Tänään taas oli aika rankka päivä. Ainakin alkoi väsyttämään jo heti seitsemän jälkeen. Muuten on kyllä mennyt ihmeen hyvin. Äiti lähti tänään työmatkalle ja tulee takaisin huomenna illalla, niin olen stressannut jo etukäteen tätä päivää ja huomista. On kuitenkin mennyt ihan hyvin! Isäni on pysynyt omassa huoneessaan juuri oikeina aikoina, eikä ole edes möykännyt siellä. Minä tulin kylläkin kotiin vasta joskus viiden jälkeen, niin olen onnistunut välttämään monta tuntia saman katon alla olemista.

Kävin nimittäin ilmoittautumassa tänään osaston jälkeen "läskillä lukutaitoa" -kampanjaan. Siis se on sellainen, että joku yksityishenkilö (joka haluaa pysyä nimettömänä), on halukas "ostamaan" suomalaisilta läskiä 15 euroa kilolta. Ja nuo rahat menevät Nepalin koulujuttuihin. Se höpöttäjänainen osastolta kertoi tuosta ja kun tuo yhden pudotetun kilon hinta on jo noin paljon, niin ajattelin, että osallistun myös, niin saan lahjoitettua "ilmaiseksi" edes jonkin verran hyväntekeväisyyteen.

Painoin +4,5 kiloa vaatteet päällä ja kengät jalassa. Se oli itse asiassa aika yllättävän hyvä paino, jos vertaan sitä niihin minun jälkeeni tulleisiin. Seuraava nuori nainen ei ollut mitenkään erityisen lihavan näköinen, olisin helposti voinut ajatella hänen olevan normaalipainon loppupuolella, mutta hän painoi 161 senttisenä vielä kuusi kiloa enemmän kuin minä. Siis melkein kaksikymmentä senttiä lyhyempänä silti enemmän kuin minä, mutta näytti silti ihan siedettävältä! Ja sen jälkeen tuli jo minunkin mielestäni hieman lihavan näköinen nainen, joka painoi reilut 90 kiloa. Jotenkin tuntuu, että olen ihan höyhensarjalainen, vaikka nyt onkin sellainen vaihe, että tunnen olevani lihava. Äärettömän ristiriitaista. Alle normaalipainon meneviä kiloja ei lasketa mukaan tuossa punnitusjutussa. Riippuen normaalin painon määrittelystä minulle voi jäädä suhteellisen vähän laihtumisvaraa. Mutta jos saisi edes muutaman kilon pois, niin olisi sekin sitten rahana aika paljon.

Tänään sain myös tekstiviestin Ericalta. Olin ihan tosi yllättynyt. Ja hän kysyi vain, että mitä minulle kuuluu! Minähän tiesin, että hän on hyvis. Nyt kuitenkin on alkanut jotenkin jännittämään, että jos hänestä tulisi ihan oikeaoikea kaveri. Ja se jännittää siksi, koska pelkään, että ei siitä tule mitään, koska en minä osaa käyttäytyä oikein, vaan olen tylsä ja saan muut ajattelemaan, että en välitä heistä tipan tippaa. Ja Erica tuli osastolle käymään ja hän kysyi viestissään, että olisinko siellä siihen ja siihen aikaan. Siis sehän olisi sitten vähän kuin hän olisi tullut katsomaan minuakin. Ja sitten minusta tuntui, että en saanut itsestäni irti tarpeeksi, jotta hän olisi voinut pitää sitä visiittiään onnistuneena. Mutta ilmeisesti hän ei ajatellut niin, koska lähetti sitten myöhemmin tänään viestiä, jossa kyseli Janne-hoitajasta (jonka oli kuulemma tarkoitus tulla hänen kanssaan huomenna sähköhoitoon) ja sanoi, että viimeistään viikon päästä nähdään sitten seuraavan kerran, kun hän tulee siltä ympärivuorokautiselta osastolta takaisin meidän osastolle.

