(Alkuhuomio: Tämän oli alun perin tarkoitus olla kommentti Emilyn kommenttiin edellisessä kirjoituksessa, mutta se venyi ja muutti muotoaan sellaiseksi, että siitä tulikin sen sijaan kokonainen uusi kirjoitus.)

Jaa-a... Millaisen ystävän haluaisin? Hmm... Ei tule ainakaan ketään tiettyä henkilöä mieleen. Mutta en koe, että tarvitsisin erityisen paljon jotain, jotta yksinäisyyden tunteen saisi edes hetkeksi pois. Jo pelkästään se, kun kotona katson äidin kanssa televisiota, tuntuu äärettömän seuralliselta, vaikka kumpikaan ei sanoisikaan mitään. Tai yliopistolla ei tuntunut koskaan yksinäiseltä sellaisina päivinä, kun edes joku sanoi minulle jotain, ihan mitä tahansa. Netissä yksinäisyyttä on hieman hankalampi torjua (kun toista ei koe muuten kuin tekstinä), mutta jos joku pelkästään sanoo jotain, ihan mitä tahansa, niin sekin vaikuttaa.

Mutta kun nyt olen täällä asunnossani ihan yksin, niin se yksinäisyyskin on hallitsevampi tunne kuin esimerkiksi kotona. Välillä saattaa kulua monta päivää putkeen, kun en ole missään yhteydessä yhtään kehenkään ihmiseen. Ja se korostuu vielä, kun tarkistaa esimerkiksi sähköpostin (”ei uusia viestejä”), tai saa kännykkään viestin, joka paljastuukin sitten mainokseksi KappAhlilta. Ja sitten sellaisena, kun miettii sitä, kirjautuisiko meseen sisään, mutta tulee tulokseen, että vaikka ihan kaikki ihmiset olisivat siellä online, ei olisi todennäköisesti ketään, joka aloittaisi kanssani keskustelun tai jonka kanssa minä voisin aloittaa keskustelun ilman jotain hyvää syytä tai jonkinlaista ”virallista” asiaa.

Joten ihanteellinen ystävä olisi... No, joku, joka pitää yhteyttä ja johon voisi itsekin pitää yhteyttä ilman että tarvitsisi aina keksiä jotain tekosyytä yhteydenotolle.

En ole tietoinen siitä, ketkä kaikki tuntemani netti-ihmiset lukevat tätä blogiani. En ole kauhean läheinen kenenkään netti-ihmisen kanssa, lukuun ottamatta tätä matikkatyyppiä ja sitten jos imperfektistä puhutaan, niin tätä, jonka kanssa meni välit poikki. Matikkatyyppi ei koskaan ole lukenut blogiani, mutta tämä toinen luki ja todennäköisesti lukee taas. Siitä minun blogini lukemisesta olisi tuntunut pikemminkin olevan ainakin hänen tapauksessaan enemmän haittaa kuin hyötyä: kun kirjoitin jotain erityisen synkeää, hän reagoi niihin tavalla, joka sai minut stressaantumaan entisestään. Hän myös tiesi minun arkielämästäni ja IRL-elämästäni enemmän kuin minä hänen, joten usein oli puhetta vain minun asioistani, mikä stressasi sekin minua hieman.

Nykyään vain K (joka kommentoi tuolla nimellä tänne silloin tällöin) on sellainen, jonka kanssa pidän edes jotain yhteyttä edes joskus. ((Hei sinulle, jos luet. ;) Toivottavasti armeijassa menee kivasti.)) Blogini takia olen todennäköisesti yhteyksissäkin häneen, vaikka hän tuntui sitä ennemmin pitävänkin minua vastenmielisenä. Joskus olisi tehnyt mieli kirjoittaakin hänestä jotain, mutta minusta tuntuu epämukavalta ja jollain tapaa väärältä kirjoittaa jotain sellaisesta henkilöstä, joka lukisi sen tekstin myös.

