsmää. Niin kuin matikkaa laskiessa ensin laskee törkeän pitkään laskua, mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että eihän tuo voi olla oikein. Sitten yrittää jotenkin löytää sen virheen aikaisemmasta laskun osasta. Tai jos laskee laskua, mutta sitten ei yhtäkkiä tiedäkään, miten siitä voisi jatkaa.

 

NN ei näytä kauhean usein sellaiselta. Lopulta paikalle tuli herra Entti, joka kiskoi NN:ää hiuksista. NN vain vilkaisi herra Enttiin, riuhtoi hiuksensa irti, ja jatkoi sitten sen saman lasivitriinin kohdan tuijottamista. Ilmeisesti todettuaan, että NN:stä ei saisi mitään seuraa irti, herra Entti häipyi. NN ei reagoinut siihenkään mitenkään, vaan jatkoi sitä apaattista tuijotustaan. Sitten jonkin ajan kuluttua herra Entti tuli takaisin ja iski taas kätensä NN:n hiuksiin (yritti tehdä NN:lle todennäköisesti poninhännän), ja NN taas riuhtoi hiuksensa irti ja sitten opettaja tuli ja NN käveli aivan yhtä apaattisena luokkaan (Entti tuli meidän tunnillemme, NN meni ruotsiin).

 

Tuosta tuli jonkin verran ajatuksia. Ensinnäkin yksi sivuhuomio oli se, että ehkä ne NN:n muinaiset kiharat eivät olleetkaan neiti EH:n tekemistä leteistä, vaan mitä jos lettien tekijä olikin herra Entti? En ole koskaan nähnyt neiti EH:n koskevan NN:ään yhtään mitenkään, mutta herra Entti on puolestaan aina käpälöimässä NN:ää ja etenkin hänen hiuksiaan. Herra Entillä on koko koulun pisimmät hiukset (vaikka tytötkin laskettaisiin), joten ei sinänsä olisi lainkaan mahdotonta, että hän osaisi tehdä letinkin.

 

Päämietelmäni oli kuitenkin se, että mitäköhän NN ajatteli. No, varmaan kaikki arvaavat, mitä minä toivoisin hänen ajatelleen. Ja aina kun minä teen noin ja olen angst, niin pääasiassa ajattelen joitain NN-asioita. Tai sitten ajattelen vain sitä, miten kuvottava minä olen, mutta se ei koskaan anna aihetta kulmien kurtistelulle.

 

Mutta tällekin sopalle on vain kuusi päivää enää aikaa. Kun minä joskus tapaan sanoa, että jotenkin hämärästi tuntuu, että asiat menee hyvin NN:n suhteen, niin nyt niin ei voisi sanoa. Se tuntuu pikemminkin... täydelliseltä sotkulta. Hän ei katso minuun tai jos katsookin, niin minä en katso silloin häneen tai vähintäänkin pyrin tekemään kaikkeni välttääkseni ainakin hänen katsettaan.

 

Minä melkein koskin häneen tänään. Tuo on huikea edistysaskel, älkää vähätelkö sitä. Käytävällä oli ruuhkaa ja minä ja NN käveltiin toisiamme vastaan. Minä olisin niin helposti voinut edes hipaista häntä hieman kun olisin kävellyt hänen ohitseen, ja ajattelinkin, että hipaisisin, mutta minä en tehnyt niin. Jotakuinkin viimeisellä sekunnilla liikuin juuri sen tarvittavat pari senttiä vastakkaiseen suuntaan. Minun on vain niin käsittämättömän kauhean vaikea koskea yhtään kehenkään, että tuossakin aivan täydellisen mitättömässä tilanteessa tuntui jotakuinkin tältä: "Ei ei ei ei ei ei! EIH!" *väistää*

 

Ja huomenna on taas torstai. Öh, mitenköhän monta viikkoa siitä minun romahtamisestani on... No jaa, mutta kuitenkin. Ja se tarkoittaa sitten sitä, että Nan on todennäköisesti taas väijymässä aamulla NN:ää. Ollaan Nanin kanssa tultu tulokseen, että NN tulee nolla-aamuisin törkeän aikaisin kouluun. Hän on ollut siellä joka kerta ennen minua (paitsi yhden ainoan kerran). Joten siksi Nan keksii nyt jonkun hyvän tekosyyn, jotta voi lähteä kouluun kyttäämään tarpeeksi aikaisin. Enkä minä edes tiedä, mitä Nan aikoo sanoa. Hän sanoi, että ei aio suunnitella sitä kauheasti etukäteen. Toivon vain, että hän muistaa sen yhden tärkeän asian: "Minä en tiedä siitä mitään."

