Olen kriiseillyt taas ihan itsekseni nyt viikonlopun jälkeen. Kävin jossain ihan syvimmissä syvyyksissä heti sunnuntaina ja olin vakuuttunut, että vastoin sitä lauantain ensimmäistä intuitiivista suht hyvää fiilistä olinkin nolannut itseni täysin menemällä sinne baariin. Livemusiikin kuuleminen pitkästä aikaa sai minut innostumaan omista pianojutuista ja jotenkin eksyin jossain kohtaa katselemaan omia pianovideoitani. Ne saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että olen ihan surkea muusikko, minusta ei ole mihinkään, minkä lisäksi olen niin vastenmielinen, että kukaan ei voisi ikinä olla kiinnostunut minusta.

Koen, että olen päässyt aika paljon eroon tuollaisesta ajattelusta, joten todella yllätyin siitä, miten sen videon nähdessäni minuun iski niin hirveä kuvotus siitä, miltä se videon ihminen (minä) näytti. En edes koe, että ajattelin kunnolla, että se olen minä, vaan näin vain jotain kuvottavampaa kuin olin ikinä nähnyt. Vaikka en siis ajattele muistakaan ihmisistä ikinä niin pahasti. Mutta sillä hetkellä se oli fakta, että olen vähintäänkin yksi kuvottavimpia ihmisiä maailmassa. Se oli todella hirveä tunne, sellainen, että olisin halunnut hypätä tyyliin ikkunasta, koska tuntui, että jo vain olemalla olemassa nolaisin itseäni koko ajan kuvitellessani, että kukaan haluaisi olla ikinä missään tekemissä kanssani.

Siitä lähtien olen kuvannut kasapäin videoita itsestäni yrittäessäni tarkistaa, että olenko todella niin vastenmielinen. Sen jälkeen olen katsonut niitä uudestaan ja uudestaan ja yrittänyt analysoida kaikkea. Joku video näyttää välillä ihan hyvältä, joku toinen taas ihan hirveältä. Olen asunnosta poistuessani tuijottanut ihmisten kasvoja ja vartaloita erityisen tarkkaan, koska olen vain kelannut mielessäni, että löytyykö jostain noista ihan normaalin näköisistä ihmisistä jotain samanlaista vastenmielistä kuin minusta. Siis sillä lailla, että onko heissäkin jotain sellaista epätäydellistä, jonka tuomitsen itsessäni mutta en muissa. Kaikki näyttävät vain jotenkin niin paljon paremmilta kuin minä, vaikka järkeilen itselleni, että on hyvin epätodennäköistä, että olisin mikään mutantti, vaan todennäköisesti olen ihan normaali ja todennäköisesti joku voisi ainakin pitää minua ihan ok-näköisenä.

Eilen aamulla herätessäni stressasin hirveästi, koska oli viimeinen päivä Lester-kurssia. Olin suunnitellut edellisen viikon ruokala-epäkohtaamisen jälkeen jo etukäteen, että menen sinne ruokalaan tälläkin kertaa ennen luentoa, jotta voisin luoda tilanteen, jossa Lester voisi tulla syömään samaan pöytään kanssani ja voitaisiin jutella jotain. Sain rauhoituttua heräämisen jälkeen, mutta kun olin siellä ruokalassa, ruoka ei mitenkään meinannut mennä alas. Mielessäni pyöri vain se, että tuleekohan Lester ja jos tulee, niin tuleekohan hän minun kanssani istumaan?

No, ei Lester sitten tullut. Eikä hän tullut koko tunnillekaan. Voihan hänellä olla jokin hyvä syy, kun nythän on flunssaa liikkeellä, mutta minun mielessäni se järkeilyketju meni näin: kurssilla sallitaan max. kaksi poissaoloa ilman lisätehtävien tekemistä - Lesterillä oli tähän mennessä yksi poissaolo, joten koska oli viimeinen tunti, hän tiesi, ettei hänen tarvitse säästää sitä viimeistä poissaoloaan, joten hän käytti sen nyt - koska miksi hän tulisi johonkin luennolle, jos hänen ei ole pakko? Tuo sitten minun mielessäni tarkoittaa sitä, että jos hänellä kerran ei ollut mitään syytä tulla luennolle ilman ulkoista pakko, hän ei ole lainkaan kiinnostunut minusta. Toki vaikka toisaalta ajattelen, että ehkä vähän nyt ylitulkitsen, niin eihän tuo kovin hyvä merkki ole siitä näkökulmasta ajatellen.

