Eilisen jälkeen olen miettinyt taas ankarasti. Ajatuksen kohteena ovat olleet tietysti NN, SK ja TKK. (Ei nyt tietenkään mitään sellaista, hyh, kehtaattekin kuvitella O_o) Nyt siis heikkohermoisimpien kannattaa klikata jollekin muulle, sivulle sillä alan taas analysoida itseäni, tällä kertaa sitä, miten minä suhtaudun vastakkaisen (ja itse asiassa samankin) sukupuolen edustajiin. Köh.

Lapsena minulla oli paljon poikia kavereina ja tulin heidän kanssaan hyvin toimeen. Ensimmäinen paras kaverini oli poika ja ala-asteen loppuun asti olin kaiketi jonkinlainen "poikatyttö". En ollut kiinnostunut tyttöjen juoruista ja meikeistä tai hienoista discovaatteista, vaan menin aina mieluummin pelaamaan jalkapalloa ylläni vanhat ja kuluneet farkut, joihin jotkut luokkalaisistani tytöistä eivät olisi koskeneet pitkällä kepilläkään.

No, sitten tuli yläaste ja opin käyttämään vähän erilaisia vaatteita. Aloin kai näyttää vähän enemmän tytöltä, kun yritin laittaa ajoittain hiuksianikin jotenkin muutenkin kuin pelkälle poninhännälle. Ja koska luokallamme oli vain viisi poikaa, jotka aloittivat kaikenlisäksi kiusausoperaation, en ollut enää missään tekemisissä poikien kanssa. Koko yläasteen ajan tyttöistyin tyttöistymistäni, ja tämä tyttöistyminen saavutti kaiketi huippunsa joskus yläasteen lopussa. Jeps, entinen poikatyttö Ami kulki tiukoissa farkuissa ja kauluspaidassa. Heh, ja edelleen tulee kuljettua. Meikki on asia, mitä en tyttöistymis -vaiheessakaan oikein jaksanut käsittää, mutta nyt tulee käytettyä puuteria ja ajoittain hitusen kajaalia. Kai voisi sanoa, että näytän aika tytöltä nykyisin.

Joskus yläasteella minua häiritsi suunnattomasti se, että minulla ei ollut poikaystävää. Jes ei ainakaan mitenkään helpottanut tätä, sillä hänellä oli aina joku. Nyt jälkeenpäin, kun en hänen kanssaan missään väleissä enää ole, jaottelen kaikki lukion pojat käytettyihin ja käyttämättömiin. Eli siis niihin, joiden kanssa Jes joskus "seukkasi", ja niihin, joiden kanssa ei. Eli aikalailla voisi sanoa, että fifty-fifty se menee. Oikeastaan joka viikko oli aina joku uusi, tyyppi, jonka hän esitteli minulle ja Merrylle, ja jonka kanssa imutteli hetken, kunnes tämä vaihtui uuteen.

Se on kummallista, että vaikka minä nuorempana olin hyvin poikamainen ja parhaat ystäväni olivat poikia, nykyisin pelkkä kaveraaminen pojan kanssa tuntuu jotenkin hankalalta. Koulussa on muutamia poikia, jotka sanovat minulle joskus hei, tai puhuvat minulle, mutta minun on aina kauhean vaikea tervehtiä heitä ensin tai puhua heille ensin. Takaraivossa vain takoo se, että mitä jos se toinen luulee, että minä pidänkin hänestä ei-ystävällisellä tavalla. Tai että jos joku ihan ulkopuolinen ajattelee, että minä pidän hänestä vain romanttisella tavalla. Olenkin huomannut, että minun on helpompi puhua ja tervehtiä sellaisia poikia, jotka ovat julkisesti varattuja. Se on ihan kummallista, mutta silloinkin joskus ajattelen, että mitä jos sen pojan tyttöystävä luulee minun yrittävän jotain. Se on todella rasittavaa.

Ja mitä tulee seurusteluun... Hmm... En ole oikein koskaan ollut erityisen innostunut siitä. On se mielessä pyörinyt joskus, ja olen kai joskus ajatellutkin, että olisi kiva, jos voisi oikein virallisesti seurustella, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä, että mitähän tuo toinen ja mitä jos joku muu, jne. Mutta aina kun joku seurusteluvaihtoehto on noussut esille, se tuntuu äärettömän ahdistavalta. En ole ihan varma mistä se johtuu, mutta niin on.

Erityisesti aina, kun olen korviani myöten ihastunut johonkin, ja tämä ihastuksen kohde tekee jonkun aloitteen, minusta se tuntuu vain niin sanoinkuvaamattoman kauhealta. Ajatuksena seurustelu ei kovin kauheasti hirvitä, mutta käytännössä kyllä. Se on vain niin kauheaa ja aivot alkavat käskyttämään "pois pois pois!". Sitten minä vedän etäisyyttä (sekä fyysistä että henkistä) tähän tyyppiin ja sitten tämä tyyppi luultavasti ajattelee, että joo, ei ole kiinnostunut. Todella tuskastuttava oravanpyörä.

