Vaihteeksi laitoin Jaskalle viestin. Ja vaihteeksi Jaska laittoi viestin takaisin. Ei mitään ihmeellistä, ajattelin vain, että sanon hänelle... No, se oli pitkä ja sekava viesti, mutta että jos tämä ero tuntuu virheeltä joskus sitten pitkän ajan päästä, niin vaikka en aio "jäädä odottamaan" häntä enkä itsekään tiedä mitä haluan nyt tai etenkään tulevaisuudessa, mutta että hänen ei tarvitsisi ajatella, että ei voi ottaa minuun yhteyttä enää ikinä koskaan, ja että tämä ero on tässä kohtaa oikea ratkaisu, mutta että ehkä asian näkee erilailla joskus puolenvuoden tai vuoden päästä.

Jaska sitten vastasi, että niin, että ei hänkään ole sulkenut täysin pois sitä vaihtoehtoa, että palattaisiin yhteen joskus, mutta että nyt tarvitsee aikaa että näkee tämän suhteenkin selkeämmin. Ja sitten tuli taas se varmaan kauhein asia, mitä voi sanoa jollekulle, jonka kanssa on seurustellut: Että hänestä on tuntunut, että hän kokee minut enemmän kaverina kuin kumppanina. Ei ehkä luulisi että se on kauheinta kuulla, mutta se on. Helpompaa olisi, jos toinen sanoisi, että ei vain ole hyvä olla yhdessä ollenkaan, mutta kun sanoo, että meillä klikkaa tosi hyvin, MUTTA. Puhuttiin terapiassa siitä eilen, että kun Jaskassa oli jotain, minkä takia sitten pidin hänestä niin paljon, jotain sellaista, mitä en osaa selittää, niin ehkä se menee sitten niinpäin Jaskan puolelta, että minussa ei sitten ole sitä jotain.

Se on tyhmää, kun en vain ymmärrä, että mikä se sitten on minussa, joka saa ihmiset kyllä pitämään minusta, mutta ei näkemään kumppanina. Ja Nan itse on selittänyt, että hänestä tuntui vähän samalta silloin hänen ensimmäisessä suhteessaan. Joten on vaikea olla vihainen tuollaisesta, kun olen nähnyt sen toisen puolen ja ymmärrän sitä. Mutta se tuntuu silti niin pahalta, kun tietää, että toinen ei tunne samalla lailla kuin itse. Ja niinhän joskus yli kaksi vuotta sitten Thomaskin, johon olin silloin niin ihastunut ja jonka kanssa tuntui olevan jotain, sanoi, että ajattelee minusta vain kaverina. Joo, ymmärrän, että kaikkia kohtaan ei voi tuntea vetovoimaa, mutta miten voi olla hyvä yhteys jonkun kanssa, joka vielä sanoo, että meidän on täytynyt tavata edellisessä elämässä, koska ymmärretään toisiamme niin hyvin, mutta joka sitten sanoo, että ajattelee vain kaverina.

Osittain ajattelen, että ehkä se on jotain ohimenevää, Jaska oli ihastunut minuun ensin, silloin kaksi vuotta sitten. Sitten hän oppi tuntemaan minut ja sanoo nytkin, että olen kaunis ja ihana ja mukava, mutta miksi hän ei sitten välitä minusta enempänä kuin kaverina? Eikä siitä voi syyttää ketään. Ja ajattelen, että ehkä se johtuu siitä jos Jaskasta ei tunnu mikään miltään, mutta osittain ajattelen, että taas käy näin, että mitä minusta puuttuu, kun kukaan ei pysty näkemään minua kumppanina, vaan pelkästään kaverina? Ja sitten ne, jotka viestittelevät minulle kuukausien ja vuosien tauonpidon jälkeen, joita on jäänyt vaivaamaan se, että heillä ei ole minua enää (Leevi ja sitten edellisen kaupungin päiväosaston "leikkipoikaystävä"), niin heitä kohtaan minulta puuttuu "se jokin", joka saa minut ajattelemaan miehestä muutoin kuin kaverina.