No, mutta Lester-kurssi on ohi, eikä Lester ole ilmoittautunut edes siihen tammikuussa olevaan puoliviralliseen yhteishengaukseen, johon meidän opettajakin tulee ja jolloin käydään läpi niitä harjoittelukokemuksia. Joten en lainkaan tiedä, milloin näen hänet seuraavan kerran tai milloin kuulen hänestä jotain seuraavan kerran. Paitsi siis silloin kun se graduseminaari jatkuu... seitsemän viikon päästä. Mutta jotenkin toisaalta mietin, että minä menin sinne Lesterin keikalle (vaikka hän itse tosin mainosti niitä minulle kahteenkin otteeseen), niin minä olen nyt tehnyt aika paljon viedäkseni meidän välejä eteenpäin, joten jos mitään eteenpäin vietävää on, niin ehkä se on nyt sitten Lester, jonka on aika tehdä jotain? Toki pidän hyvin todennäköisenä, että mitään ei tule tapahtumaan, mitään viestiä ei tule tuon seitsemän viikon aikana, enkä kuule hänestä mitään.

Kuvasin tuota turhautumistani terapeutilleni ja hän sanoi, että se minun omakuvani äkillinen täydellinen muutos johtuu varmaankin siitä, että minä en salli itselleni tunteita - en edes positiivisia tunteita, jollainen synkkaaminen Lesterin kanssa jutellessa oli silloin keikkailtana - vaan niistäkin seuraa aina rangaistus. Selitin myös sitä, miten Lester tuntuu edelleen välillä niin vaikealta ja havainnollistin sitä vertaamalla hänen kanssaan käytyjä keskusteluja vaikka Arrown kanssa käytyihin. Kun siis sen kesän harjoittelun aikana Arrow saattoi vain aamukahvilla alkaa selittää, miten oli käynyt aamulla suihkussa, mutta oli sitten yhtäkkiä huomannut, että kello olikin jo ihan hirveästi, niin hän ei ollut ehtinyt föönaamaan tukkaa kokonaan kuivaksi, vaan oli joutunut muotoilemaan sen märkänä, niin nyt hänestä tuntui siltä, että se oli ihan pielessä. Kun taas Lester puhuu asioista hyvin yleisellä tasolla. Hän saattoi kyllä kertoa, että oli menossa pitkästä aikaa nyt töihin, koska hän ei vain saa niitä graduvastaavia millään muulla tavalla kiinni, mutta kaikki häneenkin liittyvä ei sinänsä kertonut hänestä ihmisenä mitään. Hän kertoi kyllä mitä hän teki tai aikoi tehdä, mutta ei kauheasti sitä, mitä hän ajatteli tai tunsi. Hän ei kauheasti jaa ikinä mitään epävarmuuksiaan, vaan kaikesta, mitä hän kertoo, tulee minulle jotenkin sellainen fiilis, että okei, hän ei ole inhimillinen lainkaan, vaan joku jumala.

Toisaalta olen viime aikoina kiinnittänyt erityisen paljon huomiota ihan kaikkien miesten käytökseen ja tullut tulokseen, että käytös, jonka olisin aikaisemmin tulkinnut vain tunnekylmyydeksi tai täydelliseksi välinpitämättömyydeksi onkin (ainakin välillä) vain hermostuneisuutta ja pelkoa siitä, että muussa tapauksessa he näyttäisivät tyhmiltä. Esimerkiksi jousiammuntaryhmässä on yksi mies, joka oli alkuun todella jäyhän oloinen, sellainen klassinen suomalainen mies, jota ei kiinnosta mikään, eikä liikuta mikään. Mutta nyt hän on ystävystynyt yhden toisen miehen kanssa siellä ja hän on selkeästi rennompi ja reagoi jopa asioihin.

