[Alkuhuomautus: Kirjoitus sisältää kohtalaisesti lainauksia muiden henkilöiden kirjoittelemista viesteistä murha.info ja vuotis.net –foorumeille. Eivät siis minun ajatuksiani, enkä väitä niitä omikseni. Lainaukset ovat suoria ja muuntelemattomia lainauksia, lukuun ottamatta tosin joitain kirjoitusvirheitä, joita olen korjannut selkeyden lisäämiseksi.]<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Varmaan pitäisi taas ryhtyä vähän katsomaan, mihin aikaan Amia menee nukkumaan. On mennyt ainakin kahtena viime yönä lähemmäs kolmea se nukahtaminen. En muista, mihin aikaan menin keskiviikkona nukkumaan. En varmaan kuitenkaan ennen puoltayötä.

 

Nyt alkaa olla hieman parempi olo. Nyt en aio sanoa sitä mitä viime tekstissäni: "En aio jauhaa taas kappalekaupalla siitä ampumistapauksesta", koska viimeksikään sillä ei ollut mitään vaikutusta. Eli jos olette kurkkuanne myöten täynnä sitä, voitte lopettaa lukemisen tähän. Kaikki tuleva teksti liittyy luultavasti ainakin jollain tapaa siihen.

 

Paitsi että minulla on edelleen hieman alakuloinen olo siitä, niin minulla on myös hieman syyllinen olo. Siellä sivustolla, jossa olen nyt parina päivänä lueskellut mielipiteitä tästä, ihmiset ovat ryhtyneet teilaamaan niitä, jotka ovat surullisia tästä tapauksesta. Sitä sanotaan teeskentelyksi ja tekopyhyydeksi: kuoleehan joka paikassa koko ajan ihmisiä, niin miksei heidän puolestaan sitten yhtä hyvin olla surullisia? Eihän niillä, jotka eivät tapaukseen mitenkään liity, ole yhtään mitään syytä olla surullisia.

 

Tuosta tulee sellainen olo, että sanottaisiin, että on väärin olla apea tuon ampuma-tapauksen takia. Että minun tunteeni ovat vääriä. Että vain tekopyhyyttäni kirjoitan näitä tekstejä tänne ja olen muka niin järkyttynyt.

 

Minä en sanoisi itseäni ehkä kauhean ihmisläheiseksi tai sellaiseksi toisten ongelmien takia itkeskeleväksi. Kaikki ei kosketa. Mutta joskus tulee joku vain yksittäinen tapaus, joka saa minut hetkeksi ihan suunniltaan. Sympatisoin kauheasti ihmisiä, vaikka se ei välttämättä ulospäin mitenkään näkyisikään. En teoillani välttämättä tuo sitä sympatiaa näkyviin, mutta mielessäni melkein jokainen surullinen tai tuskaa kokeva ihminen saa minun sympatiani.

 

Olen miettinyt nyt vähemmän sitä ampujaa ja enemmän yhteiskuntaa ja mielenterveyspalveluja ja masentuneita henkilöitä ja itseäni. Olen poiminut lisää lainauksia ympäri nettiä. Olen ajatellut ihan kauheasti taas, mutta olo on jotenkin hieman parempi ja rauhallisempi kuin eilen.

 

"Viime yö meni siis erittäin hysteerisenä kun mietin lähes koko yön sängyssä pyörien, että, mitä jos minä olisinkin ollut kyseinen ampuja.

- -

Muutenkin illan tv-lähetyksissä muutamat esille otetut asiat (koulumaailmasta, nuorten pahoinvoinnista) koskettivat minua henkilökohtaisella tasolla, joka vielä lisäsi minun omaa tuskaani ja aloin ottamaan asian vähän turhan henkilökohtaisesti. Tuli sellainen olo, että minä masennukseni kanssa, olen suuri taakka ja vaara yhteiskunnalle ja minut valtasi suoranainen pelko siitä aletaanko meitä hieman syrjäytyneitä nyt vainoamaan erityisesti yhteiskunnassa."

