Olen vieläkin hereillä ja koneella. Katsoin Blondin Kosto II:n. Olin nähnyt sen aikaisemminkin, mutta se oli mielestäni ihan hyvä, joten katsoin sen silti. Eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä. Minulla ei ole huomenna koulua. Eikä ylihuomenna. Roikun koneella, koska minulla ei ole mitään syytä mennä nukkumaan, koska minulla ei ole mitään syytä herätä aamulla.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuntuu äärettömän pahalta. Vain pahalta. Nankin lähetti taas vaihteeksi viestin, että miten meni kirjoitukset. En usko, että hän pahastuu, vaikka lainaan hänen viestinsä suoraan. Ei niissä mitään erityistä ole. Haluan vain jostain syystä tehdä sen.

 

”Moi! Kuulin L:ltä, et olit ollut siinä ekassa kunteluryhmässä. Miten meni? Se oli vissiin ollu yli hankala, tai ainaski moni sano niin. Mitäs huomenna? :D”

 

[Amia selittää kuuntelukokeesta ja sanoo, että ei aio tulla kouluun ennen kuin torstaina. Hän mainitsee myös, että NN ei kuitenkaan tule sinne.]

 

”Voiii... Toivottavasti se nyt tulis ees penkkareihin! Se meni tänään ohi jonku kaverinsa kanssa ja meinasin jo siltä kysyä et tietääkö se kummas ryhmäs olit mut en sit kuitenkaan viittinyt. Onko teille kerrottu mitään niistä koulun potkiaisista ku mä en oo ees varma onko niitä? Mut sit to vampyyri..!! ^o^”

 

[Amia sanoo: ”Olisit vaan kysyny. :D” ja toteaa, että ehkä koulun potkiaisia ei sitten ole ja sanoo: ”Mut torstaina sit vampyyrinä... x)”]

 

”Olis kyl pitäny. *selittää potkiaisista* Mut kai nähään sit to ens kerran!! =D”

 

[Amia vastaa viestiin: ”Joo. :D”]

 

Nan on loistava kaveri. En tiedä, mitä hänestä ajatellaan täällä, mutta hän on. Hänenkin kanssaan huvittaisi puhua. Viimeksi juteltiin torstaina ja silloinkin oli yksi Nanin kaveri ja sitten se austraalialainen vaihto-oppilas siinä kanssa, niin ei oikein päässyt vauhtiin. Ei sillä, en minä tiedä, mitä minä hänelle edes sanoisin. En tule kestämään ilman koulua? En tule kestämään ilman NN:ää? Kun minulla ei lukulomalla tule olemaan kumpaakaan, minulla ei ole mitään syytä poistua neljän seinän sisältä tai välittää yhtään mistään?

 

Mutta koulu on ollut minulle aina tärkeää. Ei niinkään ne oppiaineet, vaan se ympäristö. Että joka aamu täytyy nousta ylös, oli olo miten angst tahansa. Okei, minä tykkään tiedostakin, mutta se, miten joutuu joka arkipäivä menemään jonnekin ihmisten keskelle... Joskus se tuntuu viimeiseltä asialta maailmassa, jota haluaisi tehdä, mutta olen huomannut, että se on silti parempi vaihtoehto kuin se, että olen kotona eristäytyneenä maailmasta.

 

Ja nyt kun lukulomalla ei ole sitä syytä nousta ylös, niin miksi nousisin? Lukemaan? Miksi minä lukisin? Että saisin hyviä arvosanoja ja pääsisin opiskelemaan johonkin hienoon paikkaan ja saisin itselleni ammatin ja tulisin hyvin toimeen ja voisin tehdä kaikenlaista ja toteuttaa unelmiani? Hah. En minä välitä. Jos katson eteenpäin, ei ole mitään asiaa, jota minä odottaisin. Minulla ei ole mitään, mitä minä haluaisin tavoitella. Ei mitään, mitä minä haluaisin saavuttaa.

 

Miksi minä sitten nousisin ylös sängystä? Miksi? En yhtään miksikään. Minulla ei ole yhtään syytä tehdä yhtään mitään. Minulla ei ole syytä pyrkiä yhtään mihinkään. Minulla ei ole edes yhtä ainutta syytä elää.

 

Minä itken. Pitkästä aikaa itken taas koneella oikein kunnolla. Koko muu perhe on jo nukkumassa ja äitini ei tule tänne huomauttelemaan, että minun pitäisi mennä nukkumaan, koska minulla ei ole koulua huomenna. Minä voin itkeä täällä vaikka koko yön, eikä kukaan tule häiritsemään. Joo, onneksi täällä ei ole peiliä. Muuten vihaisin taas itseäni entistä enemmän. Kasvot turvonneina ja silmät punoittaen näytän vielä kaameammalta mitä normaalisti. Onneksi kukaan ei ikinä näe sitä.

 

Istun vain tässä ilman mitään syytä ja kirjoitan jotain roskaa. Enkä tiedä edes miksi. Ehkä toivon, että jos joku lukisi tämän joskus, hän voisi sympatisoida. Ehkä joku voisi sanoa, mikä minussa on vikana. Miksi minun pitää olla tällainen? Ehkä jollakulla olisi sormiennapsauttamiskeino asioiden muuttamiseksi paremmaksi tuosta vain. Ehkä joku tulisi väittämään vastaan ja sanomaan, että olen erehtynyt: minulla on lukemattomia syitä nousta aamulla ja elää, ja sitten hän luettelisi niitä pitkän listan verran ja ne olisivat kaikki järkeviä ja perusteltuja.

 

Mutta mitään sellaista ei ole. Mitään sellaista ei tule. Minä olen jumittanut tässä olossa ikuisuuden. Yhdeksänneltä luokalta asti. Välillä on ollut parempia aikoja, mutta lopulta – tapahtui mitä tahansa ja yritin sitten miten paljon tahansa – minä päädyn kuitenkin aina tähän samaan pisteeseen. Eikö se todista jo jotain?

 

Sattuu. Ihan fyysisestikin. Viikko sitten tehty haava ei ollut yhtään mitään. Pelkkä pintanaarmu, jota tuskin edes huomasi. Jos painaa tarpeeksi lujaa ja tarpeeksi syvälle, siitä kivustakin tulee erilaista. Sellaista tylpempää. Jos viiltää vain pinnasta se pistelee. Siinä se. Ei se ole edes kunnolla kipeä paitsi jos siihen koskee. Mutta jos viiltää syvemmälle, se tuntuu melkein kuin olisi revähtänyt lihas tai olisi paha mustelma. Se sattuu koko ajan. En välitä. Parempi vain, että sattuu.

 

Jotenkin alkaa väsyttää. Varmaan menen sänkyyn lukemaan Hamletia. Jos nukahdankin, niin toivottavasti en herää.