Ja yliopistolla minulla on ollut meneillään... no ei nyt testi, mutta se vähän niin kuin lähti rullaamaan ihan itsekseen. En nyt sanoisi, että olen flirttaillut hänen kanssaan, mutta olen suunnannut huomiotani yhdelle miehelle niin että hänkin on huomannut sen. Meillä on ollut nyt syksyn aikana kaksi samaa kurssia, eikä me olla puhuttu sanaakaan keskenään. Monet muut kurssilaiset sentään moikkaavat, mutta tämä mies ei reagoi mihinkään, vaan kulkee kuulokkeet päässä ympäriinsä eikä katso ihmisiin, eikä ainakaan tule istumaan sinne meidän muiden hyppytuntilaisten nurkkaukseen, missä me vetelehditään aina jollain porukalla ennen sitä Lester-kurssia. Ja siis en varmaan muuten olisi kiinnittänyt huomiota tähän tyyppiin, mutta kun hän on se sama mies, joka silloin ensimmäisellä Lester-kurssin tunnilla ilmestyi siihen käytävälle ja Lester vaihtoi hänen kanssaan nopeasti kuulumiset ennen kuin palasi juttelemaan minun kanssani. Joten tiedän, että Lester tuntee hänet jotenkuten ja että tämäkin mies soittaa kai jotain instrumenttia.

Mutta siis kaikki alkoi siitä, kun oltiin sillä toisen kurssin luennolla ja aikaisempi ryhmä oli taas järjestellyt ne pöydät ihan miten sattuu, joten ihmiset myös istuivat ihan missä sattui. Minä olen alusta asti kyllä kiinnittänyt huomiota tähän tyyppiin, koska minun mielessäni hän on aina ollut "se Lesterin kaveri", mutta olen yrittänyt aina piilottaa sen, etten vaikuttaisi epäilyttävältä. Mutta tuona päivänä päätin, että minä istun siihen hänen "viereensä" (siinä oli kylläkin kaksi tyhjää paikkaa välissä, mutta ei siihen tullut ketään) ja jo siinä vaiheessa huomasin, että hän nosti katseensa ja näytti tiedostavan sen, että joku istuu siihen hänen lähelleen. Hän on kynänpyörittäjäihmisiä ja minusta on aina kiinnostavaa katsoa, miten ihmiset tekevät niitä kynätemppuja. Seurasin häntä aluksi mahdollisimman huomaamattomasti sivusilmällä, mutta sitten ajattelin, että miksi en tekisi sitä vähän avoimemmin ja katsoisi miten hän reagoi - vai reagoiko.

En todellakaan tiedä, miltä näytän ja miten muut ihmiset - tai tarkemmin miehet - näkevät minut, mutta siitä olen aika vakuuttunut, että en vaikuta kauhean pelottavalta. Tuntuu, että ihmiset jatkuvasti pysäyttelevät minua kadulla ja kysyvät, missä on joku paikka X, joten oletan, että näytän ihan lähestyttävältä. Joten uskon, että kun katselin sitä hänen kynänpyöritystään ja hän lopulta huomasi sen, niin onnistuin todennäköisesti välittämään kasvoillani sen uteliaisuuteni paitsi sitä pyörivää kynää, niin myös häntä - kynän pyörittäjää - kohtaan.

Hän on reagoinut siihen jollain tavalla. Hän katsoo minuun välillä. Eikä siis vain jonnekin minun suuntaani, vaan tuon kynänpyöritys-jutun jälkeen meidän välillä on ollut ensimmäistä kertaa joitain katsekontaktejakin. Ja hän tuli myös istumaan sinne hyppytuntinurkkaan - jolloin pääsin myös huomioimaan häntä typerällä pienellä brittilässä oppimallani tavalla, jota suomalaiset eivät vain harrasta. Minä löhöilin nurkassa selkä seinää vasten ja olin vetänyt siihen vielä tuolin, jolle olin nostanut jalkani (en kuitenkaan pitänyt kenkiäni istuinosalla, tietenkään!). Siinä oli muitakin tuoleja ja selkeästi näin, että hän tähtäsi siihen ulommaiseen tuoliin, joka on mahdollisimman kaukana meistä muista, mutta kun hän tuli lähemmäs, minä nostin jalkani pois tuolilta osoittaakseni, että olen valmis tekemään hänelle tilaa oman mukavuuteni kustannuksella. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, mikä oli aika ilmiselvää alusta asti, mutta Britanniassa ollessani olen tykästynyt tuohon sanattomaan huomiointiin.