Mikä sitten minut saa ahdistumaan? Olen miettinyt sitä luultavasti enemmän kuin on terveellistä, mutta en ole päässyt vieläkään lopulliseen tulokseen. Kaiketi päälimmäisenä syynä voisi pitää sitä, että minun on äärettömän vaikea luottaa uusiin ihmisiin, etenkin miespuolisiin. Ei väliä, mikä tämän ikä on, mutta minä en vain voi luottaa. En edes kaverina kunnolla. Se tuskastuttaa joskus. Tuntuu, että haluaisin ehkä luottaa johonkuhun, mutta en sitten kuitenkaan vain pysty.

Minä en halua edes, että jotkut naispuoliset kaverit ovat liian lähellä, sillä se saa minut ahdistumaan myös. Eikä kukaan saa ainakaan koskea minuun. Se on jotain, mikä saa minut melkein hysteeriseksi. Joskus Nan haluaa kokeilla, ovatko käteni kylmät (ja ne ovat melkein poikkeuksetta). Minusta se on äärettömän epämukavaa ja joudun taistelemaan sitä minun suojautumisrefleksiäni vastaan, joka muutoin vetäisi käteni nopeasti pois. Sama juttu joskus, kun Nan huomauttaa, että joku hiustukkoni pörröttää jostain kohtaa ja laittaa sen sitten paikoilleen. Se on ihan hirveää, se tuntuu minusta vain niin hirveältä. Halaaminen, mitä kyllä pyrin välttelemään parhaani mukaan, on myös jotain kauheaa.

Ja se on tällaista tyttöjen kanssa, mutta poikien kanssa se on sitten moninkertaisesti pahempaa. Tästä esimerkkinä voisi sanoa yhden tapauksen, missä Tiedät-kai-kuka sattui koskemaan (oletettavasti) vahingossa minun kättäni. Siitä seurauksena oli se, että itkin koko seuraavan yön, kun tunsin oloni niin ahdistuneeksi. Tanssiminen, mitä koulussamme myös liikuntatunneilla joskus harrastetaan, on sitten tietysti painajainen. Minä pidän tanssimisesta, mutta se olisi huomattavasti mukavempaa, jos se toinen osapuoli voisi pysyä hieman kauempana. No, yläasteen pojissa oli useimmissa se hyvä puoli, että he eivät uskaltaneet koskea puolestaan minuun (ainakaan kunnolla), joten välimatkaa saattoi pitää enemmän. Sitten olikin jo hankalempaa, kun yksi luokkalaiseni poika otti tukevasti kiinni ja vei itse (yleensä tytöt joutuivat aina viemään, kun pojat eivät uskaltaneet). Hyvin ahdistava kokemus.

Nyt sitten vanhojen tanssit lähestyvät. Olen jo miettinyt, että miten pirussa minä muka voin tanssia jonkun kanssa. Opin kaikenlaiset tanssit aika nopeasti ja useimmiten myös pidän niistä, mutta se on paljon hankalempaa, kun joku poika on siinä liian lähellä. Ainoa toivoni oikeastaan onkin, että saan tanssiparikseni jonkun ihan ufo-oudon tai sitten jonkun hyvin tutun ( = NN, TKK, joku poika ala-asteen yhteiseltä luokalta).

Erityisesti luottaminen NN:ään on ollut vaikeaa. Hän ei ole sen näköinen ja oloinen ihminen, joka kauheasti herättäisi luottamusta, joten siitä ei ole ollut apua. Olen sitten kuitenkin huomannut, että se, että hän itse käyttäytyy minun seurassani ihan yhtä rennosti kuin muutenkin, auttaa. Jos hän istuu viereeni, hän todellakin istuu ihan viereeni, eikä mahdollisimman kauas (köh, mitä minä harrastan oikeastaan kaikkien ihmisten kanssa). Toinen asia, mikä on auttanut minua luottamaan häneen, on TSH. Hän pitää TSH:sta puheiden perusteella melkein yhtä paljon kuin minä. Eikä kukaan, joka pitää TSH:sta niin paljon, voi olla kovin kauhea. Outo ajattelutapa ehkä, mutta se auttaa minua luottamaan häneen edes ihan pikkuisen enemmän kuin muihin.

Tätä käytöstäni ei mitenkään auta edes tämä hyvin looginen ja järjellinen suhtautuminen tunteisiini. Minä en oikeastaan koskaan tee mitään tunteiden perusteella, vaan yritän sulkea ne pois ja miettiä sitten, että mitä pitäisi tehdä. Sitä on kyllä älyttömän hankalaa soveltaa juuri tähän asiaan. Minun pitäisi löytää jotain tieteellisiä syitä sille, että ahdistun, kun muut ovat liian lähellää. Miten minä muka sen teen?

Joo, nyt olen taas analysoidessani antanut aivojeni surrata ja tullut lopputulokseen. Pitänee kai yrittää totutella ihmisiin ja siihen, että jotkut koskevat minuun tai ovat (liian) lähellä. Ei kai tämä ahdistukseni ole sentään mikään syy sulkea ihmisiä pois elämästäni, etenkin kun se on asia, mitä vähiten haluan. Totuttelu ja luottaminen onkin sitten paljon helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin nyt tiedän, mihin olen pyrkimässä.