Minä itken taas. Kävelin juuri Thomasin tyyppien ensimmäiseltä viralliselta keikalta kotiin yksin sateessa. Muut jäivät vielä sinne. Virallinen seurani Eerokin jäi tarkistamaan vielä, että mihin hänen kaverinsa oli jäänyt. Minä vain lähdin.

Sentään kävin onnittelemassa vielä Thomasia, halaamassakin lyhyesti, ja moikkaamassa myös sitä naista, jonka piti olla vain hänen kaverinsa. Miksi Thomas sitten ennen keikkaa suuteli häntä poskelle? Ei niin tehdä. Tuli mieleen ilmaisu jostain Harry Potter -kirjasta, että hymyni katosi yhtä nopeasti kuin hehkulamppu räjähtää. Se vielä oli ollut ok, mutta kun samalla tuli se järkyttävä ruumiillinen kipu - kuin minua olisi ihan konkreettisesti puukotettu rintaan.

Sain tunteen biisien aikana karsittua melko hyvin, kun muistelin, miten tämä nainen oli sanonut sen "ai sä oot Amia, oon kuullut niin paljon susta" ja että miten tämä ei ollut koskaan voittanut Thomasia missään älypelissä, miten Thomas oli kerran sanonut minulle sen, että olet älykäs ja tarvitset jonkun vertaisesi ja että siksi hän toivoi niin, että olisi voittanut minut shakissa. Onnistuin jopa hymyilemään ja kuuntelemaan biisejä ajatuksella.

Sitten kun tuli viimeinen biisi, jossa tämä nainenkin esiintyi, kuulin yhden ex-osastolaisen kysyvän vieressäni, että ai seurusteleeko nuo. Vilkaisin häneen nopeasti ja hän kai sen pienen hetken yhtenä ainoista näki todellisen minäni: pelokkaan, vihaisen, loukatun. Yritin karistaa ajatuksen, mutta se ei vain lähtenyt. En sanonut kenellekään mitään, halusin vain pois. Halusin päästä puhumaan Thomasille ja katsoa, että eikö meidän välillä todella ollutkaan mitään. Se tunne oli kuitenkin niin voimakas, että tunsin, että voisin vaikka oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Tuntui lisäksi, että kaksi tikaria rinnassa porautuivat vain syvemmälle ja syvemmälle.

Mieleeni pälkähti kirjallinen kuvaus asiasta: Tuntui siltä, että halusin repiä sydämen irti rinnastani ja vain kuolla.

Mutta kulissi piti. Kukaan ei kai arvannut mitään. Menin sitten muiden mukana ulos, minkä jälkeen sanoin heille etsiväni vielä Thomasin ja vaihtavani pari sanaa hänen kanssaan. Eero tuli samalla sisään etsimään kaveriaan. Näin Thomasin ja sen naisen tiskillä. Vedin kulissini hyvin, en nyt ehkä ihan innostunut ollut, mutta pyrin sentään hymyilemään sen kauhean kivun ja fyysisen pahoinvoinnin keskeltä. Thomas sanoi, että ai lähdetkö, oli kiva, että pääsit, lauantaina sitten on ne perusbileet hänen luonaan. Se nainen sanoi, että toivottavasti nähdään taas joskus. Sitten lähdin, Thomas katsoi minua sillä tavallaan, sillä merkitsevällä tavalla. Niin ainakin uskoin. Mutta kai minä sitten vain uskon mitä tahansa vain haluan.

Sanoin muillekin, että lähden, jotkut halasivat, sanoivat, että on se tunnelmallista kävellä kotiin sateessa, eikö. Hetken mietin, minkä jälkeen heitin läppänä tavallisella tyylilläni, että ei, ei todellakaan ole.

Sitten lähdin. Koko matkan mietin, että halusin vain kirjoittaa. Kirjoittaa ja jakaa sen niiden ihmisten kanssa, jotka tunnen, lukea sen heille ääneen, paljastaa itsestäni jotain todellista. Mietin koko matkan kotiin, miten kirjoittaisin jotain, mitä kukaan ei voisi edes uskoa: kertoisin tästä loputtomasta kivusta, joka ei vain milloinkaan hellitä. Yksinäisyydestä, joka on niin ylivoimainen, että kukaan tai mikään ei tunnu pääsevän sen verkon läpi lähelleni.

Mietin Stiltonia ja sitä, miten se oli niin ihana aina. Mietin sitä, miten jatkuvasti tulee vastaan kuolemaa, jatkuvasti tulee vastaan yhä uusia murheita, joita ei pysty pakenemaan paitsi itse kuolemalla. Mietin, että ehkä kipu edes hieman laantuisi ja voisin taas hengittää ilman sitä hirvittävää tuskaa, jos viiltäisin mattoveitsellä käteen.

Omahoitajani sanoi maanantaina, että minulle ei olisi hyväksi kävellä yksin kotiin keskellä yötä ja itkeä. Jotain voisi vielä sattua, jos joku päättäisi hyödyntää heikkoa tilaani. Sanoin, että ei se mitään, minä en pelännyt; en vain välittänyt. Sanoin, että voisi olla kiva idea, että kiipeää tyhjän junavaunun päälle lähelle voimajohtoja ja kuolisi. Sellaisesta tapaturmasta oli lehdessäkin jokin aika sitten. Voisi vain kiivetä sinne ylös ja sitten silmänräpäyksessä kaikki olisi ohi.

Huomisen saan itkeä. Huomisen saan olla olematta. Kukaan ei tiedä, kukaan ei edes huomaa. Minä en vain osaa luottaa ihmisiin. Kukaan ei tunnu arvaavan, että oikeasti pelkään jokaikinen hetki, että en oikeasti pysty tosissani laskemaan suojaustani hetkeksikään, jos minun ja maailman välissä ei ole edes yhtä lukittua ovea. En voi nukahtaa, en voi käydä vessassa, hyvä jos saan ylipäätään vettä kurkustani alas tai että pystyn olemaan hyperventiloimatta. Eikä kukaan huomaa, tai edes usko, vaikka sanon. Hymyilen vain ja puhun koko ajan. Nauran ja heitän vitsiä vitsin jälkeen ja hymyilen taas. Vaikutan niin iloiselta ja vilpittömältä, että kukaan ei arvaakaan, että sisältä olen vain mätä, laho, tyhjä - mitä ne pystyyn kuolleet puut ikinä ovatkaan.

Totuus on, että olen kai kuollut jo kauan sitten. Tai ehkä en ole koskaan elänytkään. En oikeasti. Koska olen pelkkä kuori, eloton ja tyhjä kuori, kukaan ei rakastu minuun. Sen takia varmaan tunnen oloni aina näin yksinäiseksi, vaikka minulla olisi ihmisiä ympärillänikin. Ehkä siksi tuntuu, että jotain on aina pielessä. Itse vain tyhmänä aina välillä erehdyn uskomaan, että jossain voisi onnistaa, että jokin voisi onnistua ja että voisin jotenkin olla edes vähän onnellinen, että ehkä joku oikeasti näkisi minussa itseni ja siksi jopa välittäisi enemmän, eniten.

Mutta on vain tyhjyyttä. Itse olen sen kai osaltani luonutkin. Nyt vain valmistaudun nukkumaan, täysin hereillä, ja tarkkailen oloani hetken, jotta tiedän, tarvitseeko minun hakea mattoveitsi vain säilyäkseni hengissä aamuun asti.