Teen sitä muulloinkin. Se siis sisältää kaiken sinänsä tarpeettoman tekemisen, jonka ainut funktio on se, että osoittaa huomanneensa toisen ja että on valmis tarvittaessa tekemään hänelle tilaa. Tai siis, tuntuu, että esimerkiksi ihan tavallisessa suomalaisessa lähikaupassa asioidessa se yleinen suomalainen taktiikka on se, että jos näkee, että on jonkun tiellä esimerkiksi käytävällä, niin yrittää olla kuin ei olisi huomannutkaan sitä, mutta silti siirrytään ikään kuin vahingossa pois tieltä, tyyliin: "En huomannutkaan sinua, olin ihan omasta tahdostani muuten vain siirtymässä vähän lähemmäksi hyllyä katsomaan näitä purkitettuja herneitä." Sama yliopistolla luennoilla: kun joku tulee minun viereeni istumaan, katson häneen, hymyilen, katson hänen tuoliinsa ja sitten siirrän sitä omaa tuoliani sen 2-3 senttiä toiseen suuntaan ikään kuin symbolisesti antaakseni hänelle tilaa, vaikka eihän niillä muutamilla senteillä - mikä on aika lailla maksimi, mitä jossain täyteen ahdetussa luentosalissa pystyy siirtymään - ole todellisuudessa mitään käytännön merkitystä. Mutta itse koen, että sillä on merkitystä sille ihmiselle ja siihen, että ehkä hän kokee tuon käytöksen johdosta tulevansa paremmin kohdatuksi.

Mutta joka tapauksessa, se mies siellä yliopistolla jotenkin reagoi tuohon ja huomasin, että kun jossain kohtaa sitten vaihdoin vähän asentoa, tämä mies selkeästi valmistautui nousemaan tuolistaan, koska jos olisin halunnut poistua siitä nurkkauksesta, hän olisi ollut vähän tielläni. Mutta siis se, joka sai minut aika varmaksi siitä, että hän on vain sellainen tyypillinen hermostunut mies, joka sen takia vaikuttaa jotenkin reagoimattomalta, oli se, kun eilen hän tuli taas istumaan siihen ja minä hymyilinkin hänelle (hän ei reagoinut siihen, eikä katsonut suoraan minuun muutenkaan), minkä jälkeen hän avasi jonkun hiilihapotetun vesipullon, joka tietysti kuohui yli. Se toinen nainen, joka oli siinä nurkkauksessa, reagoi siihen sillä lailla normaalilla tavalla (tyyliin: "oho!") sympaattisesti ja minäkin yritin osoittaa sympatiaa sitä miestä kohtaan, koska onhan se ärsyttävää, kun noin käy. Mutta tämä mies ei reagoinut yhtään mitenkään; hän ei sanonut meille mitään, ei katsonutkaan meihin päin, vaan laittoi vain pullonkorkin nopeasti takaisin kiinni ja hetken kuluttua (ei siis heti) otti nenäliinan repustaan ja ikään kuin vaivihkaan kuivasi siihen lattialle roiskunutta vettä.

Tuo oli melkein niin kuin joku sketsi: pullosta roiskuu hiilihapotettua vettä hänen itsensä päälle ja lattialle, minkä kaikki lähellä olleet kyllä paitsi näkivät että kuulivat, mutta mies laittaa vain pokkana pullon takaisin kiinni, mentaliteelilla "Ei kai kukaan nähnyt? Varmaan näkivät, mutta teeskentelen silti, että mitään ei tapahtunut". Koska tuollaistahan sattuu ja vaikka se on noloa, niin se oli vähän hassua, miten tosissaan tuo mies otti sen ja sitten yritti kai säilyttää ylpeytensä teeskentelemällä, että ei välitä yhtään siitä, että on märkä ja lattia on märkä. Ei kai tuota voi tulkita muuten kuin äärimmäisenä epävarmuutena - tai sitten outoutena, mutta kun kyseessä on kuitenkin yliopistoa käyvä ihminen, joka on vielä jollain lailla Lesterin tuttukin, niin sanoisin, että hän on vain epävarma.

Mutta on tavallaan ollut kiva nähdä, että minun käytökselläni - tai pikemminkin minun huomiollani - voi olla vaikutusta muiden ihmisten käytökseen. En tosin ole lainkaan kiinnostunut tästä miehestä niin kuin siinä mielessä, mutta kai ajattelin, että kaikista on kiva tulla nähdyksi välillä.

