No niin. Tänään oli vapaapäivä osastolta ja muut meiltä lähti mökille korjauttamaan jotain vesijuttua. Joten sain siis olla yksin kotona. Ja voi olla että nyt on taas joku hyvä vaihe tai jotain. Koko viikonloppu on ollut ihan hyvä, enkä ole edes nukkunut ylipitkään. Paitsi lauantaina, mutta se nyt oli ymmärrettävää, kun koko viikko oli takana.

Tänään kun heräsin, olo oli sellainen käsittämättömän hyvä. Oli sellainen puoliuninen raukea olo. Ja asento oli sellainen, että saattoi aina välillä torkahtaa ja sitten taas herätä hetkeksi. Ja peitto lämmitti eikä päätä särkenyt, eikä väsyttänyt eikä ahdistanut, vaan oli yksinkertaisesti sellainen järjettömän hyvä olo. Sellainen, että olisi voinut olla siinä koko maailman loppuun, sulkea vain silmät ja hymyillä.

En tiedä mistä tuo johtui. Saattaa olla, että siihen vaikutti jotenkin uni, jonka näin yöllä. Siinä palasin jotenkin menneisyyteen. Se oli ihan järjetön uni. Ensiksi oltiin lentokoneessa. Se saattoi kuitenkin olla myös bussi, mutta todennäköisesti lentokone. Minä ja joitain tuttuja ihmisiä lukiosta oltiin siellä vankeina. Me istuttiin paikoilla ja sitten siellä ramppasi sellaisia huutavia miehiä vahtimassa että kukaan ei yritä paeta. Näin, että NN istui muutaman penkin päässä edessäni. Minusta tuntui ihmeelliseltä, että näin pitkän ajan jälkeen hän oli taas siinä. Hengitykseni tuntui melkein lamaantuvan ja toivoin jotenkin pääseväni lähemmäs häntä.

Sitten joku tytöistä käveli käytävällä edestakaisin teeskennellen vain liikuttelevan jalkojaan. Hän kuitenkin poimi ylhäältä matkatavarahyllyltä porkkanasiivuja. Kun hän kulki minun kohdallani, joku huutavista miehistä epäili, että se tyttö yritti jotain pakosuunnitelmaa. Tyttö sujautti porkkanasiivut minulle ja minä tungin niitä piiloon edessä olevan penkin selkämyksessä olevaan taskuun. Ne mahtuivat juuri ja juuri.

Sitten tapahtui jotain, johon liittyi kaikenlaista sekavaa, mutta sitten joku poika pakeni minun penkkirivistössäni olevasta pakoluukusta. Siitä luukusta kuului kauhea suhina, kun lentokone lensi eteenpäin. Huutavat miehet suuttuivat kauheasti ja retuuttivat minua vähän ympäriinsä.

Sen jälkeen lentokone alkoi upota. Siis veteen. Lentokone ajelehti jossain joessa ja upposi pikkuhiljaa. Huutavat miehet eivät olleet innokkaita pelastamaan kaikkia meitä, joten ajattelin, että varmin tapa säilyä hengissä, olisi pysyä lähellä heitä ja yrittää tarrata heti kiinni, jos he antaisivat jotain, jonka varassa kellua. Sainkin jotain ja poistuin uppoavasta koneesta ensimmäisten joukossa. Huolehdin kuitenkin siitä, että pääsisivätkö kaikki ulos. Pysyin kuitenkin tarpeeksi kaukana, jottei kukaan hädissään yrittäisi varastaa minun kellukettani. Se kellukkeeni oli sellainen iso mehukanisteri. Sen lisäksi minulla oli tyhjä Coca Cola -pullo, jonka olin napannut niiden jo paenneiden tavaroiden joukosta.

Kaikki kuitenkin pääsivät ulos. Herra Friikki kellui minun ohitseni ja sanoi, että ne huutavat miehet olivat höllänneet vahtiaan ja jättäneet tarkkailematta, mitä antoivat kenellekin ja mihin tarpeeseen. Hän selitti tyytyväisenä, että oli itse saanut siinä sekasorrossa miehiltä metallinpaljastimen - sellaisen, jossa on varsi ja jolla etsitään maasta aarteita. Muitakin lipui ohitseni ja osalla oli hyvin eriskummallisia kelluntavälineitä.