Ja kai jotenkin ajattelen, että minä ajattelin Jaskasta myös ensin kaverina, mutta sitten jotenkin ne tunteet vain kehittyivät häntä kohtaan, niin että ehkä Jaskalle käy samoin. Mutta sitten mietin, että minulla noin kävi alkuvaiheessa, eli yli 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Ja tiedän, että ei sitä varmaan vain voi tietää tai määrittää, ja että ei se ole vika kenessäkään, jos ei tunne "sitä jotain", mutta se tuntuu niin turhauttavalta, kun tuntuu, että minussa on jotain vikaa, tuntuu että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun miten ihmiset, joiden kanssa todella synkkaa, ja jotka pitävät minua muutenkin viehättävänä, niin selkeästi minusta sitten puuttuu jotain.

Tänään kävin taas siellä lääkärillä josta en pidä. Hän suhtautui paremmin ja käytti jopa sanaa "trauma" kun ennen hän on puhunut "persoonallisuushäiriöstä", mutta jotenkin en silti pidä hänestä. Hän kommentoi kasvojani, kun me puhuttiin siitä mitä meidän koiran kanssa kävi silloin ajat sitten, ja sanoi, että todella hyvin näkyy nuo purema-arvet kasvoissasi, eikö niille voi tehdä mitään kun ne näyttävät niin ikäviltä. Ei kai tuosta pitäisi loukkaantua, mutta tuntui vähän ikävältä kuulla negatiivista kommenttia kasvoista joltain lääkäriltä. Ja suurin osa ihmisistä sanoo että eivät he ole huomanneetkaan ja Jaskakin toisteli minulle vaikka miten usein, että eivät ne arvet näy, kun jotenkin itse ajattelen, että se on ensimmäinen asia johon ihmiset minussa kiinnittävät huomiota, kun kyllähän sen huomaa jos on koira purrut naamaan. Ja pikkuhiljaa olen alannut uskoa, että ei, eivät ne arvet varmaan näy, jos ei katso tarkemmin, niin ei niitä oikein edes huomaa, ja sitten joku lääkäri sanoo että eikö niille voi tehdä jotain. Sanoin sitten vaan jotenkin kiusaantuneena, että en ole itse kokenut, että niille tarvitsisi tehdä jotain.

Ai niin, ja kun äitini soitti sunnuntaina, huusin hänelle, koska halusin olla rauhassa enkä halunnut puhua hänen kanssaan. Siitä seurasi se, että äitini otti yhteyttä terapeuttiini. Hän maksaa välillä terapialaskujani, mutta en tiedä onko sitten jotenkin googlettamalla löytänyt hänen yhteystietonsa tai jotain. Terapeuttini kertoi minulle tästä eilen, ja syyksi äitini oli sanonut yhteydenotolle, että kun minä en suostu puhumaan hänen kanssaan. Jotenkin tulen vain vihaiseksi tuosta, kun tuntuu, että äitini jotenkin yrittää "hallita" minun elämääni, eikä kestä, jos ei pysty siihen. Tuo yhteydenotto terapeuttiinikin tuntuu sellaiselta, että äitini yrittää saada jonkun muun pakottamaan minut puhumaan hänelle, eikä hän tajua, että minä en ole hänelle vastuussa asioistani eikä minun tarvitse hänelle tilittää kaikkea mitä teen. Terapeuttini oli neuvonut äitiä olemaan minuun suoraan yhteydessä.

