Gradun arvostelu tuli! Nelonen, minä sain gradustani nelosen! Ja asteikko on siis 1-5 ja se meidän graduopettaja selitti siellä seminaarissa pitkään siitä, että jotta saisi vitosen, pitäisi työn olla jo todella poikkeuksellinen. Joten koska koin ja edelleen koen aika vahvasti, että palautin graduni keskeneräisenä ja että olisin voinut parantaa sitä vielä, olen erittäin tyytyväinen! En edelleenkään ole lukenut sitä graduni viimeistä versiota alusta loppuun kaikkien niiden viimeisten (isojen!) muutosten jälkeen ja ylipäätään se minun arviointikykyni koko tekstin suhteen katosi siinä loppuvaiheessa, niin en osannut arvioida yhtään, mitä sieltä tulisi. Toki se toimeksiantanut firma arvioi sen jo aikaisemmin nelosen arvoiseksi, mutta olin itse hyvin skeptinen sen suhteen, että yliopiston arvostelusta tulisi yhtä korkea arvosana, mutta näköjään tuli. Minun on nytkin pitänyt monta kertaa tarkistaa uudestaan se lausuntolomake, että olenko nyt ihan varmasti ymmärtänyt oikein, että se lopullinen arvosana on 4, mutta niin siellä lopussa lukee: "Arvosanaehdotus: 4." Ja kun olin vakuuttunut siitä, että siellä oikeasti oli joka kerta nelonen, ilmoitin yliopistolle, että hyväksyn arvosanan.

Vaikka kyllä edelleenkin tuntuu, että pitää tarkistaa se vielä moneen kertaan, että varmistun siitä, että se on varmasti nelonen, koska en edelleenkään oikein jaksa uskoa sitä. En tiedä, kai jotenkin ajattelin, että olisin helpottunut, mutta jotenkin sisälläni jäytää sellainen ikävä tunne, että minun on täytynyt ymmärtää jotain väärin, koska eihän se voi olla niin hyvä. Siinä lausunnossakin tuli kaikenlaista huolimattomuusroskaa esiin, kuten että lopulliseen graduun on jäänyt yhteen kohtaan joku jo alkuvuodesta hylkäämäni termivalinta, vaikka viittaan konseptiin kaikkialla muualla ihan eri termillä. Ja kirjoitusvirheitä ja yksi lähde, johon viittasin, puuttui lähdeluettelosta. Ja sitten oli jotain peruskommenttia, että eri osiot olisi voinut sitoa vähän paremmin yhteen, kun joissain kohdin huomiot jäävät irrallisiksi eivätkä yhdisty aikaisemmin kerrottuun, ja että vaikka olenkin löytänyt heidän mukaansa oleellisen metodologisen aukon aikaisemmasta tutkimuksesta ja aiheeni on alan kannalta erittäin keskeinen ja tasoltaan sekä hieman epäkonventionaalinen että haastava, sitä olisi voinut pohjustaa paremmin, jne. Eri osioiden numeroarvosteluissa on enimmäkseen nelosia, mutta sitten on myös kolmosia ja vitosia - ei lainkaan kakkosia tai ykkösiä, joten ihan totaalisesti en ole näköjään mokannut millään osa-alueella.

"Tutkimusasetelma on oivaltava ja kunnianhimoinen: se osoittaa kykyä rakentaa kysymyksenasettelua, joka on samaan aikaan teoreettisesti kiinnostava ja käytännön kannalta relevantti. Tutkielman arvokkain anti on näkökulman X soveltaminen alan tutkimuskäytäntöihin, mikä tarjoaa potentiaalia myös teoreettiseen jatkokehittämiseen. Työ on kuitenkin käytännölliseltä relevanssiltaan vahvempi kuin tutkimuksellisen kentän referoinnissa tai reflektoinnissa. Tutkielma on eittämättä hyödyllinen sen tilanneelle yritykselle. Lähdeviitekäytännöt ja kieliasu kaipaisivat viimeistelyä."