Tässä välissä tuli sähköpostilla sen tiistaisen tentin tulokset ja minä sain jotenkin ihmeellisesti siitä vitosen! En tiedä kyllä miten, koska en osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, mutta ehkä vitosen voi saada myös vaikkei saisikaan täysiä pisteitä. Toisaalta nyt kun mietin, niin kai se on pakkokin, kun eihän siinä olisi muuten mitään järkeä, että muilla arvosanoilla on joku skaala, mutta vitonen olisi vain ainoa absoluuttinen arvosana. Toivon, että se tulee kurssiarvosanaksikin, koska edelleen muistan katkeruudella sen yhden kurssin, jossa tein intonaatiomerkkauskokeen 100% oikein, mutta silti sain kurssiarvosanaksi vain nelosen. Ja koska koko tutkintoni keskiarvoni on edelleen alle nelosen, mieluusti otan vitosia sieltä mistä niitä vaan voi saada.

Mutta tänään oli taas aamulla terapia, missä selitin paitsi noita Lester-juttuja, niin myös sitä yleistä tyhjää oloa nyt, kun lukukausi on taas loppumassa. Ja hän sai selitettyä sen minulle, että miksi minusta tuntuu tältä ja toisaalta myös, miksi minun pitäisi osoittaa itselleni myötätuntoa sen takia. Kuulemma tämä on selkeä esimerkki siitä, että minulle ei ole lapsena syntynyt turvallista kiintymyssuhdetta vanhempiini. Hän selitti, että vauvat tarvitsevat ihan pieninä jatkuvasti aikuista ihan vain selviytyäkseen ja että se vauvan tarve vanhempiinsa on ihan evolutiivinen asia. Mutta silloin kun vauva tarvitsee vanhempaansa, joka ei olekaan läsnä eikä tule, kun vauva itkee, vauva menee ihan pois tolaltaan. Ja kun vanhempi on läsnä ja lähtee hetkeksi muualle, se on vauvalle melkein kuin maailmanloppu, koska se ei koe voivansa luottaa siihen, että vanhempi tulee takaisin, koska aikaisemmin kun vauva on tarvinnut vanhempaansa, tämä ei ole ollut paikalla. Ja kuulemma nuo varhaislapsuuden kokemukset leimaavat koko loppuelämää enemmän tai vähemmän.

Joten kun nyt lukukausi loppuu ja tulee joululoma, minulle tulee hirveästi voimakkaita tunteita. Ahdistaa, että kurssit loppuvat, koska ne ovat jotain tuttua, johon olen takertunut arkeni rytmittäjänä, ja kyllähän yliopistolla on nähnyt ihmisiäkin, vaikka ei se ikinä mitään syvällistä vuorovaikuttamista ole oikein ollut. Mutta nyt minuun iskee jostain tyhjästä hirveä pelko ja ahdistus siitä, että nyt kaikki loppuu, kaikki kurssit loppuu, rutiini loppuu, en näe noita ihmisiä enää ikinä, en näe Lesteriä enää ikinä, kaikki palaavat sinne oman oikean elämänsä pariin (sen pariin, johon keskittymistä yliopisto vain häiritsee). Ja minullahan sellaista ei ole. Vihaan tuota tunnetta ja vihaan sitä, että tunnen jotenkin takertuvani kaikkiin tuollaisiin rutiineihin ja niihin liittyviin ihmisiin, ja sitten kun siihen tulee joku muutos, niin se tuntuu varmaan melkein samalta kuin vauvasta, jonka maailma loppuu, kun äiti lähtee huoneesta.

Terapeuttini sanoo kuitenkin, että tuo on ihan okei ja että siitä ei ole mitään hyötyä, että mollaan itseäni tuosta. Tärkeää on kuulemma tiedostaa se ja varautua siihen, mutta että kyseessä on asia, jolle minä en kauheasti voi mitään, koska se on se vauvana koettu kokemus siitä, että tärkeät ihmiset yhtäkkiä vain katoavat eivätkä tule takaisin, kun tarvitsen heitä. Ja terapeuttini sanoi, että hän kokee, että se minun pelkoni siitä, että vaivaisin ihmisiä ja että "takertuisin" heihin liikaa vaikuttaa turhalta ja että pikemminkin hän sanoisi, että minulle olisi hyvä hyväksyä tarpeeni tarvita muita ihmisiä vähän useamminkin. Ilmeisesti tyylillä "no man is an island".