 

Tuo kommentti, jonka luin tänään aika aamusta, rauhoitti oloani ehkä kaikkein eniten. Jotenkin tuntui kauhean huojentavalta huomata, että en ole ainoa ihminen, joka huomaa ajattelevansa noin. Siis niin, että miettii, että mitä jos minä olisinkin yhtäkkiä mennyt kouluun ja osoitellut ihmisiä aseella ja ampunut ja tappanut. Mitä jos minä olisinkin ollut tuon ampujan sijaan se, jolla olisi napsahtanut lopullisesti ja joka olisi tehnyt jotain tuollaista.

 

Siitä tulee melkein kuin videonauha päähän. Kun lukee uutisista kaikkea tietoa siitä, mitä tapahtui, niin jos sitä ryhtyy miettimään ampujan näkökulmasta... Mitä jos olisi itse ollut se, joka kävelee käytävällä ja tähtää ihmisiä aseella, katsoo miten kaikki ovat kauhuissaan ja pakenevat? Mitä jos itse olisi ollut se, joka ampuu poliisia kohti, jonka jälkeen menee vessaan ampuakseen itsensä? Ampujan uhrit kuolivat oikeastaan heti, mutta ampuja kuoli vasta tunteja haavoittumisensa jälkeen. Miltä olisi tuntunut olla vessassa tietäen, että on tappanut ihmisiä? Kuullen meteliä, kun ihmiset rikkovat ikkunoita paetakseen? Tietäen, että nyt on viimein pakko kuolla itsekin, ei ole paluuta takaisin, ei enää mahdollisuutta perääntyä?

 

Miltä tuntuisi jos, miltä tuntuisi jos ja mitä jos, mitä jos, mitä jos. Tuollaisen miettiminen ei saa oloa kauhean kivaksi.

 

Tänään en ole enää kauheasti miettinyt tuota. Ehkä siksi olo on parempi. Aikaisempina päivinä minä olen vain tahtomattani jauhanut tapahtumia päässäni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Olen myös miettinyt tapahtumia niiden uhrien näkökulmasta. En kaikkien, mutta terveydenhoitajan ja rehtorin. Rehtori olisi päässyt pakenemaan tai piiloutumaan (ainakin niin sanotaan), mutta hän lähti auttamaan oppilaita luokkaan ja mahdollisesti puhuakseen ampujalle järkeä. Jossain ainakin sanottiin, että rehtori olisi päässyt ulos, juossut jonkin matkaa, mutta kääntynyt sitten kuitenkin takaisin.

 

Terveydenhoitaja ei juossut pakoon, ei paennut henkensä edestä (vaikkakin olisi oletettavasti voinut), vaan koetti auttaa jotain uhria. Nämä kahden ihmisen tapaukset tuntuvat myös jotenkin pysäyttäviltä. Vaikka miten pahaa sattuisi, vaikka miten olisi itse vaarassa, niin on silti joitain ihmisiä, jotka välittävät sellaisessakin tilanteessa muistakin kuin vain itsestään. En tietenkään sano, että olisi jotenkin raukkamaista paeta ja olla peloissaan ja pelastaa oma nahkansa, mutta minä ainakin olin luullut, että tuollaista oman henkensä uhalla toisten auttamista tapahtuisi lähinnä vain leffoissa ja kirjoissa.

 

Niistä muista uhreista ei ole sanottu suunnilleen mitään iän lisäksi, joten heihin on vaikea samaistua, kun heidän elämästään tietää vain yleisfaktoja, eikä tekoja lainkaan. Paitsi että siellä foorumilla, jossa olen nyt roikkunut, joku sanoi, että yksi näistä uhreista, jolla oli myös tunnus IRG-galleriassa, olisi kehuskellut siellä päiväkirjassaan hakanneensa pultsarin, mutta tuollaisista kuulopuheista on paha sanoa mitään, kun niiden todenperäisyys on niin arveluttava.

 

Mutta niin, kuten sanoin, olen miettinyt tätä tapausta nyt enemmän yleisemmin ja yhteiskunnallisemmin.

 

"1980-luvun alussa psykiatrisia laitospaikkoja oli noin 20 000, nyt runsas 6 000. Avohoidon resursseja ei ole lisätty samassa suhteessa... Ja mielenterveysongelmat eivät ole vähentyneet."

 

"Sinällään on hölmöä ylipäätään ihmetellä, miten tämä pääsi Suomessa sattumaan. Kyseessä kuitenkin on maa, jonka väkivaltatilastot ovat maailman massiivisimpia, mielenterveysongelmat lähes kansallinen perinne ja yksityishenkilöille rekisteröityjä aseita maailmassa meillä on kolmanneksi eniten."