Sitten kun rantauduimme, meidät jaettiin ryhmiin ja sijoitettiin eri kouluihin ja luokkiin. Minä kuljin vain muiden perässä, mutta etsin tärkeitä kasvoja ihmisten joukosta. Se pieni ryhmä, jossa minä olin, ohjattiin yhteen vanhan ala-asteeni luokista. Siellä oli askarteluja seinillä ja ikkunoissa ja pienet pulpetit. Koko luokka ja käytävätkin näyttivät kutistuneilta ja minun oli vaikea mahtua liikkumaan niissä. Sitten näin Nanin.

Kyselin häneltä, että mitä oikein tapahtuu. Hän sanoi, että tervetuloa tänne seuraavalle koulutusasteelle. Hän oli kuulemma ollut siellä jo vuoden. Minua ärsytti hieman. Miksi muka lukion jälkeinen koulutusaste sijaitsisi minipienissä alakoulun luokissa? Ja miksi Nan, minua vuoden nuorempana, oli nyt yhtäkkiä vuotta minua edellä. Koulun pihalta oli poistettu kiikkuja ja karuselleja ja kaikki korkeat jutut. Kaikki oli minulle pientä. Kävelin ympäriinsä etupihan kivetyksellä ja yritin saada tapahtumiin järkeä. En ollut nähnyt NN:ää lentokoneen jälkeen ja mietin, mihinköhän hän oli ajelehtinut ja mihin hänet oli sijoitettu. Kiersin sisälläkin ja katselin ihmisiä, mutta häntä ei löytynyt.

Tiedät-kai-kukakin oli siellä ja ilmeisen ihastunut minuun. Hän oli kuitenkin myös ystävällinen, vaikka en käytökselläni vastannut hänen tunteisiinsa, vaan kyselin varovaisesti NN:stä. Hän kertoi, että hänet oli sijoitettu toiselle ala-asteelle. Mietin, että minä kyllä pääsisin pois täältä tästä oudosta koulusta, jota Nan nimitti seuraavaksi koulutusasteeksi. Kirjat olivat tylsiä enkä pystynyt keskittymään niihin ja vihasin niitä askarteluja seinällä. Ajattelin NN:ää siellä toisessa koulussa ja ajattelin, että löytäisin kyllä keinon päästä sinne ja löytää hänet. Ajattelin, että tämä kaikki oli hulluutta ja minun pitäisi löytää joku, joka pystyisi tekemään siitä lopun.

Tuohon uni loppui, aika epäselvästi. Eikä se nyt muutenkaan niin järkyttävän selvä ollut. Uneni ovat nykyään aika usein tällaisia. Monissa unissa menen johonkin vanhaan kouluuni ja kaikki tutut ihmiset ovat siellä ja se on sitten niin kuin yliopisto. Ja jos ei pääse yliopistoon, niin voi vain opiskella muuta omilla luokillaan. Se on jotenkin järjetöntä.

Tuossa unessa erityisen vaikuttavaa oli se NN:n kohtaaminen. Se ei ollut menneisyyttä, vaan nykyisyydestä jouduimme siihen tilanteeseen. Kaikki meidän välillämme oli tapahtunut ja aikaa oli kulunut. Ja silti minä välitin hänestä niin syvästi, että hengitys salpautui ja koko rintakehään tuli lämmin ja hyvä olo.

Ja sitten kun heräsin ja olin ollut hetken täällä koneella etsimässä kuvaa, joka selittäisi sanoja paremmin sen tunteen nyt, kun unessa sain sen tunteen, jota en ole pitkään aikaan saanut, ja kun siinä unessa oli se ihminen jota kohtaan minulla on hereilläkin ollessani tunteita, mutta joita yritän sysätä syrjään, olla miettimättä ja varsinkin olla sanomatta niistä mitään kenellekään.

Niin. Siis tuolloin tuli jostain aivojen perukoilta sellainen sivuajatus, joka tuli toiminnan taustalle. Siinä ajattelin, että joo, huomenna on taas maanantai - huippu juttu, nyt tuntuu että jaksaa oikein kunnolla ja melkein odottaakin koulua - pitää pakata reppuun kaikki kamat ja mennä nolla-aamuksi kouluun. Ensimmäisenä olisi ehkä englantia, sitä, missä NN istuu siellä takavasemmalla minusta ja missä minä istun ihan oven vieressä.

Sitten hämmennyin ja keskitin huomioni tuohon tausta-ajatukseen. Eihän huomenna olisi koulua, vaan osastoa. Ei olisi tuttuja pulpetteja, ei voisi istua sillä lailla rennosti ja kirjoitella englanninkirjan marginaaleihin jotain, kun se opettaja selittää jotain taustalla. Ei olisi niitä käytäviä, eikä luokkia, eikä ihmisiä. Enkä minä olisi pirteä, enkä pyöräilisi minnekään - tai jos pyöräilisinkin, niin se tuntuisi maailman raskaimmalta tehtävältä. Enkä minä kirjoittelisi mitään minkään kirjan marginaaleihin, enkä silmäilisi helposti läpi sivukaupalla läksyjä, enkä kykenisi yhtään mihinkään.

