Minä olen sitten ailahtelevainen ihminen. Tai ainakin voin todeta rauhassa, että en ole muuttunut ihmissuhdetaidoiltani yhtään mihinkään suuntaan.

Juuri edellisessä kirjoituksessa selitin, miten Alf on ihan kiva ja että tavallaan minua kiehtoo olla lähellä häntä. Mutta ei näin paljon! En vain käsitä, miten en osaa suhtautua oikein, enkä luoda järkeviä ihmissuhteita. Alfin kanssa on ihan kiva jutella ja kaikkea, mutta ei koko aikaa. Jos minä nukun osastolla olohuoneen sohvalla, niin minä nukun ja haluan olla rauhassa, enkä höpöttää Alfin kanssa. Ja hän istuu liian lähelle ja kävelee liian lähellä koko ajan! Ja hän seuraa minua joka paikkaan. En voi mennä laukulleni laittamaan edes huulirasvaa ilman että hän seuraa minua.

Ja hänen omituiset tapansa alkavat tuntua entistä häiritsevimmiltä ja alan väsyä. Haluaisin omaa tilaa ja haluaisin välillä olla hetken rauhassa ilman että hän tunkee koko ajan mukaan tai vähintäänkin samaan huoneeseen. Jos soitan syntikkaa, niin on ihan okei, että hän tulee kuuntelemaan, mutta onko hänen pakko istua juuri niin, että en pääse syntikan takaa pois, jos hän ei nouse tuolilta? Minun ei tarvitse tehdä koko ajan jotain, ei pelata, eikä jutella, eikä mitään, vaan minä olen väsynyt ja uupunut ja haluan olla ihan rauhassa.

Ja sitten hän kyselee jatkuvasti jotain kysymyksiä. Sellaisia tyyliin: ”Aiotko sinä mennä sinne? Mitä sinä aiot tehdä? Kenen seurassa sinä aiot liikkua?” Ja sitten jos minä kysyn häneltä jotain small talkmaista, niin sitten hän vastaa siihen ja kysyy heti epäilevän näköisenä, että miksi minä kysyin sellaista juuri niillä sanoilla.

Alf: *näyttää Amialle pankkikorttiaan, jossa on Nightwishin kuva*
Amia: ”Vau! Säkinkö kuuntelet Nightwishia?”
Alf: ”...No on niillä muutama hyvä kappale...”
Amia: ”Niin kuin esimerkiksi?”
Alf: ”...No, Sleeping Sun...”
Amia: ”No kumpi sun mielestä on sitten parempi laulaja, Anette Olzon vai Tarja Turunen?”
Alf: ”Se aikasempi.”
Amia: ”Okei.”
Alf: ”Miksi sä kysyit tollasta?”
Amia: ”Ööh, no kun mä vain ajattelin, että eikö se ole kysymys, jota yleensä kysytään Nightwishia kuuntelevilta.”

Ja sitten kysyin tänään myös sitä, että onko hänellä jotain erityistä suunniteltuna viikonlopulle, niin hän kysyi siitäkin sitten, että miksi minä kysyin sitä sillä tavalla. Alf vie kai vainoharhaisuuden ihan uudelle tasolle. Mitään ei voi kysyä ilman että hän kysyy, miksi minä kysyn sitä. Se on hämmentävää ja hankalaa.

Ja sitten toinen esimerkkikeskustelu:

Alf: ”Monesko päivä tänään on?”
Amia: ”Ööh... 22? Tai 23? En mä ole ihan varma.”
Alf: ”Kun se myyjä siellä pelikaupassa laittoi tähän mun lahjakorttiin viimeiseksi käyttöpäiväksi 22.5.2009, vaikka sen olisi pitänyt laittaa 2010.”
Amia: ”Voi. Mutta sähän sait tingittyä sitä hintaa niistä myymistäs peleistä viisi euroa ylöspäin, niin sitten se varmaan laittoi kostoksi väärin. Heh.”
Alf: ”Jaa, tuskin. Se on kuitenkin myyjä ja eihän ne sen rahoja oo ja ei tollasesta saisi ottaa itseensä mitenkään paljon ja se olisi tosi epäammattimaista.”
Amia: ”...Se oli lähinnä vitsi.”
Alf: ”No nii-in.”

