Mitähän sitä nyt kirjoittaisi. Tulin juuri englannin YO-kuunteluharjoituksista ja kirjoitin itse asiassa sitä ennen jo yhden hienon (tai vähemmän hienon) blogikirjoituksen, mutta en saanut sitä valmiiksi ennen kuin piti lähteä ja jotenkin menetin punaisen langan sen aikana. Tosi loogista; kirjoittaa ensin sivu kaupalla kauheaa pohdiskelua, jonka jälkeen kirjoittaa tekstin jatkoksi: ”Minä en halua julkaista tätä kirjoitusta. Miksi sitten ylipäänsä kirjoitin sen - - ?”<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Järjen riemuvoitto. Olin tänään vähän pihalla jo aamullakin. Minulla oli niin selkeä käsitys, että meillä on yhteiskuntaoppia nolla-aamusta ja kun minä menin kouluun, katsoin, että hitto vieköön, ovi on jo kiinni eikä luokkalaisiani näkynyt. Ajattelin sitten mennä vilkaisemaan oppilaskunnan huoneesta, että onko porukka siellä vai jo luokassa. Minun piti kulkea matikanluokan ohi (ja ovi oli auki) ja pysähdyin siihen paikkaan, kun näin, että porukka onkin matikanluokassa. Olin sitten hetken tyyliin: O_O ja kurkistin luokkaan ja mietin, että mitä hittoa oikein tapahtuu, ennen kuin vasta uskaltauduin kävelemään paikalleni ja katsomaan lukujärjestyksestä, että joo, meillähän onkin matikkaa ja vasta sen jälkeen yhteiskuntaoppia.

 

Minun ja neiti M:n yritysjuttukin, joka pitää tehdä, ei toiminut oikein hyvin, joten me esitetään se vasta torstaina. Meidän yritysidea on se, että me myydään sukellustarvikkeita ja sukelluskursseja. Ei keksitty paljon muuta kuin että ne on tällaisia ”eksoottisia” suomalaisia sukellusjuttuja ja että jos bisnes lähtee pyörimään, niin sitten laajennetaan muualle Skandinaviaan. Ja sen lisäksi keksittiin, että on alkeiskurssi, jatkokurssi ja kertauskurssi, ja että jos käy kaikki kurssit, saa kaupan päälle kultakalan. Meillä on myös talviajan sukelluksia jään alla. Otetaan tämä yritysjuttu vähän liian vakavasti, kuten näkyy.

 

Mutta eilinen konsertti meni ihan hyvin. Olin niin järkyttynyt vielä silloinkin, että en edes hermoillut paljoa. Tai en tiedä hermoilinko lainkaan – se olo tuntui koko ajan samalta, kuin joku olisi kuristanut kädellä kurkusta. Biisissä sotkin riitasoinnut ensimmäisellä soittokerralla törkeän pahasti ja jouduin säätämään jotain omiani, että pääsisin kohdasta eteenpäin ja sitten kun minun piti kerrata sama kohta, olin ihan kauhuissani, että möhlään sen taas, mutta suureksi yllätyksekseni se meni ihan virheittä! Nanin biisi oli huippu ja meni loistavasti, käsittääkseni aika lailla paras soittokerta ikinä.

 

Minä ja Nan taas säädettiin omiamme ennen sitä konserttia. Tehtiin kauhea suunnitelma, että tuossa kohtaa Nan ottaa itseensä osan minun jännitykseni, jotta minä pystyn soittamaan hermoilematta (en viitsinyt lannistaa Nania sanomalla, että minua ei kauheasti hermostuttanut: ei koko esitykselläkään tuntunut olevan enää yhtään mitään väliä), jonka jälkeen hän palauttaisi jännityksen minulle ja antaisi omansa puolestaan minulle.

 

Sarjassamme ”rohkaisut by Amia”: [juuri ennen Nanin vuoroa] ”Muista, mä oon sun jännityspankki.”

 

Minä en ole IRL kauhean hyvä ylivakavissa asioissa. Tai ainakin sen vaihteen päälle saaminen on äärettömän vaikeaa. Minä olen vain melkein aina hymyä ja vitsejä. Eilenkin, kun minä ja Nan kytättiin strategisesti hyvässä paikassa, jotta Nankin näkisi NN:n lievät kiharat (Nan oli nähnyt NN:n jo aiemmin sinä päivänä, mutta ei kuulemma ollut huomannut yhtään mitään), Nan sanoi, että meidän pitäisi kehitellä joku koodikieli NN:n liikkeistä raportoimiseen. Minä olin silloin ihan hajalla, mutta kykenin silti virnistämään ja sanomaan: ”Harakka lentää pesälleen! Toistan: harakka lentää pesälleen!”

 

Joo, olipas hauskaa, hah hah, mutta olen huomannut tekeväni tuota erityisesti, kun olen hermostunut tai järkyttynyt tai muuten poissa tolaltani. Minä väännän vitsejä ja yritän huvittaa muita. Jotenkin epäilyttävää. En ole aikaisemmin kokenut olevani sellainen ihminen. Enkä kyllä kuitenkaan yleisesti heitä mitään vitsejä, vain harvoille ja valituille (eli koulussa periaatteessa neiti M, R ja Nan). Mutta tänään ja eilen se on ollut tuota hysteriavitsailua lukuun ottamatta vähäisempää, kun olen ollut myrtsinä jossain mahdollisimman piilossa.