Huh. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä sekin, että vaikka tällä lailla tulee uusia ihmisiä, joiden kanssa voi pitää yhteyttä, niin kun osastolla tehtiin ystävänpäiväkortteja, niin ajattelin, että teen sellaisen vain Nanille. Eikä Nanista ole kuulunut yhtään mitään vieläkään. Mutta jotenkin se on turvallista tehdä hänelle, koska olen antanut hänelle ystävänpäiväkortteja aikaisemminkin. Se, että tekisi ystävänpäiväkortin jollekin näistä uusista/uudehkoista ihmisistä, tuntuu kauhean pelottavalta ajatukselta. Siis sillä lailla, että mitä jos se kortin saava henkilö jotenkin pitääkin sitä kauhean negatiivisena asiana tai ajattelee, että minä kuvittelen liikoja itsestäni: että minä olisin niin tärkeä, että minulla olisi oikeus lähettää ystävänpäiväkortti hänelle.

Tänään törmäsin myös kahteen tuttuun. Toinen oli rinnakkaisluokan tyttö, joka käveli vastaan kaupungilla. Hän selkeästi näki minut, mutta käyttäytyi kuin ei olisi nähnyt. Ja sitten kotona törmäsin kirjastossa yläastella minua opettaneeseen matikanopettajaan. Hän tervehti. Jotenkin antaa minusta vähän liiankin hyvän kuvan.

Kirjastossa tapoin aikaa, löysin tämän vuoden yliopistojen hakuoppaan ja lainasin jotain kevyttä: "Parantunut hoidosta huolimatta" ja sen jatko-osan, sekä kaikki Jere-sarjakuvakirjat. Ne pystyn ehkä lukemaankin kaikki, vaikka muuten ei sillä saralla mikään oikein onnistu. Tänään kävin sosiaalihoitajallakin osastolta, koska sain Kelasta sellaisen heprea-muotoisen kirjeen ja lomakkeita. "Oikeus päivärahaan päättyy" ja silleen. Se nainen auttoi minua täyttämään ne hullut lomakkeet, joissa höpistiin kaikenlaista työstä ja eläkkeestä, mutta joka ei käytännössä muuta yhtään mitään. Paitsi siis nimellisesti sen, että en ole pian enää "sairauslomalla" vaan "työkyvyttömyyseläkkeellä". Jee, eläkeläinen 20v.

Ei kai muuta erityistä mainittavaa. Eikun! Siitä perjantaisesta lääkärikäynnistä en ole vielä kertonut mitään. Ei ole kolmoishermosärky, eikä kuulemma ole missään vaiheessa voinut ollakaan. Oli oikein neurologi, joka sanoi, että kolmoishermosäryssä se särky on aina sellaista zzzap! -sähköiskumaista. Tämän kipuni hän luokitteli atyyppiseksi kasvosäryksi. Ja sitä kuulemma hoidetaan kuitenkin ihan samalla tavalla kuin kolmoishermosärkyä, eli sinänsä aika hassua. Hän sanoi, että koska minulla on migreeniä, se altistaa minut tälle atyyppiselle kasvosäryllekin. Tämän lisäksi depressio kuulemma vielä lisää tätä atyyppisen kasvosäryn ilmenemistodennäköisyyttä. Eikä hän kokenut tarvetta jatkotutkimuksille. Sama lääkitys kuin tähänkin asti, mutta hän muutti minun migreenilääkitykseni, mikä oli erittäin positiivista.