En pysy aina perässä. Melkein aina kun heitän jotain tuollaista vitsillä, niin Alf käyttäytyy kuin ottaisi sen ihan tosissaan. Siinä on sitten paha olla, kun ei oikein tiedä, miten pitäisi käyttäytyä tai mitä pitäisi sanoa, vai pitäisikö sanoa mitään. Ja vaikka sanoin, että se oli vitsi, niin hän käyttäytyi hieman ärtyneesti kuin se olisi ollut itsestäänselvyys, mutta ei sanonut sitten mitään enempää. Minä en vain tajua häntä välillä yhtään.

Amia ja Alf: *kävelevät poispäin tietokonepelikaupasta*
Amia: ”Kuinka paljon sä pelaat yleensä tollasia pelejä?”
Alf: ”...No se riippuu. Nyt mä oon pelannut viime aikoina vähemmän kun ennen.”
Amia: ”Kuinka paljon se ’vähemmän’ sitten on? Joka päivä? Kuinka kauan päivässä?”
Alf: ”No nyt kun on tällä viikolla ollu niin paljon erityistä niin mä en oo pelannut ollenkaan.”
Amia: ”...”

Kas noin. Alfilta kysyminen ei ole aina edes helppoa, sillä välillä saa oikein kaivamalla kaivaa hänestä sitä vastausta. Ja se ärsyttää. Sen sijaan, että hän sanoisi suoraan jonkun tuntimäärän, niin hän kiertelee ja kaartelee ja vaikka miten yritän kysyä sitä uudestaan, niin en saa vastausta. Niin kuin se korkeiden paikkojen pelkoakin koskeva kysymys, jota sain kysyä suoraan kolme kertaa, ennen kuin sain vastaukseksi aika ympäripyöreän: ”En mä niitä fanita.”

Ja minä yritän jostain syystä tehdä kauheaa rakoa itseni ja Alfin välille. Kun se Janne-hoitaja kyseli minulta joistain Alfin asioista, niin sanoin, että en minä tiennyt, vaikka oikeasti tiesin. Minä en halua, että Alfin asioita kysellään minulta. Tai siis, se tuntuu jotenkin oudolta. Epämukavalta. Ja sitten tulee välitön reaktio käyttäytyä torjuvasti ja ilmaista, että en minä mitään sen asioista tiedä, ei me olla yhtään läheisiä, enkä minä tiedä hänestä mitään.

Annoin hänelle mese-osoitteeni ja tavallaan sovin, että yritän olla nyt viikonlopun aikana vähän silloin tällöin mesessä. Hän kysyi minun meseosoitettani ja oli kyllä valmis antamaan omansakin, mutta minusta on kivempi kuin muut lisäävät minut meseen, niin... No, se on vain niin paljon yksinkertaisempaa. Stressaan itseni läkähdyksiin. Haluan olla ystävällinen ja hänelle mieliksi, joten osastollakin joustan kauheasti kaikesta, jotta hän ei ajattelisi, että suhtaudun häneen negatiivisesti. Pelkään nimittäin, että jos vaikka kerran sanoisin, että ei, en halua pelata koronaa juuri nyt (tänään hävisin 8-1), niin hän loukkaantuisi siitä, eikä enää ikinä pyytäisi minua pelaamaan kanssaan.