En tiedä, onko se, että hän lukee blogiani, jotenkin helpottanut jotain. En ole ainakaan itse huomannut mitään. Kun hän pyysi minulta messenger-osoitettani, olin hyvin hermostunut ja äärettömän lukossa etenkin ensimmäisten keskustelujen ajan. Alkuvaiheessa olin myös välillä online-tilassa, mutta sillä lailla, että näyin muille offline-tilana, koska pelkäsin hänen kanssaan keskustelua niin paljon, koska tunsin oloni aina niin hermostuneeksi ja typeräksi, koska en osannut sanoa mitään. Välillä minulta jäi väliin sellaisia tv-ohjelmia, joita olisin halunnut katsoa, koska en yksinkertaisesti keksinyt järkevää tapaa, jolla ilmoittaa, että lähden nyt siitä keskustelusta hänen kanssaan. Ja tuo on vieläkin hankalaa, vaikka minulla onkin ollut hänen osoitteensa jo kohta vuoden ja olen itse lukenut hänenkin blogiaan.

Luulisi tosiaan, että toisesta tietäminen molemminpuolisesti blogeja lukemalla helpottaisi jollain tapaa puhumista, mutta minä en tiedä, tekeekö se niin minun tapauksessani. Välillä tuntuu, että se helpottaa, mutta välillä tuntuu, että se hankaloittaa. Hankaloittavalta se tuntuu erityisesti silloin, kun miettii, että onkohan toinen lukenut jonkun tekstin, jossa on kirjoittanut samasta asiasta, johon puheenaihe kääntyy, vai että tulisiko vain selittää asia olettaen, että toisella ei ole mitään ”taustatietoa” asiasta. Se toimii myös niin päin, että minä en tiedä, tulisiko minun kommentoida esimerkiksi mesessä jotain, mitä toinen on kirjoittanut omaan blogiinsa.

En ole myöskään lainkaan varma siitä, pidänkö itse siitä, millaisen kuvan tämä blogi minusta antaa. Välillä tunnen itseni tämän blogin takia niin käsittämättömän typeräksi ja ajoittain nolottaa niin, että sisuksissa oikein polttelee. Jos blogiani sen sijaan ei ole lukenut, vaan minuun on tutustunut netissä jotain muuta väylää pitkin, niin todennäköisesti minusta on saanut hyvin erilaisen kuvan. Sitten minun ei tarvitse myöskään pelätä sitä, että toinen vetäisi liikaa johtopäätöksiä käyttäytymisestäni tai analysoisi omaa tärkeyttään minulle blogitekstieni sisällön tai ajoituksen mukaan.

Tuohon minusta tietämättömyyteen pätee myös hieman sama kuin IRL:kin. IRL-ihmiset eivät tiedä minun ongelmistani, mutta täällä blogissani käyn yksityiskohtaisesti niitä läpi. Joten kun keskustelin esimerkiksi tämän yhden ihmisen kanssa, jonka kanssa meni välit poikki (samperin epäkätevää, kun pitää aina käyttää tuota pitkää ilmaisua), minun ongelmani olivat aina jotenkin ylikorostetut enkä päässyt niiltä lainkaan pakoon keskustellessani tämän ihmisen kanssa.

Joskus tuntuu vain niin vapauttavalta, kun keskustelee jonkun toisen kanssa, joka ei tiedä minusta yhtään mitään: ei tiedä, että minulla on ongelmia sosiaalisuuden kanssa, tai että mielessäni liikkuu välillä hyvin synkkiä ajatuksia. Sitten minua ei kohdella millään ennakkoasenteella. Luulisi, että olisi helpompaa, jos toinen osapuoli tietäisi, että välillä minun on vaikea keksiä jotain sanottavaa, mutta osassa tapauksissa se tuntuu vain järjettömältä taakalta. Tämän huomasin erityisesti esimerkiksi lukiossa. Olin hyvin hiljainen ja ihmiset tiesivät sen. Ja koska minä olin hiljainen ja silloin tällöin minulla oli ongelmia järkevien keskustelujen ylläpitämisessä, melkein kaikki ajattelivat jo ennakko-odotuksena, että ei minun kanssani kannata edes yrittää keskustella, koska olen hiljainen, enkä osaa keskustella. Sitten se ihmisten suhtautuminen ajoi minua vain entistä hiljaisemmaksi ja lisäsi stressiä keskustelutilanteiden suhteen, kun piti pelätä, että jos kerran munaa, niin sitten se on vain uusi todiste, että en osaa olla osallisena keskustelussa.

