Tänään pääsen vihdonkin kotiin. Vihdoinkin! Äiti tuli eilen ja aluksi oli todella vihainen, kun näki kämpän. Sitten ihan ohimennen mainitsin, että joo, sentään voin saada nyt lääkärintodistuksen siihen, että en ole kyennyt opinnoissani etenemään vaaditulla tavalla. Sitten tulikin pitkä selostus. Jätin masennuslääkkeistä kertomisen pois, mutta nyt tuntuu, että olisi pitänyt naamioida niiden käyttö joksikin muuksi. Äiti näytti kummeksuvan sitä, että minulle oli määrätty pelkkiä rauhoittavia, eikä mitään muuta lääkettä ja kysyikin siitä, että oliko minulle annettu mitään muuta. Sanoin vain että ei, mutta että kun olisi se uusi lääkärikäynti, saatettaisiin jotain uutta lääkettä antaa, tai viimeistään sitten, jos siinä minun verenkuvassani näkyy jotain omituista.

Äiti otti loppujen lopuksi asian ihan hyvin. Hän siivosi kämppäni tuosta vain, ihan reilussa tunnissa sellaiseksi, millaiseksi minun saamiseni se kesti Nanin tulon aikaan koko päivän. Minä autoin vähän, mutta en jaksanut paljon. Äiti vaikutti välillä aika huolestuneeltakin. Hän sanoi myös, ettei minun tarvitsisi mennä tenttiin, niin me lähdemme sitten kotiin jo ennen kymmentä. Kaikkein huvittavin oli äidin kommentti (joka minun on kyllä ihan pakko kertoa joskus sille matikkatyypille, joka puhuu savointa savoa, mitä olen koskaan kuullut): ”On varmaan tosi raskasta mennä opiskelemaan. Ja vielä Kuopioon!” Sitten kun kysyin, että miksi juuri Kuopioon, mitä vikaa Kuopiossa hänen mielestään oli, niin hän vastasi: ”No kun eiväthän ne puhu täällä edes kunnon kieltä!” Heh.

Heräsin tänään jo vähän viiden jälkeen. Ensimmäisen kerran heräsin kolmen jälkeen, mutta silloin sain vielä unta uudestaan. Nyt makasin melkein tunnin hereillä, enkä ole yhtään lähempänä uneen pääsyä kuin koskaan niinä unettominakaan öinä. Otin rauhoittavan lääkkeen illalla. Ihan kokonaisen. En tiedä, mikä minussa on nyt vikana, kun se ei toimikaan yhtä hyvin. Minua väsyttää kyllä ja olo on kipeä, mutta en jostain syystä vain saa taas unta.

Minulla on läppäri täällä parvisängyssä. Äiti nukkuu täsmälleen alapuolellani vuodesohvalla. En tosin tiedä, nukkuuko hän. Sieltä kuuluu aina välillä peiton kahinaa ja liikettä, kun hän kääntyilee. Yleensä nukkuessaan hän kuorsaa äänekkäästi. Toivon vain, että en pidä häntä hereillä näppäimistön rapinalla. Tämä läppärini on melko hiljainen kirjoittamisen kanssa, ja koska yritän olla vielä mahdollisimman hiljainen, luulisin, että ääni peittyy aika hyvin jääkaapin hurinaan. Ja minusta näppäimistön ääni on kuitenkin tietyllä tavalla rauhoittava ääni, samalla lailla kuin kellon tikityskin, mutta minä olenkin minä.

Tänään ei tunnu siltä, että olisi hyvä päivä. Ei tuntunut eilenkään enää myöhemmin päivästä, niiden nokosteni jälkeen. Olo on vain jotenkin apaattinen taas. Apaattinen ja uupunut. En syönyt eilenkään yhtään mitään – olen ollut nyt kaksi päivää yhteen menoon syömättä. Ei se ole ollut lainkaan vaikeaa. Minulla ei vain ole tipan tippaa nälkä. Ja kun vatsakin on välillä kipeä ja huono olo tulee vieläkin silloin tällöin, on siinä minulle ihan tarpeeksi syytä olla syömättä.