Toivoisin vain, että osastolla jossain keskusteluterapiahetkessä mainittaisiin edes minun ja Alfin lähentyneet välit, jotta voisin vuodattaa heille, miten kamalan raastavaa se vuorovaikutus hänen kanssaan toisaalta on. Väsyn ihan kamalasti ja vaikka olen aina silloin tällöin jaksamisen äärirajoilla, niin puren hammasta yhteen ja pakotan itseni vastailemaan Alfin kysymyksiin ja kysymään häneltä puolestaan jotain, tai sitten pelaamaan sitä iänikuista koronaa. Välillä tulee sellainen tunne, että tekisi mieli ärähtää Alfille, että menisi pois hetkeksi ja antaisi minun olla edes joskus rauhassa.

Nimittäin jos ne hoitajat eivät tiedä tätä tunnettani, niin he saattavat käytöksellään ja teoillaan vain yrittää rohkaista meitä olemaan ystäviä ja laittaa meidät tekemään joitain asioita yhdessä ja menemään yhdessä joka paikkaan ja kaikkea. Se olisi kauheaa. Olen vain niin väsynyt, että en jaksa. Enkä muutenkaan tiedä, olisiko kauhean kivaa, että Alf olisi liimaantuneena kylkeeni kiinni ja seuraisi minua kaikkialle minne menenkin, eikä antaisi minun olla rauhassa ja hiljaa, vaan minun nukkuessanikin herättäisi minut vähän väliä joillain merkityksettömillä kysymyksillä (tyyliin: ”Mitä teit eilen?”). En jaksa olla mesessä, koska se – ja ihmissuhteiden ylläpitäminen sen kautta – tuntuu vain niin kauhean raskaalta, että en yksinkertaisesti jaksa.

Nytkin väsyttää kamalasti. Olen saanut taas yliannostuksen Alfia. Tuntuu kauheasti siltä, että tekisi mieli vaikka kutsua Nan kylään, jotta voisin valittaa hänellekin Alfista ja ehkä hän voisi neuvoa, että mitä voin tehdä, jotta en lopulta saavuttaisi romahtamispistettä tai alkaisi menemään piiloon Alfilta. Kuten tänään. Syömisen jälkeen hiivin varovasti kurkistamaan olohuoneeseen, olisiko Alf siellä ja kun ei ollut, niin menin sellaiseen nurkkaan, johon ei näe ovelta. Siten Alf ei heti huomaisi, että olen siellä, ja voisi siis kestää hieman kauemmin ennen kuin hän tulisi taas vainoamaan minua.

Olen vain niin huono ihmisten kanssa. Ja tuosta otsikosta puheen ollen, eivätkö ne ole yleensä miehiä, jotka kammoksuvat läheisyyttä ja vaativat itselleen lisää tilaa ja rauhaa, kun naiset innostuvat liikaa ja alusta asti yrittävät viettää heidän kanssaan jokaisen hetken? Liika läheisyys ei vain sovi minulle.

Olen miettinyt myös NN:ää. Alf on hyvä tyyppi ja sinänsä muistuttaa jonkin verran NN:ää, vaikka minun mielestäni heillä ei ole kyllä oikeastaan mitään yhteistä. Ulkopuolisten mielestä saattaisi olla, mutta minun mielestäni ei. Vaikka sanotaan, että voihan kaverista tulla sitten seurustelukavereita, mutta ei minusta ja Alfista. Jos meidät välit menisivät siihen, niin menisi ehkä viikko, kunnes olisin jo valmis tinttaamaan hänet märäksi läntiksi asfalttiin.

Siitä tulee sitten mieleen, miten kaksi toisaalta hyvin samanlaista ihmistä voivat olla ihan erilaisia. NN tuntuu vain sellaiselta, että hän on enemmän samalla aallonpituudella kanssani. Itkettää oikein kun ajattelen esimerkiksi Alfia ja sitä, että jos olisi sitten vain hänenlaisiaan ihmisiä, kun NN ei haluaisikaan pitää mitään yhteyttä minuun enää ikinä koskaan.

Eikä Tolstoikaan ole yhtään terveempi. Alkuviikosta kai sitten uudestaan sinne eläinlääkäriin. Plaah.