Ja koska lukion alussa minulla oli hyvin vaikeaa ja olin hyvin hiljainen ja varautunut, paljon hiljaisempi ja varautuneempi mitä olen nykyään, ihmiset lakkasivat kokonaan osoittamasta minulle sanojaan, koska olettivat automaattisesti, että olen kuitenkin hiljaa. Ja kuten jo sanoin, tämä heidän käytöksensä lisäsi minun hiljaisuuttani.

Ajattelen, että täällä netissä tilanne olisi hieman sama. Siitä on jonkinlainen hieno sanontakin, jota en nyt muista tarkalleen, mutta se meni jotenkin niin, että kun kohtelee jotain ihmistä olettaen tämän olevan tietynlainen, sitä enemmän tämä alkaa ajan kuluessa myös muistuttaa sellaista, ihan vain tämän toisen käyttäytymisen takia. Jos ihmiset ajattelevat, että olen jatkuvasti surullinen ja sosiaalisesti rajoittunut, koen, että sellaisissa tilanteissa minun on paljon hankalampi myös olla jotain muuta.

Voi kylläkin olla, että se johtuu myös osaksi minusta itsestäni ja omasta ajattelustani ja tulkinnoistani. Jos ajattelen, että muut ajattelevat minun olevan jotain, minä toimin silloin itse sinä tekijänä, joka ajaa minua entistä enemmän sellaiseen ”odotettuun” käytökseen. Mutta jos ihmiset eivät tiedä minusta mitään, he kohtelevat minua kuin olisin kuka tahansa normaali ihminen. Yleensä minä koen tällaisen käytöksen positiivisempana.

Täällä yliopistollakin puhuminen muille ihmisille on ollut paljon helpompaa, koska olen tiennyt, että he eivät tiedä minusta mitään, joten he eivät pysty suhtautumaan minuun minkään ennakko-oletuksen mukaisesti. Minun on tuollaisissa tilanteissa myös helpompi unohtaa välillä se, että en ole niin loistava ihmissuhteissa tai keskusteluissa, tai että olen välillä niin kauhean surullinen.

Minä itse koen tämän ”unohtamisen” positiivisena asiana, mutta siitä voisi kai olla aika montaa mieltä. Se lääkäri ei ainakaan ollut tuosta samaa mieltä kuin minä, kun yritin selittää hänelle sitä, miksi minä en selitä ongelmistani esimerkiksi juuri kotona. Jos haluaisi olla oikein raaka, tätä minun suhtautumistani voisi nimittää ilmaisuilla ”totuuden välttely”, ”valheessa eläminen” tai ”itsensä kieltäminen”.

Taas voisin vetää tähän mukaan blogini nimen: Unohdetut ja salatut ajatukset. Nämä ovat niitä ajatuksia, jotka salaan muilta ja jotka haluaisin itsekin unohtaa aina kun vain tarjoutuu tilaisuus sellaiseen. Tartun ahnaasti jokaiseen tilaisuuteen olla joku muu. Haluan pitää nämä ajatukset erossa kaikesta muusta, erossa ”oikeasta elämästäni”, koska en pidä niistä. Olisin paljon tyytyväisempi, jos voisin olla sellainen, millainen vaikutan olevani IRL. Puhun harvoin vakavista asioista ja pystyn vitsailemaan oikeastaan ihan kaikesta. Usein myös vitsailen eniten niistä asioista, jotka ovat minulle erityisen vakavia. Hiljaisuudestani en välttämättä pidä, mutta senkin koen olevan osittain seurausta siitä, millainen olin ennen ja siitä, että ihmisten ajatukset jämähtivät siihen.

Esimerkiksi aina, kun äitini kysyi minulta aikaisemmin, että mitä ammattia voisin ajatella itselleni, niin vastasin aina: ”Rikas ja kuuluisa.” Se oli aina vitsi. Paitsi että ei ollut. Minulla ei koskaan ollut mitään aavistusta siitä, mitä voisin tehdä työkseni. Olin sen suhteen aina hukassa, joten tuntui helpommalta heittää vain tuollainen läppä-vastaus.

