Nyt tuskastuttaa. Olen viime päivinä saanut jälleen S.H.I.T. (Se Hieno Iso Tarina) -innostuksen ja kirjoittanut sitä. Olen jopa ratkaissut sen pulman, joka pysäytti minut viimeksi. Ratkaisu ei löytynyt kovalla aivotyöllä, vaan ihmeellisellä sattumalla yhden Kylä -keskustelun aikana. Lisäksi keksin myös uuden kohtauksen siihen tarinaan. Siitä idean sain Baskervillen koirasta. Ainakin osittain.

Nyt sitten ankaran kirjoittamisen jälkeen lähestyn yhden kolmanneksen kohtaa. Se on huikea virstanpylväs minulle. Kun kirjoitin tarinaa ensimmäistä kertaa, olin kirjoittanut jo melkein kaksi kolmannesta koko tarinasta, kun puolet tarinasta katosi ja olin takaisin paikassa, jossa olen juuri nyt. En tosin sitten jaksanut jatkaa siitä, sillä olin liian turhautunut ja keskityin kirjoittamaan muita juttuja. Sitten vuoden tauon jälkeen aloin kirjoittaa sitä tarinaa uudestaan. Nyt olen sitten siinä kohdassa, mistä oikeastaan lähdin.

Olen muokannut tarinaa melko ankarasti ja poistanut jopa yhden suuren kohtauksen, joka oli vanhassa versiossa tosin vain neljä sivua. Muutenkin olen saanut tasoa parannettua melko huimasti, verrattuna siihen 12-vuotiaan Amian tekstiin, jota se vanha versio on. Se oli 27 sivua, mutta nykyinen versio, joka on jo ihan melkein samassa kohdassa, on tasan 50 sivua pitkä. Arvioisin, että ennen yhden kolmanneksen virstanpylvästä tekstiä tulee vielä kymmenisen sivua, joten Jos niin laskee, kirjan lopullinen pituus olisi 60 + 60 + 60, eli 180 sivua. Siinä on tosin sitten vielä se, että jos se julkaistaisiin, se olisi ainakin tuplaten pitempi, sillä rivivälini on 1 (eikä 2, mitä kustantajalle lähetettävissä täytyy olla) ja sivut ovat A4 -kokoisia, jonka kokoisia julkaistujen romaanien sivut harvoin ovat. Itse asiassa olen laskenut, että jos muuttaisin rivivälin siihen kakkoseen, mitä sen pitää sitten joskus olla, tämä 50 sivun mittainen ensimmäinen osa olisi jo 101 sivua pitkä.

Nyt minulla on kuitenkin tuskastuttava ongelma. Kun 12-vuotiaana aloitin tämän tarinan kirjoittamisen, tein sen siksi, koska olin totaalisen ihastunut TSH:hon ja sen lisäksi vielä Star Warsiin. Eli mallia niistä on otettu aika rutkasti. Olen pyrkinyt karsimaan niitä mahdollisimman hyvin kirjoittaessani tätä uudestaan, mutta nyt kun minun pitäisi kirjoittaa loput yhdestä kolmanneksesta, tajuan, että se loppu on melkein kuin suoraan TSH:n sivuilta.

Minä en ole kopioinut juonta ja muutenkin tarinani on hyvin erilainen. Se ei sijoitu mihinkään fantasiamaahan, vaan tulevaisuuteen, eikä siellä ole mitään haltioita tai kääpiöitä, vaan kaikki päähenkilöt ovat ihmisiä. Mitään pahan esinettä ei ole tuhottava, eikä koko tarinassa ole edes mitään Pimeyden ruhtinasta. Olen yrittänyt tehdä erilaisen fantasia (vai pitäisiköhän sitä kutsua scifiksi?) tarinan, jossa ei ole ihmeellisiä örkkejä, eikä mitään muutaatioihmisiä, vaan jotain, mikä on minun omaani. Hyvä on, lohikäärmeitä tarinassa on, mutta muut eläimet ovat minun omasta päästäni. Kuitenkin, vaikka juoni, miljöö ja henkilöt ovat erilaisia, löydän kuitenkin ihan suunnattoman paljon yhtäläisyyksiä erilaisten jo julkaistujen fantasiakirjojen kanssa.

Tämä yhden kolmanneksen loppupätkän piti sijoittua vuoristoon, jonka jälkeen synkeään tunneliin vuoren sisällä, minkä jälkeen päähenkilö pääsisi satumaiseen ihmemaahan. Minä mietin sitä eilen ja tajusin, että sehän on melkein niin kuin Caradras - Moria - Lórien -akseli. En minä voi kirjoittaa mitään sellaista identtistä paikkaketjua omaan kirjaani.

Pahus! Tajusin juuri, että yksi henkilö, joka minulla on, muistuttaa suuresti TSH:n Aragornia. Hän ilmestyy ensimmäisen kolmanneksen puolessa välissä. Pähenkilö ja hänen kaverinsa eivät tiedä, pitäisikö häneen luottaa vai ei, mutta silti he ottavat hänet oppaakseen. Argh! Ja lisäksi kun mietin yhtä asiaa tarkemmin, tarinassani on myös Éowynin kaltainen nainen, joka ei haluaisikaan olla nainen, vaan mies! Ja mitä tulee sen ihmepaikan johtajaan, joka sattuu olemaan vielä kaiken lisäksi nainen: Ilmeselvä Galadriel!