 

Paljon pointteja, eikä mitenkään edes huonoja (ainakaan minun mielestäni). Minä en tiedä paljon politiikasta tai yhteiskunnasta muutenkaan kuin omien havaintojeni perusteella. En ole koskaan ollut kiinnostunut yhteiskuntarakenteista ja tietämykseni politiikasta rajoittuu yhteiskuntaopin tuntien opetukseen ja Itse Valtiaisiin. Joten ehkä en sitten ole oikea ihminen puhumaan tästä, kun en niin kauhean perehtynyt aiheeseen ole.

 

Erityisesti olen ajatellut tuota mielenterveyshoitoa. Joo, varmaan siksi, että itsekin on ollut (/on) sille tarvetta ja sitä on tullut siksi mietittyä aika paljon. Mielenterveyspalveluja ja "hoitoon" hankkiutumista pidetään kai aika yleisesti (ainakin terveiden keskuudessa) simppelinä ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Ajatellaan, että ihmisen oma vika, jos ei parane, kun kerran apua on saatavilla.

 

Minä hämmästyin jotenkin huomatessani, että olen täysin unohtanut itse sen, että minä OLEN hakenut apua masennukseni suhteen. Olen vain tämän koko ajan ajatellut, että minä olen niitä ihmisiä, joiden pahalle ololle tuhahdetaan ja ajatellaan, että miksi en hanki apua. Sitten minä tajusin jotenkin ihmeellisesti, että minähän olenkin hakenut apua. Ensiksi netistä (tukinet.net) ja sen jälkeen sen psykologin rohkaisemana terveydenhoitajalta ja koulupsykologilta. Jotenkin ihmeellistä, miten minä olen unohtanut tuollaisen.

 

Toisaalta voi olla, että en ole noteerannut niitä, koska mitään varsinaista hyötyä niistä ei ole tuntunut olevan. Nettipsykologin puheille hakeuduin aivan alkuvuodesta 2005 (pahin masennusjakso ajoittui aikaan syksy 2004 – kevät 2005). Hänestä oli jonkin verran apua, mutta hänkin sanoi, että minä tarvitsisin oikein IRL psykologista hoitoa (ei, hän ei käyttänyt sanaa IRL) ja mahdollisesti myös mielialalääkityksen. Sen jälkeen sitten vihdoin ja viimein sain otettua itseäni niskasta kiinni ja aivan alkusyksystä 2006 jokavuotisessa terveystarkastuksessa ilmaisin sitten terveydenhoitajalle huoleni masentuneisuudestani. Hän oli ymmärtäväinen ja tukeva ja varasi minulle ajan koulupsykologille.

 

Koulupsykologilla kävinkin sitten vain yhden kerran. En pitänyt tästä naisesta yhtään, eikä minusta tuntunut, että hän olisi kuunnellut minua, tai että kunnioittanut minun mielipiteitäni ja oikeuksiani. Terveydenhoitaja oli vakuuttanut, että tietoa ei menisi kotiin. Minä olin kysynyt sitä suoraan ja terveydenhoitaja oli naurahtanut ja sanonut, että ei tietenkään, jos minä niin haluaisin. Että koulupsykologeilla on vaitiolovelvollisuus, eikä se koulupsykologi voisi kertoa minusta tietoja edes hänelle jos kieltäisin. Mutta koulupsykologi sanoi vain "miten hänellä oli tapana ilmoittaa kotiin".

 

Tuon jälkeen olin pettynyt ja vihainen. En mennyt koulupsykologille, enkä puhunut terveydenhoitajalle mitään, vaikka jouduinkin myöhemmin samana vuonna menemään hänen puheilleen. Katkaisin kontaktini nettipsykologiin suunnilleen kokonaan. Kiva kuvio: Aluksi on melkein toiveikas sen suhteen, että ehkä nyt vihdoin asiat paranisi, ehkä saisi apua tuskaansa, ehkä voisi alkaa tuntea oloaan vihdoin ja viimein hyväksi. Sitten tarvitaan yksi päivä, jonka jälkeen se toivo tuntuu pirstoutuvan ihan kokonaan. Tulee kauhean pettynyt olo, kun joka paikassa kuulutetaan sitä, miten on tärkeää hakea apua. Ja kun itse tekee niin, niin ei mitään. Sitten onkin vain aivan yhtä yksin ja avuttomana kuin ennenkin, eikä voi edes mielessään elätellä toivoa sen ajatuksen kanssa, että voisi vain hakea apua, niin asiat paranisivat.

