Voihan itku. Olen menossa aikaisin nukkumaan, mutta juuri äsken tuli tekstiviesti. Arvasin heti kännykän piipattua, kuka se on. Eero. Siis se joka oli ennen myös Järjestöllä töissä, joka tekee ruokaa ja joka on paperilla lähes kaikkea mitä voisi toivoa, mutta jota kohtaan tunnen vaistomaista... En nyt sanoisi vastenmielisyyttä, sillä hänen seuransa on okei, kunhan mukana on muitakin.

Tämä oli nyt reilun viikon sisällä kolmas kerta, kun hän otti yhteyttä ja kysyi, että lähtisitkö baariin, yksille, tms. Joka kerta olen yrittänyt kohteliaasti kieltäytyä, mutta miettinyt, että joskus voisi olla kiva päästä viikonloppuna oman kämpän ulkopuolelle, mutta kun varoitusaikaa ei oikein ole, niin usein olen jo menossa nukkumaan tai tukka on pesemättä tai muuta, eikä todellakaan ole enää fiilis lähteä yhtään mihinkään. Siis kun pitäisi keksiä joku sopiva vaateyhdistelmä tuosta vain ja tehdä tukalle jotain ja naamalle jotain ja valmistautua muutenkin, niin se tuntuu ajatuksena vain niin loputtoman uuvuttavalta, mikä ei todellakaan paranna asiaa, kun esim. yksillä käyminen Eeron kanssa olisi muutenkin henkisesti uuvuttavaa.

Taidan todella olla masentunut taas, kun en osaa relata (tämänkin viikon olen tehnyt ylitöitä ja silti joka päivä töiden jälkeenkin sitten mennyt ikkunashoppailemaan tai hakemaan jotain tiettyä tarpeellista jostain tietystä liikkeestä. Esim. tänään menin bussilla 15 minuutin matkan päähän ostoskeskukseen ja etsin Bio Kill -hyönteismyrrkyä, minkä jälkeen etsin sitä vielä Stockmannilta, mistä lopulta löysin sen, minkä jälkeen menin käymään vielä Lidlissä katsomassa, olisiko siellä vielä jäljellä sitä tarjouksessa olevaa valmiiksi savustettua lohta. Koko matkan sinne hoin mielessäni, että ei taatusti ole enää jäljellä, mutta menen silti, mutta sitä yllättäen olikin jäljellä, vieläpä sellaisia vähän pienempiäkin eikä vain sellaisia yhdelle ihmiselle yksinkertaisesti liian isoja.

Juttelin Natalian kanssa tänään. Olin vain niin loputtoman kiinnostunut siitä, missä he olivat käyneet ja miten heillä oli mennyt, mutta Natalia kommentoi asiaa vain ympäripyöreästi, enkä sitten viitsinyt enempää kysellä, kun eihän asia minulle enää lainkaan kuulunut. Olin vain niin surullinen, kun mietin taas, miten pidin siitä työstä. Nykyään jumitan vain kotona tai haahuilen tosiaan ikkunashoppailemassa, eikä minulla juurikaan ole mitään sosiaalisia kontakteja. Järjestön töissä sentään tehtiin tiimityötä ja näki niitä ihania ihmisiä monta kertaa viikossa.

Nykyään ainoa sosiaalinen kontakti töissä on se, kun se järkyttävän ärsyttävä uusi kimittäjä nainen ihmettelee, että voi voi, miksei se liitä sitä tuohon, miksei se liitä, mitä vikaa siinä on, johon minä sitten huomautan, että se pitää kopioida ensin. Hän on lisäksi muutenkin ärsyttävä ja puhuu puhelimessa melkein kimityshuutamalla, jolloin minä en kuule omilta haastateltaviltani sanaakaan. Lisäksi hän nauraa ärsyttävästi, eikä tunnu puhelimessa lainkaan osaavan kommunikoida, kun monesti puhelun loppupuolella hän sanoo todella usein jotain tyyliin: "He- he- hei, hei, hei, hei."

Ehkä tämä nyt tästä sitten. Ai niin joo, olin tässä tosiaan siellä paikallisen osaston "haastattelussa" ja aloitan siellä sitten 2.1. Hoitoajaksi on alustavasti arvioitu 4-5 viikkoa. Kuulemma sairausloma ei ole automaatio osastolle kirjauduttaessa, joten siitäkin pitää kai tapella. Nyt minun olisi pitänyt itse ottaa yhteyttä sosiaalihoitajaan ja tiedustella, onkohan mahdollista saada toimeentulotukea niihin osastomaksuihin, koska se pitäisi hoitaa muka etukäteen.

En jaksa. Olen masentunut ja apaattinen, enkä halua soittaa työpaikalta muiden kuunnellessa, kun en ole kenellekään edes sanonut mitään tuosta kuukauden poissaolosta. Ja vaikka olen tehnyt yli vuoden puhelintöitä, en siltikään koe, että tuollainen soittaminen olisi helppoa. Kai se nyt hoituu myöhemminkin. Eivät kai voi olettaa, että itse hankin tietooni kaikki sosiaalityyppien yhteystiedot ja selitän asian siten että kaikki hoituu?

Mutta siis Järjestön työ sai olon tuntumaan siltä, että teki ainakin jotain hyvää, vaikka välillä se olikin todella rankkaa. Nyt millään ei ole vieläkään väliä. Ja olen väsynyt koko ajan. Luulisi, että olisin levänneempi, mutta ei. Olen aamuisin aivan yhtä loputtoman väsynyt kuin aikaisemminkin ja välillä tuntuu, että ei pysty tekemään ylitöitä, kun jokaikinen ruumiin solu huutaa tuskaa siitä typerästä merkityksettömyydestä.

Olen taas syönyt enemmän ja paino on noussut 2-3 kiloa, joten tänään oli ensimmäinen päivä, kun palasin taas siihen 1000 kalorin dieettiin. Nyt on kuitenkin vähän lipsahdettava ja mennä hakemaan pieni pala piparitaikinaa pakkasesta. Ei niinkään siksi että olisi nälkä, vaan siksi että se on taas keinoni viihdyttää itseäni ja saada jotain tekemistä Uutisvuodon ajaksi, koska pelkkä paikallaan olo ei onnistu ylikierrosten takia.

Tuntuu tämän kirjoituksen jälkeen, että minä tosiaan olen aika paskassa jamassa.