 

Toisaalta voi olla, että Nan kertoi jo eilen. Tai tänään. En tiedä, ollaan sovittu vain, että hän ei kerro siitä minulle. Olikohan se tiistaina vai maanantaina, kun me puhuttiin ruokatunnilla tuosta noin. Sen jälkeen hänellä on ollut ainakin yksi tilaisuus eilen, ihan päivän päätteeksi, kun minä olin lähtenyt jo kotiin. Toisaalta ei vaikuta siltä, että NN tietäisi yhtään mitään enempää kuin aikaisemminkaan, eikä Nankaan sellaiselta ole vaikuttanut. Paitsi että tänään, kun selitin hänelle tuosta, että kuusi normaalia koulupäivää jäljellä, niin vaikka hän on aina ennen vastaavissa tilanteissa selittänyt, että kauheaa, miten vähän aikaa hänellä on väijyttää NN jotenkin, niin tänään hän ei maininnut siitä yhtään mitään. Tai ehkä hän yritti hämätä, jotta jos hän saa NN:n käsiinsä huomenna, minä en välttämättä huomaisi kauheasti eroa. Emt.

 

Mutta huomenna siis saan taas vainoharhailla ja nolata itseni turhaan, kun Nanille ei olekaan tullut sopivaa tilannetta kertoa. Toisaalta, kun ajattelen sitä, että NN saisi oikeasti tietää, niin siitäkin tulee sellainen olo, että tekee mieli tekstata Nanille viimeisellä minuutilla: "Ei! Älä tee sitä! Eeeeeeiiiii!" Kuten näette, suhtaudun kaikkeen NN:ään liittyvään taas kauhean rakentavasti. Mutta kun Nan hoitaa sen, niin minä en voi itse tehdä sitä, että sanon itselleni: "EIH!" viimeisellä sekunnilla ja peräännyn ja asia jää hoitamatta.

 

Toisaalta minä vihaan tuota, että minä olen oikeastaan vain pelkkä kohde tuossa käänteentekemis-yrityksessä, mutta toisaalta olen realisti: minä en kauhean helposti saisi yhtään mitään aikaan ja jännittäisin vieläkin enemmän ja tilanne olisi luultavasti kiusallisempi sekä minulle että NN:lle. Äh, kyllä on hemmetin tyhmä tilanne. Minä vihaan kaikkea tällaista. Tällaisten juttujen pitäisi edetä sillä lailla tasaisesti ja sillä lailla, että yhtäkkiä sitten lopulta, kun ollaan jo hyviä kavereita, huomataankin molemmat, että pidetään toisesta enemmän. Vihaan töksähtelyä ja äkillisiä muutoksia.

 

Tänään oli se abikokous. Päätettiin, että otetaan vain yksi bussi, johon kaikki suunnilleen 60 abia yritetään ahtautua. Ja otetaan sellaiset megafonisysteemijutut sinne bussin katolle. Ja kierretään kaikki koulut. Tilataan yhdessä karkkejakin. Ja Jumpula vastaa bussin vuokraamisesta ja neiti R vastaa päivänavausnauhasta ja neiti JT vastaa ainakin osittain siitä ohjelmasta, joka on lukiolle ja opettajille. Ja me suunnitellaan, että me tehtäisiin myös muita jekkuja. Se ei ole ollut kauhean yleistä viime aikoina, mutta me ajateltiin vähän räväyttää. Ollaanhan me tietysti paras ja värikkäin ikäluokka ties miten pitkään aikaan. Kun kaikki lukion oppilaat ja opettajat on salissa, muutama tyyppiä livahtaa salin takaovesta huomaamatta pois ja menee tekemään kaikenlaista kivaa (tai "kivaa").