Joskus sen näkee täällä blogissanikin. ”Onnellisuuspillereitä. Ja nyt ne loppuu, jee, saapahan testattua itsellä mitä kaikkea kivaa tapahtuu, kun niitä ei enää otakaan.” Minä en tiedä yhtään, miten minun pitäisi suhtautua tuohon mielialalääkitys-asiaan. Kyse ei ole pelkästään siitä, että en tietäisi, mitä haluaisin muiden ajattelevan, vaan yksinkertaisesti siitä, että minä en itse tiedä yhtään, mitä ajatella niistä.

Auttavatko mielialalääkkeet ylipäätään? Määrätäänkö niitä nykyään liian helposti? Jos niitä määrätään liian helposti, niin määrättiinkö niitä minulle liian kepein perustein? Voivatko ne auttaa minua? Olenko heikko ihminen mieleltäni, koska käytän mielialalääkkeitä? Pitäisikö minun vastustaa niitä ja kieltäytyä niiden ottamisesta kokonaan? Pitäisikö minun tarrautua niihin viimeisenä oljenkortenani?

Mielessäni pyörii etenkin tuo: ”Olenko heikko ihminen?” Jotkut selviävät masennuksesta ilman mitään lääkkeitä. He löytävät itsestään voiman jatkaa ja voittaa surulliset tunteet. Minä en puolestani näytä kykenevän siihen. Mutta jos haluaisin ottaa lääkkeitä, mielialalääkkeitä, niin olisinko vain tekosairas, joka haluaa pilleriratkaisun jokaiseen pikku ongelmaan?

Tässä blogissa olevat ajatukset tulevat minun päästäni, eivätkä ole mitään ”muka-ajatuksia”. Tiedän itse, että ne ovat minun ajatuksiani ja pyrin käsittelemään niitä, koska ne vaikuttavat toimintaani, mutta vaikka toisaalta osa näistä ajatuksistani on sellaisia, että jotkut muut pitäisivät niitä edes jotenkin luonnollisina ja epähulluina, niin minun on itseni hyvin vaikea hyväksyä niitä. Ylipäätään minun on hyvin vaikea hyväksyä sitä, mitä olen täällä blogissani.

Kuten huomaatte, en sano: ”Minun on vaikea hyväksyä sitä, mitä olen”, vaan lisään siihen aina ”täällä blogissani”. Ihan kuin IRL-elämäni ja nämä blogikirjoitukset olisivat jotain, millä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tai ihan kuin ”minä” ja ”minä täällä blogissa” olisivat kaksi eri ihmistä. Ne eivät ole, joten minun pitäisi kai sanoa: ”En kykene hyväksymään itseäni.” Minä en kuitenkaan halua sanoa niin. En vain voi sanoa niin, koska se kuulostaa niin pahalta.

Minun tarvitsee käsitellä näitä ajatuksiani, joista selitän täällä, mutta muulloin haluaisin vain unohtaa ne. Haluaisin unohtaa, että minussa on tätä puolta lainkaan. Tämä tuntuukin välillä hyvin suurelta ja hankalalta ristiriidalta.

Toisaalta haluaisin, että ihmiset oppisivat tuntemaan minut, todellisen minut, mutta toisaalta se tuntuu ahdistavalta ja haittaavalta ajatukselta, koska osittain en halua heidän tietävän tätä osaa minusta. Haluaisin, että he ajattelisivat sen tuntemisen jälkeenkin, että olen järkevä ja kaunis ihminen luonteeltani ja että he kunnioittavat minua, mutta kuinka he voisivat kunnioittaa minua, kun en itsekään kykene siihen? Kuinka he voisivat pitää minua mieleltäni järkevänä ja kauniina, kun en itsekään pidä itseäni sellaisena, vaan teen kaikkeni vain unohtaakseni kokonaan tämän kaiken?

Mitenköhän minä ajauduin tähän? Minun piti alun perin vastata vain saamaani kommenttiin, mutta se venyi ja venyi. Sitten päätin, että siitä tuleekin kokonainen kirjoitus, mutta sekin vain venyi ja venyi. Sen lisäksi se ajautui hieman uusille urille sitä mukaa, kun itse kävin näitä ajatuksia läpi ja kun ensimmäistä kertaa mieleeni vasta todella tuli, että en taida hyväksyä itseäni lainkaan.