Joskus 12-13-vuotiaana ramppasin lääkärissä tuon migreenini takia, jolloin se diagnosoitiin myös, ja silloin kokeilin myös kaikenlaisia migreenilääkkeitä. Ei niistä mikään kauheasti auttanut, niin sitten yhdellä kerralla kun kävin ja sanoin, että ei toimi, niin lääkäri sanoi vain, että paha juttu koska muutakaan ei enää ole. Sitten minulle jäi se lääke, jota olen käyttänyt huonolla/hyvin huonolla menestyksellä tuon 8-9 vuotta. Mutta tuo neurologi on kuulemma erikoistunut migreeniin ja kirjoittanut siitä väitöskirjan ja kaikkea, niin ehkä tämä lääke auttaa paremmin. Tai nämä lääkkeet, kun hän määräsi kahta lääkettä, joista toista ei saanut vielä apteekista kun se oli loppu jostain syystä.

Rotat voivat paksusti, vaikka löysinkin Tolstoilta taas sen jo kerran "kadonneen" rasvapattia muodostavan palluran niskan tietämiltä. Toinen on edelleen kiinteästi saman kokoisena siellä vasemmassa kyljessä, mutta tuo toinen on siis niskassa ja jossain vaiheessa hukkasin sen, enkä löytänyt vaikka tuntui, että kävin Tolstoin ihan kokonaan läpi, mutta nyt sitten taas löytyi. Ei vaikuta pahalta, molemmat ovat todella pirteitä, eikä hengitykset rohise, eikä mitään. Vaikka en tiedä niiden tarkkaa syntymäpäivää, niin ilmoitin jo äidilleni, että pidän niille sitten 1.5. 2-vuotisjuhlat.

Ja vaikka kyseessä ovat lemmikit, niin nyt kun ne voivat hyvin, eikä niiden kuolema tunnu niin ajankohtaiselta, niin olen miettinyt jo kaikkia erilaisia tekijöitä, jotka saattaisivat vaikuttaa positiivisesti niiden ikään. Tälläkin hetkellä tässä huoneessa, jossa olen sekä minä että rotat, palaa kristallisuolakynttilälyhty. Ja lattialla on myös "ufo", eli sellainen reilut 20 vuotta vanha ilmankostutin, jota käytän silloin tällöin piparmintulla hajustettuna.

Ja nyt ne hullut ovat taas uudenlaisella laihdutuskuurilla, kun edellinen "laihdutuskuuri" sai ne lihomaan suunnilleen 50 grammaa per pallokorvapari. Eivät saa tuoreruokana enää maissia eivätkä herneitä, mutta yhä papuja. Papujen lisäksi ne ovat saaneet tähän asti ainakin viinirypäleitä ja salaattia. Mutta ne ovat edelleen muka nirsoja eivätkä tykkää salaatinlehdissä kuin niistä vihreimmistä osista, ja mitä kauempana juurta, sitä parempi.

Dostojevski näytti tänään myös ainoana näistä veljeksistä taas sen "vaarimaisen" piirteen: se tuli sohvalle viereeni ja kun rapsutin sitä (niskasta sellaisista kohdista kun karva tuntui tiheimmältä), se asettui siihen ensin istumaan, sitten makaamaan ja sitten se otti paremman makuuasennon, että sai tuettua kylkensä minun jalkaani. Söpöläinen! Ja Tolstoi oli eilen ihan järjettömän hellunen! Häkki siivottiin eilen, niin siksi pieniä ulkoilutettiin niin, että niiden häkin luukku oli kiinni. No, ensin Tolstoin kömpelys hyppäsi ensin sohvalle ja sitten sieltä se keplotteli itsensä häkin kaltereihin. Sitten se kuitenkin huomasi, ettei häkkiin vain pääse, jolloin se pudottautui lattialle ja asettui nukkumaan kylki kiinni häkin alla olevassa pahvilaatikossa. Oli niin söpö.

Joo, olen taas sössöttänyt noista ihanaisista karvakuonoista ja voisin sössöttää enemmänkin, mutta ehkä en kuitenkaan. Mutta ehkä tämä todistaa taas vähän sitä, että kuten olen sanonut melkein kaikkien terapiatyyppien kysyessä, että oikeastaan ainut selkeä ilontuoja (jonka osaan itsekin tunnistaa ja nimetä) ovat nämä pikkuiset karvavauvani.