 

Siitä salin ohjelmasta vielä keskusteltiin, että mitä siihen kuuluisi. Kahtena päävaihtoehtona on käsittääkseni joko satu tai opettajien Talent. Sadussa annettaisiin opettajille roolit ja sitten keksittäisiin joku tarina, jonka mukaan opettajien pitäisi sitten käyttäytyä (esim. Punahilkka, jossa Punahilkan rooli annettaisiin jollekin miesopettajalle ja luettaisiin sitten, että hän kirkui metsässä). Talentissa keksittäisiin etukäteen ne taidot (esim. pehmokoirankoulutus) ja sitten heidän pitäisi esitellä ne taidot.

 

Opettajat on kauhean hyvin mukana aina tässä. Heidät saa tekemään jotakuinkin mitä tahansa. Viime vuonna oli "Tanssii opettajien kanssa", mikä meni niin, että abit tanssitti opettajia kauhean rääyntämusan tahdissa ja "lisää jännitystä" siihen toi se, että jokaisella opettajalla oli sidottu jalkaan ilmapallo ja sen "tanssin" ideana oli sitten parin kanssa puhkaista muiden pallot ja suojella omaa. Tuollainen on aina huippua, tuolloinkin kaikki katselemassa olleet lukion oppilaat nauroi suunnilleen vedet silmissä. Ja sitten oli finaali, jossa kahden opettajan piti tanssia oikeastioikeasti ja sitten kaikki muut (ei-opettajat) saivat äänestää voittajan.

 

Ja sitten on aina traditiona, että soitetaan ainakin pätkä biisistä "Moottoritie on kuuma" (esim. täällä) (ja välillä musiikki pois ja kaikki abit laulaa/huutaa sitä). Se on vain sen takia, että siinä lauletaan: "Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma." Meillä yksi tosi törkeän symppis opettaja on nimeltään Sisko, niin hänelle sitten soitetaan/lauletaan aina tuo, kun se sopii kerran muutenkin niin hyvin tunnelmaan. Kun tuotakin kuuntelee, niin tulee melkein itku silmään.

 

Meidän matikanopettajakin sanoi eilen, että hänen täytyy aina olla erityisen ilkeä abeille, jotta he olisivat ilkeitä hänelle, jotta hänelle ei jäisi niin ikävä. Ja sitten hän sanoi, että on kiva kuulla sitten jälkeenpäin, mitä hänen vanhoista oppilaistaan on tullut. Paitsi että se ei kuulemma ole kivaa, kun kuulee, miten jotkut istuu lukiosta pääsemisen jälkeen suunnilleen koko elämänsä vankilassa tms. Ja että sekään ei kuulemma ole kauhean kivaa, kun lukee lehdestä, jonkun vanhan oppilaan kuolinilmoituksen. Tuolta meidän opettajalta on kuulemma kuollut reilut parisenkymmentä oppilasta – onnettomuuksissa, sairauksiin tai oman käden kautta.

 

Ehkä minutkin muistetaan, kävi minulle sitten mitä tahansa.

 

***

 

Sisko tahtoisin jakaa kanssas tämän yön

mut sydän liikaa lyö

maailman ääni liian voimakas on

olen levoton

tahdon nähdä tulen jonka savua jo haistelen

elämä soi korvissa, tuoksuu tuulessa

olen tulessa

rintaa pakottaa, sydän tahtoo lentää

nousta tuulen selkään

vaikka sylisi on samettia

ja maailma on asfalttia.

 

Sisko tahtoisin jäädä

mutta moottoritie on kuuma

kaupunkien valot mulle huutaa

tahtoisin selittää mutta laiva odottaa

sä olet mulle unelmaa mutta maailma on totta

on, maailma on totta, on, on.

 

Lähden maailmalle etsimään itseäni

syvältä itsestäni

kun sen löydän tuon sen sulle lahjaksi

ehkä ainiaaksi

ei ole oikein lähteä

mut on seurattava tähteä

aallot on jossain kuuskyt metriä korkeat

kun tuulet suuttuvat

kuu on kuulemma ruosteenpunainen

ja niin surullinen

mä en usko mitään

ennen kuin näen omilla silmilläin.

 

Sisko tahtoisin jäädä

mutta moottoritie on kuuma

kaupunkien valot mulle huutaa

tahtoisin selittää mutta laiva odottaa

sä olet mulle unelmaa mutta maailma on totta

on, maailma on totta, on, on.

 

***