 

Siksi minusta onkin tavallaan kauhean karua, kun masentuneisiin ja itsemurhaa hautoviin suhtaudutaan niin, että vika on vain siinä, että he ensinnäkin ajattelevat väärin, ovat heikkoja sairastuessaan masennukseen. Ja sitten, että kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat tuosta vain, kun he hakeutuisivat hoitoon (jota pidetään ylihelppona teknisesti) tai että heille määrättäisiin mielialalääkkeitä.

 

"Siitä onkin jo puhuttu, että lääkkeiden vaikutus vie oman aikansa, mutta monesti masentuneilla ja sairastuneilla ei tunnu olevan hermoja ja aikaa odottaa sitä vaikutuksen alkua. Puoli vuotta on kuitenkin pitkä aika (voi viedä niinkin pitkään), jos mielessä velloo vain synkät ajatukset, kuolemanhalu ja tietynlaiset aggressiiviset tunteet muita kanssaeläjiä kohtaan."

 

"Puolen vuoden aikana voi tulla vastoinkäymisiä aika rutkastikin ja pikkuhiljaa ne kaikki alkavat tuntumaan ylivoimaisilta. Jos ja kun lääke ei ole vielä siihenkään mennessä vaikuttanut, saattaa herkästi tulla ajatus siitä, että turhia ovat, en ala näistä maksamaan."

 

Ei kaikki ole aina niin helppoa, miltä saattaa vaikuttaa. Minäkin jossain vaiheessa ajattelin, että noin se vain käy, mutta nyt se tuntuu paljon monimutkaisemmalta. Tarkoituksena on edelleen sitten opiskelemaan muuttaessa järkätä itseni jonnekin lanttumaakarille, mutta saa nyt nähdä. Ei se ole helppoa. Olen menossa jo parempaan suuntaan, mutta silti koen, että vielä nytkin olisi aiheellista jotain ulkopuolista apua saada, vaikka asiat tuntuvatkin luonnistuvan jotenkin hieman paremmin edes kuin ennen.

 

Kun sitten miettii, että millaiset ovat mielenterveyshoidon resurssit? Yleisesti sitä on paha sanoa, mutta ainakin voin miettiä meidän oman koulun resursseja. Meillä on terveydenhoitaja. Hän on yläasteen tiloissa ja toimii terveydenhoitajana sekä yläastelaisille, lukiolaisille ja yhden ala-asteen oppilaille. Koska hän toimii terveydenhoitajana myös ala-asteella, hän ei ole koulussa joka päivä eikä yleensä lainkaan iltapäivästä. Kesken päivän hänen puheilleen ei pääse ilman ajanvarausta, kuin tiettyinä aikoina. Yläastelaisille ja lukiolaisille on erikseen ne "vapaahetket". Lukiolaisten vapaahetki on tietty "välitunti". Tämä välitunti kestää viisi minuuttia ja on tarkoitettu vain siirtymiseen luokasta toiseen.

 

Meillä on koulupsykologi. Hän toimii pääsääntöisesti tämän paikkakunnan suurimmalla ala-asteella ja on käsittääkseni kaikkien koulujen koulupsykologi, mukaan lukien kaikki ala-asteet (onkohan niitä nyt... kuusi? Kolme isoa ainakin, muut pienempiä), yläaste ja lukio. Hän on yläaste/lukion tiloissa yhtenä päivänä viikossa.

 

Meillä on terveyskeskus. Sieltä voi varata ajan ja on sanottu, että kolmen päivän kuluessa pääsee vähintään sairaanhoitajan tutkittavaksi (esim. flunssan takia tai muiden fyysisten vaivojen). Todistettu paikkansa pitämättömäksi; hoitoa joutuu odottamaan kauemmin kuin kolme vuorokautta. Tosin ajan voi saada, jos menee paikanpäälle istumaan koko päiväksi ja odottamaan, jos jollain olisi jossain välissä aikaa vilkaista. Mielenterveystyötä käsittääkseni tehdään myös hiukan. *tutkii netin kautta*

 

"Asiakastyö keskittyy lyhytaikaisten elämänkriisien selvittelyyn, mutta tarvittaessa asiakas voidaan ohjata muihin, erityispalveluja tarjoaviin toimipisteisiin."

