Ensin tänään laittauduin kivasti 1920-luvun teemabileisiin Natalialle synttäri/läksijäisbileisiin. Oli ok, olinkohan jotain 3-4 tuntia siellä. Vedin pari drinkkiä, vodkamartinin ja sitten jotain vielä. Lähtönikin viivästyi, koska oikeasti ne juomat nousi niin rajusti päähän, että vain istuin paikallani ja yritin pysäyttää sen ympärillä kieppuvan maailman, joka vain suihki ympäriinsä. En puhunut edes mitään kenellekään, vain istuin paikallani ja keskityin siihen, että en pyörry siihen maailman kieppumiseen.

Sitten lopulta lähdin ja saavuin hienona Thomasin luo. Siellä oltiin hetki, sitten lähdettiin, pelaamaan biljardia taas. Siellä sitten juteltiin, minä aloin taas puhua sitä enemmän mitä enemmän pääni selvisi. Minulla se kai toimii päinvastoin kuin muilla.

Pelattiin pari erää, Thomas jutteli koko ajan viereisen pöydän kahdelle naiselle ja sitten lopulta ehdotti, että kaksi meiltä ja sitten te. Minä ja kolme muuta istuttiin sivussa ja juteltiin. Thomas aina välillä yritti kysellä, että mitä puhutte, jne. mutta minä en viitsinyt selittää. Kun mietittiin jatkopaikkaa, Thomas halusi vain jonnekin, missä on viinaa, koska hänen juomansa olivat loppuneet. Minä halusin minne tahansa, missä ei olisi viinaa. Muut samaa mieltä olevat sanoivat, että ehkä lähtevät sitten kotiin.

Minä sanoin, että ei, minä en halua kotiin, minä en halua kotiin, mitä tahansa muuta kuin viinaa tai kotiin, en kestä, jos joudun nyt menemään kotiin jo tässä vaiheessa iltaa, vain hajoan ja itken, en muuta nykyisin enää teekään. Thomas kuunteli taas puolella korvalla sitä pohdintaa ja sanoi, että mennäänkö sitten sinne klubille. Minä katsoin häneen ja sanoin, että sä olet tylsä tyyppi. Thomas sanoi sitten, että no ehdota itse jotain, et voi vaan sanoa kaikelle mitä me ehdotetaan, että se on paskaa.

Sitten tein koiranpentuilmettä niille kahdelle enää jäljellä olevalle suhteellisen selvälle, jotta he eivät lähtisi. Sanoin, että älkää lähtekö pliis, tehdään jotain, mennään vain jonkun heistä kotiin jatkoille. Ei tullut kauhean innokasta vastaanottoa, mutta ei tyrmäystäkään. Yksikin heistä sanoi, että vitsit ei hän voi lähteä kotiin, koska sitten hänelle tulee niin kurja fiilis minun takiani. Molemmat olivat vähän sillä fiiliksellä, mutta päättivät sitten lähteä kuitenkin kotiin.

Thomas sanoi, että tule Amia meidän kanssa johonkin baariin jatkamaan, ei sun tarvitse vetää viinaa, vaikka me vedetäänkin. Sanoin, että mä olen ollut ihan tarpeeksi monta kertaa se, joka on porukasta selvinpäin ja katsonut kuinka he sekoilevat ja pitävät hauskaa ainakin omasta mielestään ja siitä on aina tullut minulle vain ihan saatanan paska fiilis. Välillä kun yritin ulista niitä paria tyyppiä jäämään, sanoin vain, että älkää lähtekö, älkää jättäkö mua tänne yksin NOIDEN kanssa, vaikka nämä sitten kuulivatkin, mitä sanoin. Pariin kertaan sanoin myös vitsikkäällä tavallani, että selkeästi meidän seura ei enää kelpaa, kun pitää peliseuraakin hakea viereisestä pöydästä, joten ilmeisesti me ollaan vaan niin vitun tylsiä.

Nyt sitten kun vasta juttelin Facebookissa sen yhden osastolaisen naisen kanssa, jonka kanssa olen ehkä läheisin, ja kerroin tästä paskasta fiiliksestäni, olen lopultakin saanut sanottua siitä jotain. Että miten vain hajoan ja fiilis on suoraan sanottuna paska. Se avasi jotenkin taas jonkun padon. Tänään ensimmäistä kertaa taas pitkään aikaan olin oikeasti taas minä, enkä se yliaktiivinen ja sosiaalinen ja kiltti ja kaikki huomioonottava looginen jokapaikanhöylä.

Thomas saikin nyt sitten aikamoisen laidallisen minulta tämän illan aikana. Oikeastaan kaikki, mikä hänessä on ärsyttänyt nyt viimeiset viikot, tuli nyt ulos ja vieläpä ihan oikeaan osoitteiseen, eikä vain avautumista jollekin kaverille aiheesta. Vähän tyyppi myös itse tuntui lopulta tympääntyvän piikkeihini, mutta pääasiassa vain oli sellainen välinpitämättömän sovitteleva. No eipä halattu lähtiessä kuitenkaan, ei oikein mitään yhteyttä ollut meidän välillä. Lähinnä siksi, että minä pidin hänet etäällä, vaikka hän olisi puhunut minulle tai ollut vieressä, katsoin vain jonnekin muualle, vähän ohi edes.

En jaksa enää yrittää sitäkään tyyppiä, jos kerran ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Turha toivoa ja kehitellä skenaarioita. Ja olin tosissani, kun sanoin häntä tylsäksi, se tuli sydämen pohjasta. Potentiaalia kai olisi, mutta ihan sama, en vain jaksa enää, vaikka kai joku erityistärkeä hänelle olen, kun hän puhuu minulle asioista joista ei puhu muille. Mutta eipä paljon liikuta nyt, kun minä olisin tarvinnut sitä jotakuta, niin ketään ei tullut, ketään ei ollut.

Ja vitsit se uusi keskuspaikka on tosi hieno, teoriassa. Puitteet ovat mahtavat, mutta porukka on todella sisäänpäinlämpiävää. Siellä on omat jengit, joissa pitäydytään ihan naurettavuuteen asti. Oman jengin ulkopuolisia ihmisiä ei tiedetä edes nimeltä! Ja minä yritän kaikkeni ja saan kuulla vain tölväisyjä. "Ei kuulu sulle!" "No ei mitään!" "Puhu nyt selvemmin!" "Kyllä mä sen tiesin, en oo ihan tyhmä!"jne.

En vain jaksa tätä jokapäiväistä elämää. Ensi viikoksi lupasin siivota kämppäni, jotta voidaan luokseni tulla jatkoille, mutta saa nähdä miten onnistun siinä. En vain jaksa tehdä mitään. En yksinkertaisesti mitään. Jokainen päivä tuntuu vain niin raskaalta ja hankalalta, että lähinnä vain sitten ne vapaat hetket itken tai turrutan itseäni pelaamalla pasianssia tai jotain. Nyt sai fiiliksiä ulos osastolaisten kanssa, niin kai siksi nyt ei ole sellainen fiilis, että kamelin selkä murtuisi, mutta tiedostan sen, että siihen ei paljon vaadita, että vain jäisin kotiin ja lopettaisin käymisen missään, eristäytyisin kaikista ja vain lakkaisin siten olemasta mitään.

Pyörii nyt mielessä tuo otsikonkin biisi, Excuse Me While I Kill Myself. Se on jotenkin sellainen kyynisen vihainen. "Now this is where it ends, this is where I will draw the line, excuse me while, I end my life."