Hullua. En tiedä yhtään, mistä tuo koulutunne tuli. Ei sitä ole tullut pitkään aikaan enää. Mutta vaikka tiedostin sen tunteen ja tiesin, että se ei ole todellinen, niin jotenkin se häälyy taustalla. Se saa olon etäisesti hyväksi. Kun olin lukiossa, tuntuu, että kaikki oli paljon paremmin. Vaikka toisaalta tiedän, että ei ollut, niin silti tuntuu, että oli. Nykyään on niin paljon kaikkea, enkä pysty mihinkään. Kouluaikana sentään pystyi lukemaan kirjoituksiinkin ja kirjoittamaan järkeviä esseitä ja tekstitaitovastauksia.

Nyt on vain ajattelua, joka tuntuu siltä kuin tekisin kokopäivätyötä, josta en pääsisi irti kotonakaan. Kaikki sanovat osastolla, että olen tehnyt kauheasti työtä ja päässyt kauheasti eteenpäin ja se on taatusti kauhean rankkaa ja väsyttävää. Ja se onkin. Enkä edes tietoisesti tee työtä ja pyri eteenpäin, vaan se tapahtuu melkein itsestään. Minulla on kyllä vakaana haluna parantua ja oppia jotenkin elämään taas, mutta se kehittyminen ja työnteko tapahtuu jotenkin tietoisuuden ulkopuolella. Ainakin useimmiten.

Viime viikolla tajusin kylläkin jotain tietoisestikin, jonka kanssa pitäisi tehdä töitä. Minä syytän itseäni vahingoista ja tapaturmista, joita minulle on sattunut. Jossittelen, enkä voi vain antaa niiden olla. Ajattelen, että voi kun minä olisin silloin pienenä 11-vuotiaana sen mahtavan puhelinsoiton saatuani tajunnut olla halaamatta Qaroa. En tajunnut, eikä sitä voi muuttaa, mutta kunpa minä vain olisin tehnyt toisin. Ja kumpa minä olisin tehnyt toisin silloin 12-vuotiaana, kun minua kiusattiin ja Elm levitteli sähköpostiosoitteen salasanaani, jonka oli keksinyt. Kunpa minä olisin vain oppinut vaihtamaan salasanani heti kun Elm keksi sen. Kun Herra Friikki tuli ennen tunnin alkua silloin kysymään kovalla äänellä että onko se minun sähköpostiosoitteeni salasana oikeasti rottweiler, ja kun koko luokka hiljeni ja tuijotti, niin kunpa olisin keksinyt jotain näpsäkkää sanottavaa. Kunpa en olisi punastunut ja sanonut vain ääni väristen ja kimakkana, mutta muka-rohkeana "ala vetää". Kunpa minä olisin voinut silloin tehdä jotain muuta.

Kunpa minä olisin silloin 7-vuotiaana hakenut heti musiikkiopistoon. Halusin, mutta äiti sanoi, että siellä on laulukoe ja se pelotti minua, joten en hakenut. En tiennyt, että on olemassa muitakin pianonsoitonopettajia, joten tyydyin soittelemaan monta vuotta eteenpäin vain yksikseni. Kunpa olisin tehnyt toisin. Kunpa olisin heti pienenä etsinyt jonkun harrastuksen, jossa olisin saanut kavereita ja itseluottamusta. Kunpa olisin puhunut siitä partiosta äidille useammin, vaikka hän sanoikin, että sellaista ei ollut täällä, vaikka oikeasti olikin.

Kunpa minä olisin uskaltanut olla yläasteella ja lukiossa rennompi ja enemmän minä. Varmaan muut olisivat pitäneet minusta enemmän sellaisena. Kunpa en olisi aina käyttänyt samanlaisia vaatteita ja pitänyt hiuksiani aina samalla lailla. Kunpa olisin uskaltanut avata suuni ja puhua. Osaan puhua osastolla jo, niin miksi se muka olisi ollut aikaisemmin niin vaikeaa?

Kunpa minä vain olisin ollut jotain ihan muuta, niin minun ei tarvitsisi olla nyt tässä tilanteessa.

***

We danced, Raccoon-with-a-cigar, Deviantart.com