Hän kirjoitti sitten pitkän sähköpostin, jossa oli kaikkea, mistä ei olla koskaan meidän perheessä puhuttu. Asuin n. 20 vuotta kotona, mutta ei, silloin ei voinut puhua mitään, silloin oltiin vaan naama tukossa, ja jos jotain kysyi niin ei vastattu. Nyt sitten ollaan valmiita kertomaan vaikka mitä, juuri nyt kun olen sanonut, että haluan olla rauhassa. Joskus valitin terapeutilleni kun äitini ei muutu, mutta nyt tämä muutos tulee vähän pahaan kohtaan. Vasta erosin poikaystävästäni, minulle tärkeimmästä ihmisestä ikinä, ja käsittelen nyt tätä eroa ja yritän tulla toimeen jokapäiväisten ongelmien kanssa. Ja nyt sitten pitäisi ratkoa vanhoja ongelmia äidin kanssa. Luin kyllä hänen viestinsä, ehkä vastaan siihen joskus jotain, mutta nyt en vain JAKSA! En jaksa! En jaksa! En jaksa!

Olen nyt muutaman päivän ollut ilman rauhoittavia ja nukkunut ilman rauhoittavia, koska pelkään, että jotenkin turrun niihin ja sitten tarvitsisin niitä koko ajan. Ja miten on mennyt? No, ihan kohtalaisesti, nukun muutenkin kuin pätkissä, mutta näen typeriä unia vaikka että Jaskalla on purkki autovahaa ja sanon unessa hänelle, että siitähän riittää toiseenkin autoon, että kenen muun auton hän meinaa vahata. Ja sitten herään ennen kuin herätyskello soi, tajuan, että on aamu, mutta yritän jatkaa uniani, kuten ennenkin olen jatkanut, mutta se pienikin herääminen päässä aiheuttaa sen, että alkaa tuntua siltä, että joku istuisi rintakehäni päällä. Se oikeasti tuntuu täsmälleen siltä, se tuntuu kipeältä ja pahalta.

Jotenkin selkeästi olen sekaisin, kun pystyn pitämään asuntoni siistinä. Yleensä siisti kämppä ei kestä kauaa, koska jätän asiat lojumaan, en jaksa laittaa yhtä roskaa pöydältä roskiin, kun samalla työllähän pystyy sitten ottamaan vaikka kolme roskaa yhtäaikaa. Ja sitten kun niitä roskia kertyy kolme, ei niitä sittenkään tule korjattua roskiin. Mutta nyt, kun tulee roska, laitan sen pöydälle, kuten aina ennenkin, mutta se alkaa vaivata minua ja sitten laitan sen roskiin! En ole varmaan ikinä tehnyt näin. Ja rottahäkkien siivouskin on jotenkin helpompaa, kun tajuan, että okei, sitä häkkiä ei tarvitse suihkuttaa tulikuumalla vedellä puolta tuntia niin että vessa on täynnä rotanhajuista vesihöyryä, vaan sen voi hoitaa nopeasti. Minuutti per taso ja sitten enimmät liat suihkutellaan pois häkin pinnalta ja sitten se on valmis. Ja purut vaihdetaan ja imuroidaan sitten samalla koko huone, kun kerran lattialla ei ole roinaa ja sen voi imuroida.

En tiedä. Olen kärsinyt vähän identiteettini kanssa viime päivinä, että kuka minä nyt sitten olen, millainen minä nyt sitten olen. Aikaisemmin opin vasta näkemään itseni parisuhteen osapuolena, mikä oli todella hankalaa, koska olen aina ajatellut itseni olevan sellainen todella itsenäinen ihminen, sellainen joka tekee töitä tai opiskelee, tekee paljon, pärjää, mutta jolla on ongelmia. Ja nyt, mitä minä nyt olen? Yhtäkkiä olen taas sinkku, joka asuu omassa kivassa kämpässään, joka on ehkä vähän liian iso yhdelle, ja kaikki toistelevat, että sinulla on hieno opiskelupaikka. Nyt olen sitten tyypillinen yksinäinen sinkku opiskelija, enkä voi enää selittää itselleni sitäkään, että en edes tarvitse miestä, en edes halua miestä, tällainen minä vain olen. Ja ehkä se oli ennenkin vain jotain mitä sanoin itselleni, mutta sillä siihen osasi jotenkin suhtautua.

Joo, ehkä voisi taas lopettaa, huomenna on taas terapia, niin pääsee sinne selittämään jotain.