Siinä se sitten oli. Kiitos maailma. Minulla on kauhea kiire, en ehdi selittää paljon. Puolentunnin päästä pitää olla jo lähdössä sinne konserttiin, kun harjoitukset on jo viideltä. Esitys alkaa tosin vasta seitsemältä, mutta en pääse siinä välissä lainkaan kotiin, kun äitini on mukana vastaamassa kahvituksesta, niin hänen täytyy olla siellä. Eikä siinä paljon ideaakaan olisi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta. Minä olin tänään aamulla tähän hetkeen verrattuna ainakin kauhean itsevarma. Ja yksi asia, vain yksi mitättömäntuntuinen asia, jota monet eivät tuntuneet edes huomaavan, sai horjutettua minun tasaisuuttani ja hajotettua kaiken alkutekijöihin. Minä en pysty syömään lainkaan, koulussakin join vain lasillisen vettä ja söin pari haarukallista salaattia. Sanoin Nanille, että ruoka ei ollut minun suosikkiani. Ei se kyllä ollutkaan, mutta olisi se ollut mitä tahansa muutakin, minä en olisi saanut sitä palaakaan alas. Nyt minun edessäni on iltaruoka, mutta minä en ole – enkä aiokaan – koskea siihen.

 

Minä tärisen ihan kuin horkassa. Ääneni on kummallinen, kun pakottaudun puhumaan. Tekisi mieli sanoa äidille, että on migreeni ja että menen nukkumaan: pääsisin itkemään itseni kuiviin. Tai en tiedä itkisinkö. Koko päivän on kuitenkin tuntunut siitä tietystä hetkestä lähtien siltä, että minä purskahdan itkuun ihan koska tahansa. Olen ollut hiljainen enkä ole katsellut ympärilleni. Minä olen vain istunut paikallani ja tuijottanut tyhjyyteen. Olen yrittänyt psyykata itseni kestämään kotiin asti.

 

Toisaalta hyvä, että aikaa on näin vähän, minä en voisi kirjoittaakaan tästä itkemättä kovin laajasti. Sain juuri ja juuri sanottua sen Nanille. Nan oli tavalliseen tapaansa opimistinen, mutta pyysi minua silti heti teoriani sanomisen jälkeen antamaan hetken miettimisaikaa, että hän voisi keksiä jotain kivaa ja piristävää ja positiivista tilanteesta. Ei hän keksinyt. Sanoi kuitenkin vain vankasti, että ei ymmärrä, mutta ei kuitenkaan usko, että asia on niin kuin minä luulen.

 

Mutta se ei voi olla mitään muuta! Miten minä toivoisinkaan pystyväni keksimään sille jonkun toisen järkevän vaihtoehdon, joka selittäisi tämänpäiväisen, mutta minä en vain keksi. Nanin kanssa heitettiin läppää muista vaihtoehdoista (se helpotti oloa vähän, kun sai edes hetken yrittää miettiä hauskoja syitä), mutta totuutta se ei kuitenkaan pysty muuttamaan.

 

NN:llä on tyttöystävä.

 

Olenhan minä pelännyt tuota ja ajatellut ennenkin, että ”mitä jos”, mutta se on kuitenkin kamala järkytys. Hänellä on tyttöystävä. Luultavasti suhteellisen lyhyttukkainen ja jossain hieman kauempana asuva, joka vieraili NN:n luona / NN vieraili hänen luonaan viime viikonloppuna. Mitä nyt NN:n täydellisen mullistuksen kokeneesta yliaktiivisesta ja pirteästä ja yli-iloisesta asenteesta saattoi arvailla, niin ilmeisesti heillä oli ollut varsin kivaa. NN:n kaveritkin kysyivät häneltä, että mitä tämä on oikein polttanut aamulla, kun tyyppi oli niin ylionnellinen ja ylihauska ja yliaktiivinen. Tyttö oli ilmeisesti viikonlopun aikana jossain välissä letittänyt NN:n hiuksetkin.

 

Minä tiedän yhtä sun toista kiharoista, etenkin leteillä tehdyistä kiharoista. Minä olen suureksi harmikseni suoratukkainen, mutta kiharran hiukseni melkein poikkeuksetta letittämällä ne. Minä tiedän hyvin paljon lettikiharoista. Ehkä Nan ei niitä tunnista, mutta minä tunnistan. Ja jos hän ei tunnistaisi kiharoita edes lettikiharoiksi, miten hän voisi tajuta, että juuri sellaiset lettikiharat ovat peräisin leteistä, joita ei ole mahdollista tehdä itse, jos ei ole sitä suunnilleen tuhatta kertaa harjoitellut?

 

Mutta minä tunnistan, ja minä kuulin sen NN:n hyperaktiivisen käytöksen, ylitsevuotavan positiivisuuden. Kaikki tukee sitä. Ihan kaikki, sen väripäivän punaista kirjoitusta myöten, tukee sitä.

 

Minä vihaan häntä. Se oli ensimmäinen tunne. Ei suru, vaan kiukku ja viha. Se on vieläkin päällimmäisenä. Älkää kysykö, miksi minä häntä vihaan. Yritin miettiä sille syytä koulussa, mutta tulin vain tulokseen, että minulla ei olisi syytä siihen. Kun kaikki oli kerran vain minun päässäni – sanoin sen ties miten monta kertaa – mutta en kuitenkaan pakottanut itseäni uskomaan siihen niin kuin olisi pitänyt. Se on minun vikani, eikä kenenkään muun.

 

Mutta minä vihaan häntä silti. Vihaan häntä täysin epäoikeudenmukaisesti vain siksi, että minä menin typerästi uskomaan johonkin, mitä ei ollutkaan. Minä vihaan häntä, koska minä... minä... kyllä te tiedätte. Se r-sanajuttu. Minä vihaan häntä, koska hän sai minun oloni tuntumaan tällaiselta. Minä vihaan häntä, koska minä liitin niin paljon asioita elämässäni ja ajatuksissani häneen, että nyt tuntuu siltä, että minun täytyy aloittaa maailman kasaaminen ihan alusta.

 

Vaikka Nan sanoisi mitä, vaikka kuka sanoisi mitä, minä en yritä nähdä asiasta enää ”muita mahdollisia puolia”. Tämän varmemmaksi asia tulisi vain, jos asiaa kysyisi häneltä itseltään, mitä en aio ikinä tehdä. Häntä ei tule koulussa olemaan enää olemassa minulle. Minä en ikinä enää katso häneen, minä suljen korvani hänen puheeltaan, minä vain yritän uskotella itselleni, että häntä ei ole enää olemassa. Yritän pakottaa itseni unohtamaan mahdollisimman pian sen, miten paljon minä [r-sana] häntä. Tuhoan kaikki todisteet, kaikki linkit, että minä en enää edes haluaisi uskoa hänestä muuta kuin kaikkein pahinta.

 

En minä sitä hänen tyttöään vihaa, vaikken tiedäkään hänestä mitään. Minä vihaan vain NN:ää.