 

Noin sanotaan meidän terveyskeskuksen nettisivuilla. Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että ohjataan jonnekin kaupunkiin. Lähin on Vaasa, puolentunnin ajomatkan päässä (yhteen suuntaan). Tai junalla suunnilleen kaksikymmentä minuuttia (samoin yhteen suuntaan) ja sitten lähemmäs puolentunnin kävelymatka (yhteen suuntaan).

 

Eli jos minä pelkästään oman kokemukseni perusteella arvioisin mielenterveystyön saatavuutta ja laatua Suomessa, niin aika hiton huonossa jamassa on. Ja sitten siinä on vielä se, että vaikka apua saisikin ja vaikka lääkitystäkin, niin ei se välttämättä auta. Ei ainakaan nopeasti, vaan vaatii kauheasti energiaa ja jaksamista, mitä ei masentuneen mielentilassa muutenkaan ole mitenkään liikaa. Hoito veisi kauheasti aikaa ja sitä saattaisi olla vaikea saada aikatauluun, jos opiskelut olisivat päällä samaan aikaan. Ja se olisi myös psykologisesti raskasta. Eikä välttämättä aluksi auttaisi ollenkaan ja siitä voisi tulla kauheita pettymyksen tunteita (joita on omasta takaa jo ihan tarpeeksi). Ja lääkkeidenkin käyttö voisi olla hankalaa: ensimmäinen lääke ei välttämättä ole sopiva, joten voi joutua kokeilemaan monia eri lääkkeitä. Ja koska lääkkeet auttavat hitaasti, niin mitään vaikutuksia ei välttämättä näy törkeän pitkään aikaan. Tutkimusten mukaan eniten itsemurhia tehdään myös eniten juuri hoidon aloittamisen jälkeen.

 

Lisäksi etenkin tämän ampumistapauksen myötä on tullut pinnalle lisää niitä ilmaisuja, että olisi tappanut vain itsensä, jos kerran oli huono olo, eikä olisi turhaan vain kostanut sitä muille. Periaatteessa käy ihan järkeen, mutta kuitenkin tuokin kuulostaa jotenkin julmalta. Muutenkin tällainen ajatusmalli tuntuu olevan aika yleinen. Että jos itsellä on paha olo, niin se pitäisi myös vain pitää sisällä ja kohdistaa kaikki viha itseensä ja sitten lopussa vaikka sitten riistää oma henki, jos sitä tarvitsee. Että jos tuska pääsee vähänkään vaikuttamaan käytökseen niin, että tekee jotain negatiivista (on vaikka äreä ihmisille), niin sitä pidetään hyvin pahana ja tuomittavana ja itsekkäänä. Että ei ajattele muita ihmisiä lainkaan.

 

Minä olen erityisesti Kylä-episodin jälkeen yrittänyt pitää tuota tuskaa ja pahaa oloa vain sisälläni ja kohdistaa sitä vain itseeni. Ei se ole aina helppoa. Joskus jotain lipsahtaa pihallekin ja joku voi ottaa siitä kauheasti itseensä. En tarkoita, että oman pahan olon purkaminen muihin olisi jotenkin hyväksyttävä asia. Enhän minä yrittäisi näin kovasti päästä kokonaan eroon, jos en olisi sitä mieltä, että se on huono vaihtoehto.

 

Kuitenkin minun mielestä pitäisi olla jokin keino, jonne voisi purkaa tuskaa. No joo, minulla on tämä blogini, mutta joskus tuntuu, ettei se ole riittävästi. Lisäksi kirjoitan ja kuuntelen musiikkia, kun olen angst. Nykyisin se pahan olon käsitteleminen on kai jotenkin helpompaa tai sitten pahaa oloa on vähemmän, kun pahoja angst-kausia ja mielialan heilahteluja tulee jonkin verran vähemmän. Niitä kuitenkin tulee yhä.