No henkilöistä on tuon yhden tyypin lisäksi hyvin hankala löytää mitään viitteitä TSH:hon. Itse asiassa olen hyvin ylpeä heistä, sillä vaikka miettisin mitä tarinoita tahansa, en löydä mitään, mistä olisin voinut edes alitajuntaisesti kopioida ne. No toisaalta, samoin kävi myös hienon Mustan Ratsastajani kanssa. Se oli myös 12-vuotiaana, kun olin lukenut yhden Neiti Etsivän, jossa esiintyi mustiin pukeutunut ratsastaja (joka sitten myöhemmin paljastui syylliseksi tai jotain). Minä ajattelin, että tuo Musta Ratsastaja on hyvä idea, mutta minä en tykännyt siitä, että se paljastui tavalliseksi rosvoksi. Kirjoitin sitten tarinaani toisenlaisen Mustan Ratsastajan. Se oli salaperäinen ja hieman pelottavakin, vaikka aina kun se tuli, se auttoi. Se ei ollut ihminen, eikä se puhunut kuin kerran koko tarinan aikana ja silloinkin sen ääni oli hyvin epäinhimillinen. Se ratsasti mustalla isolla hevosella ja se oli verhoutunut mustaan niin, ettei siitä näkynyt mitään ruumiinosaa.

Se oli minun ensimmäinen kirjani. Se oli huikea saavutus minulle silloiselle ala-astelaiselle saada valmiiksi 68 sivun kirja. Tulostin sen ja annoin sen kahdelle kaverilleni luettavaksi. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, mikä sai molemmat kaverini antamaan minulle murska-arvostelun. TSH:sta tehtiin leffa ja mainoksia näytettiin TV:ssä. Kun näin yhden mainoksen, sekä ihastuin, että tyrmistyin. Leffa vaikutti mahtavalta, mutta minun musta ratsastajani oli siinä. Eikä niitä ollut vain yhtä, vaan yhdeksän ja ne olivat täsmälleen sellaisia, kuin olin kuvitellut itse keksineeni. Kaverini sitten palauttivat tekstin ja toinen heistä, Jes, sanoi, että siellä oli paljon kirjoitusvirheitä ja olin kopioinut Mustan Ratsastajan TSH:sta. Juonesta hän ei sanonut yhtään sanaa.

Se on ihan törkeän inhottava tunne, kun kuvittelee keksineensä jotain hienoa, mutta sitten lukeekin tai näkeekin jotain aikaisemmin tehtyä, missä on se sama asia. Minä olin itse luonut Mustan Ratsastajani, mutta Jes ei suostunut kuuntelemaan sitä lainkaan, sanoi vain, että olin kuitenkin kopioinut sen TSH:sta, vaikka en ollut silloin edes nähnyt leffaa (koska se ei ollut valmis vielä) kirjan lukemisesta puhumattakaan. Ja silti olin kopioinut. Niin joo, ja yksi idea, mitä suunnittelin yhteen toiseen vastaavaan kirjaani, on ilmeisesti kuin suoraan Eragonin sivuilta repäisty. En ole lukenut Eragonia tai nähnyt leffaa (kerran kirjaa selasin, mutta mielestäni se oli liian TSH), mutta nyt kun katsoin sen Näin tehtiin Eragon, tajusin, että se siisti "lohikäärme valitsee pojan ja he kasvavat yhdessä" -kuvio onkin jo hänen käytössään.

Nyt varmaan pitää joko pitää pitkä tauko taas, tai sitten muuttaa siitä lopusta yhden kolmanneksen kohdasta jotain radikaalisti. Tätä kirjoittaessani itse asiassa ajattelin, että jos ne tyypit eivät menisikään sinne ihmemaahan sitä tunnelia myöten, vaan vuorten yli... Minä pidin siitä tunnelikohtauksesta, sillä olin keksinyt sinne vaikka mitä inhottavaa ja pelottavaa. Ei vuorenpeikkoja tai örkkejä, vaan hyönteisiä, jotka saattoivat vainota pelon, jolloin ne hyökkäsivät kulkijoiden kimppuun. Ja niin joo. Vuorten ylittämisessä on se huono puoli, että lohikäärmeet oleilevat vuorilla  ja niiden esittelemisen aika on vasta myöhemmin... Hei, nyt minä sen keksinkin! Tuo vuorten ylitys on ihan täydellinen kohta sille minun uudelle kohtaukselleni! No joo. Pitää vielä vähän miettiä tuota...

Mutta ei kun kirjoittamaan. Voinhan sitten karsia vielä ne loput mahdolliset liiat TSH viitteet niillä seuraavilla kerroilla, kun kirjoitan tämän kaiken uudestaan. Mutta siihen asti voro etsii kunnon työtä (Hobitti -viittaus ^^).