 

Englannin kuunteluharjoitukset menivät törkeän hyvin. Sain monivalintakysymyksistä kaikki oikein ja avoimistakin melkein. Vain kahdessa kohtaa (viidestä) meni vähän pieleen, mutta voisi silti olla, että niistä olisi saanut täydet pisteet. Vähintäänkin yhden kummastakin kuitenkin. Eli hyvin meni. Jos pystyn tähän tasoon kirjoituksissa, L on ihan tavoitettavissa. Olenpahan ainakin tehnyt törkeästi töitä sen eteen. Minulle on tullut tavaksi tarkistaa jokainen sana esim. laulujen lyriikoista, joita en tiedä. Ja kun minulla on nykyisin myös tapana kirjoitella laulujen lyriikoita ulkomuistista, niin kyllä siinä muutaman sanan oppii.

 

Jos liittäisi tähän jotain hyödyllistäkin... Tässä on sanat kuunteluharjoituksesta, joita Amia ihmetteli / joista Amia ei ollut ihan varma (joo, minä kirjoitan tuollaiset sanat aina muistiin):

 

Inhibition = esto

Inferiority complex = alemmuuskompleksi

Emphasize = painottaa, tähdentää

Decline = vähetä

Suburb = lähiö

Fortnight = kaksi viikkoa

Qualified = pätevä

 

Paitsi että tuo lähiö –sanan muistin sitten melko varmaksi sitten sen jälkeen, kun olin jo kirjoittanut sen muistiin. Mutta taas lisää sanoja, joita pitää muistaa. Huh huh. Parempi sitten kanssa, että se L tulee, etten ole tehnyt turhaa työtä.

 

Joo. Mitäs vielä voisi löpistä, että ei tarvitsisi sanoa mitään siitä, mistä kirjoitin jo sen toisen blogikirjoituksen, jota en halunnut julkaista. Lallallaa... Äh. Totta puhuen, minua hermostuttaa se, mitä ne, jotka tätä blogia sattuvat lukemaan, ajattelisivat minusta. Minä pyrin olemaan kauhean looginen ja järkevä, mutta minullakin on tunteet, eikä siksi ole aina helppoa vain päättää, että teen näin, ilman että se on yhtään vaikeaa.

 

*huokaus* Eilen minä mietin siinä kirjoituksessani, että itkenköhän minä illalla. Kyllä minä itkin. Ja kuinka säälittävää se onkaan, kuin jostain surkeasta nyyhkyleffasta tai roskaromaanista: tyttö itkee illalla itsensä uneen jonkun pojan takia. Pah. Minä yritin kuunnella musiikkia ja olla ajattelematta, mutta musiikki vain pahensi asiaa. Yhden biisin pystyin kuuntelemaan, mutta jo se sai minut itkemään. Kun toinen biisi alkoi, itku muuttui puolihysteeriseksi vesiputousitkuksi. Kappale oli Ever Dream. Minun piti laittaa se pois. Minä en voinut kuunnella sitä. En vain voinut.

 

En nukkunutkaan erityisen hyvin. Näin pahaa unta ja heräsin siihen. Kello oli melkein puoli kaksi. En saanut nukahdettua uudestaan, kun aloin taas itkeä. Viimeisen kerran, mitä kelloa vilkaisin, se oli vähän vaille kolme. Oletettavasti nukahdin joskus siinä kieppeillä sitten. Kuudelta äiti tuli herättämään. Väsytti, mutta nouseminen ei ollut erityisen hankalaa. Sillä ei vain ollut väliä. Ei väsymykselläkään ollut. Ei millään muullakaan.

 

Amia the säälittävyys. Varmaan joku aikoo nyt huomauttaa, että miksi ryven vain itsesäälissä, enkä vain unohda kaikkea. Se on kuitenkin aika törkeän vaikeaa. Kun katson täällä koneellakin ympärilleni, niin kaikki tuntuu muistuttavan hänestä. Pianon päällä on nuotit biisistä ”Ghost Love Score”. Turha kai mainitakaan, miksi siitä tulee mieleen NN. Skannerin päällä on CD-RW –levyjä. Minä hankin ne, jotta voisin siirtää niitä lataamiani ohjelmia pois viemästä tilaa. Yksi niistä on Beauty and the Beast. Ja kun katson oikealle, näen resuisen opinto-oppaan, joka on ollut minulla yhdeksänneltä luokalta asti. Kun me ykkösellään istuttiin vierekkäin opon luokassa, NN ja minä katsottiin yhdessä juuri siitä vihkosta, koska NN:llä muualta muuttaneena ei sellaista vihkoa vielä ollut.

 

Minä en perusta valehtelemisesta, mutta kertomatta jättäminen ja idealistiset olosuhteet väärille johtopäätöksille luominen ovat minun erikoisalaani. Se oli edellisessä blogikirjoituksessa, siinä tämänpäiväisessä julkaisemattomassa. 447 sanaa täsmälleen. Se on sinänsä aika oleellinen mietelmä, mutta... Sitä on vain hankala sanoa ääneen. Tai kirjoittaa ”ääneen” pikemminkin. Sen pätkän nimi on ”kuiskaus” ja se on monologi ja se loppuu dramaattisesti ilmaan jäävään kysymykseen: ”Miksi muka ei?” On minullakin huvit, joo.

 

***

”Old loves they die hard,

old lies they die harder.”

 

***