 

"En minä tiedä, miksi minulla on tällainen olo, mutta se on todellinen. En muista, koska viimeksi olisin ollut yhtä pahasti angst. Kun pyöräilin kotiin, ajoin niin kovaa kuin pystyin. Oloni oli puoliksi sellainen, että teki mieli kirkua ja rikkoa tavaroita ja puoliksi sellainen, että teki mieli itkeä silmät päästään. Minä vain vihasin kaikkea ja kaikkia.

 

Minulla ei ole periaatteessa mitään halua kuolla, mutta minä haluaisin vain tuhota elämän. En siis muiden, vaan omani. Sitä kuulutetaan, että elämä on lahja ja että elämä on ihanaa, mutta ei se ole. Se on pelkkää painajaista, joka ei kuitenkaan lopu ikinä. Se on vain kidutusta ja kestää vielä ihan liian kauan. Siksi minä vain haluan tuhota oman elämäni lopullisesti. Minä vihaan sitä sydämeni pohjasta.

 

Mutta ei tänään. Ei tänään. Tämä on niitä päiviä, kun se ei riitä. Se olisi liian kiltti vaihtoehto. Ja minä, joka en osaa soittaa edes kitaraa, enkä tehdä mitään oikein, en ansaitse mitään muuta kuin sen kaikkein raaimman vaihtoehdon. Jos olisinkin pelkästään surullisen angst, niin ehkä sitten harkitsisin nyt yliannostuksen ottamista hyvin vakavissani, mutta minä olen vihainen ja raivoissani. Jos tappaisinkin itseni nyt, niin en ottaisi yliannostusta, vaan repisin ranteeni auki ja katselisin, miten kuolen."

 

Tuo on lainaus minulta tästä blogista päivältä 20.4.2007. Siitä on vieläkin selkeästi näkyvä arpi muistuttamassa. Ei viimeisin "naksahduskerta", olin aika törkeän angst myös Kylä-miitin jälkeen. En tiedä edes tarkalleen miksi, jotenkin olo oli niin kauhean sekava, että päässä pyöri "miksi en vain menisi ja hyppäisi jonnekin ratikan alle?". Se on viimeisin tuollainen pahapaha angst-kohtaus.

 

Jotenkin vain tuntuu kummalta mainitakin siitä, kun jotkut, joita tapasin, lukevat kai tätä blogia. Voin puhua jostain tapauksesta, jostain muusta tapauksesta, josta he saavat vain minun ajatukseni, mutta kynnys jostain puhumiseen, mistä heillä on oma näkemyksensä ja muistikuvansa... Tuntuisi hyvin epämukavalta selittää jotain yksityiskohtaisesti tyyliin: "Sitten siinä ja siinä miitissä, kun tehtiin sitä ja tätä ja tuota, ja kun minä hymyilin siinä kohtaa, niin toivoin samaan aikaan olevani kuollut." Minä pystyn kirjoittamaan tänne kaikenlaista ajatuksista hyvinkin tarkasti. Ainakin siihen asti, että tapauksissa mukana olevat ihmiset ovat tuntemattomia random-ihmisiä lukijoille.

 

Olen miettinyt tätä enemmän viime aikoina, etenkin edellisen netti-ihmisen IRL-tapaamisen jälkeen. Voin ehkä olla Amiale myös IRL, mutta blogistani minussa ei näy jälkeäkään. En ainakaan usko. Tämänkin tapaamisen jälkeen se tapaamani henkilö sanoi mesessä, että yhdessä kohdassa hän yhtäkkiä tajusikin, että ei voinutkaan sanoa varmasti yhtään, mitä minä olin tapaamisesta ajatellut.

 

"Mutta kun sanoit sen IRL, hymyilit, kuten olit puhunut koko ajan. Jos en olisi nähnyt, millä tyylillä sanoit sen mesessä, olisin ottanut koko jutun vitsinä."

 

"Ajattelin, että peittelet ja muotoilet ajatuksiasi eri tavalla kuin netissä. *antaa esimerkin* Sinä et koko tapaamisen aikana ulkoisesti vaikuttanut hetkeäkään kovin vakavalta. Minä kyllä ymmärrän hyvin, jos IRL-ihmiset eivät huomaa angstiasi."

 

"Ja oikeastaan viittasin siihen, että vaikka tiesit minun tietävän, mitä oikeasti ajattelet, puhuit peitellen ja ehkä vähän kaunistellenkin, hymyilit, teit asioista vitsejä, jne."