Äh, nyt jumiuduin lukemaan tuota kiintymyssuhdeteorian vaikutusta aikuisilla ja tuo "anxious-preoccupied" kuulostaa hyvin tutulta. Ja tämä on enkku-Wikipediasta, jonka olen suomentanut itse, koska suomenkielinen antaa hyvin niukasti tietoa.

"Nämä aikuiset kaipaavat erityistä läheisyyttä, hyväksyntää ja reagoivuutta kumppaneiltaan, ja tulevat turhan riippuvaisiksi siitä. - - nämä yksilöt ylireagoivat paitsi kiintymyksen kohteestaan erossa olemiseen, niin myös erossa olemisen odottamiseen. - - Aikuiset, joita tämän tyyppinen kiintymyssuhde koskee, tapaavat usein mennä liiallisuuksiin tulkinnoissaan, oli kyse sitten tekstiviestistä tai kasvokkain käydystä keskustelusta. Heidän ajatuksensa ja toimintansa voivat johtaa ikävään kierteeseen ja sitä kautta itseään toteuttaviin ennustuksiin, tai jopa itse-sabotaasiin. Nämä yksilöt etsivät yleensä "dismissive-avoidant"-tyyppistä kumppania."

Ja kun sitten mietin, että no, onkohan Lester sitten sitä "dismissive-avoidant" -tyyppiä ja siitä sanottiin seuraavaa:

"Nämä aikuiset kaipaavat itsenäisyyttä ja vaikuttavat usein välttävän kiintymystä kokonaan. He näkevät itsensä muista riippumattomina, kokevat olevansa turvassa kiintymyksen tunteilta, eivätkä koe kaipaavansa läheisiä ihmissuhteita. He tapaavat tukahduttaa tunteensa ja käsittelevät konflikteja etäännyttämällä itsensä kumppaneistaan, joita he eivät usein pidä oikein missään arvossa. - - Nämä aikuiset joko suoraan torjuvat kiintymyksen tärkeyden tai vähättelevät sitä ja passiivisesti välttelevät ihmissuhteita, kun kokevat, että ne ovat tulossa liian läheisiksi."

Tuo on jotenkin todella ikävä kuva, että etsisin jotain tuollaista kumppania. Vaikka tuntuu, että Lester nyt ei ihan suoraan sovi tuohon, niin onhan siinä ehkä jotain samaa. Poistin tuosta tosin ison egomaanikko-osion, koska se nyt ei lainkaan sovi Lesteriin.

Tuon lisäksi terapeuttini mainitsi taas, että yksi tapa, jolla pääsisin eteenpäin näistä Lester-tuskailuistani olisi vain kertoa tunteistani Lesterille. Kuulen sen terapeuttini äänessä sen turhautumisen, vaikka hän onkin yleensä niin neutraali. Mutta olen vähän eri mieltä. Tai no, kyllähän kunnon "EI" ratkaisisi asian, mutta en halua kuulla sitä nyt tässä kohtaa. Ja tuntuu, että se olisi se vastaus, en pysty edes kuvittelemaan mitään muuta. Haluaisin oppia ensin tuntemaan Lesteriä vähän enemmän ja nähdä, onko hän sellainen kuin olen toivonut hänen olevan, vai onko hän sitten tuollainen "dismissive-avoidant" -tyyppiä, jollaista en kyllä halua ja joka ei olisi hyväksi minulle. Ja toisaalta tuntuu, että haluan itse etäännyttää itseäni nyt tästä koko Lester-jutusta ja ajatella, että se on se jonkinlainen kaveruus, jonka on tultava ensin ja vasta sen jälkeen jotain muuta, jos jotain sellaista on tullakseen.

En halua edes ajatella koko juttua, kun jotenkin tuntuu lopun alulta tämä kaikki. Toisaalta se voi olla se turvaton kiintymyssuhteeni, joka vain reagoi supervoimakkaasti tähän yhden kurssin loppumiseen ja siihen, että Lester ei ollut siellä silloin viimeisellä tunnilla.

Ääh, ihan sama. Alan tehdä nyt koodausharjoituksia, vaikka varmaan pitäisi syödä jotain, kun en ole taaskaan syönyt vielä mitään koko päivänä.