Äiti antoi minun olla syömättä eilen, mikä oli kylläkin ihme. Hän kysyi myös, mitä söisin aamupalaksi, eikä edes protestoinut, kuten normaalisti, kun sanoin, että en mitään. Kun mietittiin kilpirauhasen liikatoiminta –vaihtoehtoa (joka on kuulemma periytyvä ja periytyy nimenomaan äidiltä tyttärelle, ja että hänellä on ollut se (minkä kylläkin tiesin jo), mutta myös hänen äidillään), hän sanoi, etten näyttänyt mitenkään erityisen luurangonlaihalta. Varmaan jotenkin sairasta, mutta sillä hetkellä minulle tuli hyvin pettynyt olo.

Odotan jo, että pääsen kotiin ja puntariin kokeilemaan, miten paljon oikeastaan painan. Vaatteet ovat mielestäni löystyneet jonkin verran, mutta silmämääräisesti on kauhean paha arvioida painoa. Solisluut näkyvät kuitenkin jo oikein nätisti, samoin kylkiluut näkyvät hieman ihon läpi, vaikka seisoisin ihan normaalisti. Jos nostan kädet ylös, ne näkyvät paljon paremmin. Minusta myös tuntuu laihemmalta. No, mutta sittenpähän sen näkee.

Äiti sanoi myös tehneensä joulusiivon. Kysyin, oliko hän laittanut ne punaiset jouluverhot, joissa on kultasia tähtiä, mutta hän sanoi, että ei ole laittanut. Kun kysyin, että voisiko hän laittaa ne, kun minä tykkäisin niistä ja näin untakin, että meillä oli ne verhot, niin hän lupasi ainakin harkita asiaa. Nyt kun minulla on lääkärin todistus siitä, että kaikki ei ole okei, äidiltäkin heruu hieman myötätuntoa minulle sen ainaisen syyttämisen sijaan. Hän sanoi jopa, että minun olisi pitänyt sanoa jo aikaisemmin, niin olisin voinut päästä jo kotiin. Hah, mitenköhän minä olisin sen muka sanonut, kun ainoa asia, josta hän tuntui puheluissakin välittävän, olivat tentit ja luennot ja opintopisteet.

En tiedä lainkaan, mitä tekisin. Äidillä on uusi kännykkä, joka on hienompi kuin minun (sellainen klisee läppäpuhelin) ja minä laitoin siihen herätyksen kahdeksaksi (koska äiti ei osaa käyttää omaa kännykkäänsä sen vertaa). Siihen on vielä yli tunti. Etenkin tuntuu ahdistavalta, koska olen täällä parvisängyn vankina, koska en uskalla mennä alas siltä varalta, että äitini nukkuukin, enkä halua herättää häntä, sillä hän joutuu todennäköisesti ajamaan koko matkan kotiin, kun me molemmat olimme sitä mieltä, että minun ei ole ehkä kauhean viisasta ajaa autoa näin väsyneenä ja kolmiolääkkeen myöhään illalla ottaneena. Mutta saa nähdä.

On taas yksinäinen ja masentunut olo. Nyt tuntuu jopa siltä, että ei kotiin pääseminenkään muuta yhtään mitään. Nanista ei ole kuulunut vieläkään mitään, ei yhtään mitään yli kuukauteen. Olen näiden viimeisten kuukausien aikana tullut tulokseen, että ei ole mitään niin yksinäistä, kun valvoa aikaisin aamulla, kun kaikki muut vielä nukkuvat. Ulkoakin kuuluu outoa ulinaa. Joko jostain ikkunasta tai ovesta vetää, tai sitten ulkona tuulee melko voimakkaasti ja se ulisee osuessaan johonkin talon seinään.

No, kohta alkaa ainakin matka kotiin. Ja minulla on taas niin väsynyt ja apaattinen olo. Ja janottaakin taas.