 

Ei kai ole kauhean hyväksyttävää lainailla julkiseen blogiin pätkiä mesekeskustelusta, mutta en koe, että näiden kohtien liittäminen olisi jotenkin kauhean paha. Ja minun mielestäni nämä ovat aika lailla hyviä pointteja ja kuvastavat aika paljon sitä, miten itse koen käyttäytyväni. Minä peitän IRL kauhean paljon. Hymyilen paljon. Ja vitsailen. Välillä sisäpiireilen itsekseni ja heitän jonkun kommentin hymyillen ja kevyesti, vaikka aihe on minulle oikeasti törkeän raskas (ja tällaisissa tapauksissa joskus menen vielä unohtamaankin, että henkilö tietää jo asian oikean laidan). Sanon jotain vitsailevalla tyylillä, vaikka oikeasti tarkoitankin asian sanasta sanaan.

 

IRL minä onnistun pitämään nuo tuskaiset olotilat aika hyvin sisälläni ilmeenkään värähtämättä, kenenkään edes aavistamatta mitään. Netissä se on vaikeampaa. Tänne on helpompi purkaa. Toki IRL puran kotona kauheasti kaikkia tuskaisuuksia, mutta muuten en. Okei, joskus koulussa on tullut oltua aika äreä ja yleiskiukkuinen, mutta sekin on vain rajoittunut itsekseen murjottamiseksi.

 

Mutta tuollainen minä olen IRL. Minä en näytä olevani kiukkuinen, surullinen, ahdistunut tai järkyttynyt IRL. Olen pelkkä positiivinen ja hymyilevä tavallinen tyttö. Ehkä se osaksi lisää sitten sitä, että pääni sisällä se tuska sitten kasvaa. En usko, että olen maailman ainoa ihminen, joka tekee näin. Ympäristö saa ihmiset pitämään asiat sisällään ja niistä tulee sitten yleensä jonkinasteisia ongelmia. Joo, paha minun on mennä sanomaan, että tämä on negatiivinen asia ja että se pitäisi muuttaa, kun kerran itsekin salaan suunnilleen kaiken negatiivisen IRL.

 

En sanoisi, että yhteiskunta olisi mitenkään läpimätä tai mitään, mutta on asioita, joita minun mielestäni ainakin olisi parempi tehdä toisin. Joo, se lähtee yksittäisistä ihmisistä tietysti ja minä itse yritän ainakin tehdä jotain, että saisin välillä vaihteeksi jotain hyvääkin aikaan, vaikka vain vähänkin ja parille henkilölle. En tiedä, miten olen siinä onnistunut, mutta se on ainakin jotain mitä yritän. Minä niin haluaisin, että ihmiset olisivat onnellisia. Ei niin, että koko ajan tietenkään, eihän se voi olla mahdollistakaan (surut kun kerran sattuu olemaan osa elämää), mutta niin, että epätoivo ei valtaa alaa missään vaiheessa eikä tuskasta tule sietämätöntä. Varmaan voisi lopettaa tämän tekstin lainaukseen, jossa on minun mielestäni ainakin törkeän hyvä pointti:

 

"Maamme on huonossa jamassa. Koko ajan syömme enemmän kuin tienaamme, sisältäen mm. henkisen pääoman. Sitä ei vaan kukaan halua sanoa. Kaikilla on kiire, kenelläkään ei ole aikaa, kaikki pitää saada - heti, kaiken pitää tuottaa joka vuosi aina vaan lisää ja lisää. Silti höpistään hyvinvointivaltiosta joka käänteessä aivan kuin olisi olemassa joku veivi, joka jonkun veivaamana hyvinvointia jostain tahkoaisi."

 

(Tulipas taas höpistyä pitkästi ja rönsyiltyä sivukaupalla vähän aiheen vierestä... Varmaan taas yksi kaikkien aikojen sekavimmista kirjoituksista. Varmaan pitää myöhemmin tulla vielä katsomaan, että mitä minä oikein kirjoitin. Ja varmistamaan, että en ole ilmaissut itseäni missään väärin ja jollain ei niin järkevällä tavalla. Ja voisi ihan oikeasti yrittää joskus kirjoittaa näitä kirjoituksia jotenkin järkevien ihmisten aikaan?)