Tuossa oli summaus siitä arvostelusta. Se kuulostaa erittäin hyvältä - viimeistä lausetta lukuunottamatta. Pitää ottaa tämä jotenkin esille terapiassa, kun en tunne oloani lainkaan sellaiseksi kuin odotin ja tuon arvostelun lukeminen kuulostaa jotenkin... En tiedä. Tuo on juuri sellaista tekstiä, jota olisin halunnut lukea, tuo arvostelussa kuvailtu gradu ja sen kirjoittanut henkilö kuulostavat juuri sellaisilta jollainen haaveilisin olevani, mutta jotenkin se tuntuu väärältä. Tuo kuulostaa ihan siltä kuin minulla olisi ollut jotenkin homma hallussa, vaikka totuus oli, että se oli kaaosta alusta loppuun ja että vasta ihan viimeisinä viikkoina sain kaivettua esiin jonkinlaisen teoreettisen oikeutuksen tuolle gradulleni ja tuntuukin kuin olisin jotenkin huijannut: tein gradun aiheesta joka minulle annettiin, ja sen jälkeen kun se oli jo valmis, päätin alkaa vasta ryhtyä etsimään selityksiä sille, miksi se on hyvä ja oikeutettu ja oleellinen aihe ja yritin väkisin vetää sitä jollain lailla kokoon. Se tuntui siltä kun on täynnä oleva roskapussi, jota yrittää saada sen verran kiinni ja solmuun, että sen saa vietyä omasta kämpästä roskakatokseen ennen kuin se räjähtää käsiin. Kun niinhän se meni: viimeisinä viikkoina tajusin, että ei saakeli, eihän koko gradu ole mitään muuta kuin pelkkä case study aiheesta joka on tutkittu jo ihan loppuun, ja joka ei ole millään lailla merkittävä kenellekään paitsi sille firmalle, joten pakko yrittää tonkia epätoivoisesti joku edes etäisesti uskottava perustelu tutkimukselle.

Kyllä minä olin siitä innostunut, kun löysin sen, koska se tuntui siltä, että olen oikeasti se sokea kana, joka löytää jyvän, koska jotenkin satumaisen ihmeellisesti olin onnistunut tutkimaan jotain, jota oli sivuttu alalla monissa arvostetuissa tutkimuksissa, jotka myös viittaavat lähes kaikki toisiinsa, mutta joista yhdessäkään ei ole tajuttu sitä aika oleellista rakosta, johon minä nyt sitten epätoivoissani poteroiduin. Ja tietysti koska kaikki kunnolliset opiskelijat tekevät asiat oikein, niin kai tuosta minunkin gradustani saa kuvan, että olisin edennyt jotenkin johdonmukaisesti ja ensin havainnut tämän metodologisen aukon, jota olen ryhtynyt sitten tutkimaan. Tuntui, että se oli vain sattumaa, että ylipäätään sain kaiken sopimaan yhtään millään lailla yhteen.

Äh, on jo myöhä ja pitäisi mennä nukkumaan, että jaksan huomenna töissä. Työt on olleet ihan okei. Olen tosin ihan siinä alkuvaiheessa edelleen ja tuntuu, että en tajua mitään mistään, joten se on vähän stressaavaa välillä. Ja lähinnä olen tehnyt vain itseopiskelua tähän uuteen alaan ja tuotteeseen liittyen samalla kun olen yrittänyt opetella käyttämään niitä kaikkia ohjelmia ja sisäistämään agile-työskentelymallia. Firman ilmapiiri ei vaikuta ihan yhtä kivalta kuin edellisessä firmassa: kun käytävillä kävelee vastaan ihmisiä, olen heille näkymätön ja viime viikolla, kun kaikki esimieheni ja työkaverini olivat edelleen etänä, palloilin siellä toimistolla näkymättömänä ihan itsekseni. Etsin itse vessan, yritin keksiä, miten saan keitettyä teetä, uskaltauduin menemään puhelikopiksi nimettyyn huoneeseen tekemään kaikki etäkokoukset, vaikka kukaan ei ollut kertonyt minulle mitään mistään käytännöistä toimistolla.

Ja ilmeisesti se edellisen firman "kaikki on kivoja kaikille" on toteutettu vähemmän onnistuneesti tässä firmassa - vaikka onhan se toki kirjattuna kaikkiin tavoitteisiin - koska eri maiden kollegoista avaudutaan hyvin eri tyyliin kuin edellisessä firmassa. Edellisessä firmassa saatettiin valitella naureskellen sitä, että yksi toisessa maassa asuva tärkeä avainhenkilö otti välillä koko viikon vapaaksi, jotta saattoi siivota kotinsa kuntoon ennen kuin vaimo palasi jostain komennukselta. Tietysti se haittasi välillä sitä muidenkin maiden toimintaa, mutta jotenkin siihen suhtauduttiin kuitenkin enemmän huvittuneesti kuin vihaisesti. Mutta täällä sitten vuorovaikutus eri tiimien ja osastojen ja maiden kanssa vaikuttaa olevan enemmän tulehtunutta. Se harmittaa, kun en itse vain jaksa ymmärtää, miksi kaikki eivät voi vain tulla toimeen ja olla kivoja toisilleen, vaikka sitten oltaisiinkin jostain eri mieltä.

Mutta töissä on myös yksi piristystekijä, sillä siellä on yksi ihan kiva mies, jolle en yllätyksekseni ole näkymätön. Ei hän ole meidän firmassa töissä, vaan siellä kiinteistössä vaan. Ensimmäisenä päivänäni minun tarvitsi teetättää itselleni se firman henkilökortti, joten tämä mies hoiti sen. Aluksi se oli ihan sama minulle, mutta hän oli tosi kiva ja jotenkin sai minut vähän rentoutumaan ja vitsaili kaikenlaista siitä kamerasta, jolla otti minusta kuvan sitä korttia varten. Tunsin oloni jotenkin todella näkyväksi ja toisaalta todella hämmentyneeksi, koska hän oli todella pitkä. Ja kun 182 senttisenä sanon, että joku oli todella pitkä, niin voitte uskoa, että hän on sitten pitkä. Varmaankin pisin ihminen, jonka olen ikinä tavannut. Ei minulla sinänsä ole mitään erityistä kiinnostusta superpitkiä miehiä kohtaan, mutta kai siinä oli jonkinlainen sympatia häntä kohtaan, kun yleensä tunnen itseni vain niin valtavaksi. Ja ehkä se sympatia oli molemminpuolista, kun hän oli niin kiva ja sen jälkeen hän on aina huikannut huomenet sieltä aulan toiselta puolelta, kun kuljen hänen huoneensa oven ohitse kohti omaa työpistettäni. Toisena aamunani oikein yllätyin, kun se oli mielestäni outoa ja hän ei moikannut niitä muita, jotka haahuilivat samaan aikaan töihin, mutta nyt se tuntuu vain kivalta. Hän on kai ihan söpö, vaikka olikin niin kauhean vaikea arvioida hänen kasvojaan, kun ne olivat niin kaukana korkeuksissa. Ehkä minä olen vähän ihastunut häneen, sillä lailla pikkuihastus-tyylillä. Ihan sama, ei se mihinkään kehity, enkä oikeastaan kai haluaisikaan sitä. Mutta hänen käytöksensä on saanut minut tuntemaan oloni ihan kivaksi ja jotenkin "viehättäväksi", tai siis epä-epämiellyttäväksi ainakin.

Olen tosin miettinyt myös Lesteriä ja vaikka tuntuu, että olen vähän taas suvantovaiheessa hänen suhteensa ja sillä lailla suht lähellä päästämässä irti, jotenkin mielessä kummittelee edelleen se, että mitä jos hänellä on sittenkin tunteita minua kohtaan, mutta että hän on liian samanlainen kuin minä, eikä vain saa sanottua mitään. Mutta yritän ajatella, että ne tunteeni menevät siihen suuntaan kuin ne menevät ja se suunta ei ole hyvä eikä huono, vaan pelkästään on.

Reilu viikko siihen opiskelijaporukan yhteishengaukseen (johon Lester ei tule), joten sekin vähän jännittää ja pitäisi vielä varmistaa niiltä kaikilta, että onko suunnitelma edelleen voimassa ja mitä hittoa me meinataan tehdä ja missä, kun mitään ei ole päätettynä. Mutta Kissanainen tulee eri kaupungista, niin hän on minun luonani yötä, mikä on ihan kiva. Hän on kiva, mutta en kauheasti tunne häntä, niin ehkä nyt on tilaisuus oppia jotain uutta hänestäkin. Ja on kiva päästä näkemään Korpinkynttä ja Arrowta ja tietysti Harjoittelupaikkarohmuakin. Ja Ramonaa, kun vaikka me ollaan hänen kanssaan joka päivä joissain samoissa kokouksissa, me ei oikeastaan olla puhuttu vielä kunnolla sen jälkeen kun aloitin samassa työpaikassa ja vieläpä samassa tiimissä.

Kämppä on taas vähän siistimpi, vaikka edelleen on kyllä tehtävää. Toivon tosin, että saisin ensi viikonlopun aikana tehtyä kaiken isomman loppuun, niin sitten vaikka jäisi joku seinien tai kattojen jynssäys tekemättä, ei silti tule mitään paniikkia siitä, että pakko piilottaa sotku äkkiä jonnekin.

Ai niin, ja Natalia synnytti terveen pojan. Olen saanut monta kuvaa siitä vauvasta ja minun mielestäni se näyttää ihmismäisemmältä ja vähemmän punaiselta kuin kuvittelin. Mutta aika rumahan se on, niin kuin suurin osa vauvoista, mitä en tietenkään sano Natalialle. Vaikka toisaalta tulee itsekkäitä ajatuksiakin siitä, että nyt Natalialla ei tule olemaan minulle aikaa enää ollenkaan, niin voin rehellisesti sanoa, että olen onnellinen hänen ja hänen miehensä puolesta. Se tuntuu lämpimältä ajatella ja on kiva, että pystyn tuntemaan, että olen oikeasti iloinen jonkun toisen puolesta näin suurissa määrin.

Nyt yöpuulle. Oli vain pakko purkaa tuo graduarvostelujuttu ja näköjään tuli vähän muitakin ajatuksia siinä samalla. No, viikonloppuna sitten viimeistään ehdin nukkua taas kunnolla.