En ole koskaan ajatellut tätä näin. En ole koskaan tajunnut... no, sitä, että taidankin olla todella tyytymätön itseeni. Olen aina pitänyt sitä tämän puoleni unohtamista positiivisena asiana, mutta nyt en ole siitä enää niin varma.

Mutta mihinkään ratkaisuun tämä ajatusketju ei kuitenkaan tuntunut vievän. En vieläkään tiedä, millaisen ystävän haluaisin tai että olisiko blogini lukemisesta enemmän haittaa vai hyötyä sellaisessa tilanteessa. Vaikka saisin jonkun uskomattoman kyvyn muuttaa asioita sellaisiksi kuin haluaisin, en tiedä, kykenisinkö siitäkään huolimatta saamaan itseäni onnelliseksi tai karkottamaan yksinäisyyttä. Vaikka pystyisin itse luomaan sellaisen ihmisen, jollaisen uskoisin olevan paras mahdollinen ystävävaihtoehto minulle, en tiedä, olisiko lainkaan varmaa, että tuntisin oloani lainkaan vähemmän yksinäiseksi.

En kyllä tiedä, mitä tämän puoleni tunnustaminenkaan auttaisi. Kun kerroin Nanille tästä oudosta uupumuksestani ja yritin kuvailla sitä, miltä se oli tuntunut, en kyennyt katsomaan häneen sen selittämisen aikana lainkaan. Minua nolotti niin kauheasti ja tunsin punastuvani voimakkaasti. Kun mainitsin mielialalääkkeet, niin mainitsin ne vasta aika myöhäisessä vaiheessa ja vieläpä taidokkaasti sivulauseessa. Ja se oli ihan oikeasti sivulauseessa. Nan sanoi silloin sen, että jos hän olisi lääkäri, hän veikkaisi, että kyse olisi psykologisesta ilmiöstä. Siihen minä sitten sanoin: ”Jaa, itse asiassa niin se lääkärikin, jolla kävin, ajatteli, kun se kerran määräsi mulle mielialalääkkeitä niiden nukahtamaan auttavien lääkkeiden lisäksi.”

Itse asiassa tuossakin ilmaisussa on pieni faktavirhe. Mielialalääkkeitä ei määrätty rauhoittavien lisäksi, vaan rauhoittavia määrättiin mielialalääkkeiden lisäksi. Jos siis halutaan olla oikein säntillisiä. Mutta teknisesti minä en valehdellut. Jätin aluksi vain mainitsematta mielialalääkkeistä ja sitten niistä (sivulauseessa) mainitessani vähättelin käytökselläni syytä, jolla ne määrättiin.

Hmm... Kaikenlaisia perusteita minä keksinkin, jotta voisin selittää edes itselleni, millä lailla valehtelun rajoilla liikkuva (ja välillä rajat radikaalisti ylittäväkin) asioiden salaaminen läheisiltäkin ystäviltä ja jopa perheenjäseniltä on oikeutettua.

Nyt voisi vielä jauhaa ikuisuuksiin mieleen tulleilla Leijonakuningas-vertauksilla itsensä pakenemisesta ja muistamisesta, mutta kello on jo paljon. En mene huomenna kylläkään tenttiin, päätin sen jo iltapäivällä. Olen liian kipeä, enkä koe, että se tentti olisi mitään niin tärkeää, että siihen osallistuminen olisi yliopistolle raahautumisen arvoista.

Mutta pitääpä joskus katsoa Leijonakuningas uudestaan ajatuksella. Se on aina ollut suosikkini Disneyistä, mutta siitäkin löytää jatkuvasti uusia yhteyksiä omaan elämään. Mutta Simballa on helpompaa. Hänen isänsä kuoli, hänellä on jotain, jota on oikeasti ymmärrettävää paeta. Ja hänen isänsä vielä murhattiin ja hänelle uskoteltiin, että hän oli vastuussa tästä kuolemasta. Se ei ollut hänen vikansa, se oli Scarin vika.

Ja Leijonakuningas on piirretty lastenelokuva. Se itsensä muistaminen ja hyväksyminen, ja niiden lisäksi vielä palaaminen ”kotiin” olivat niin helpon tuntuisia, vaikka pariin kertaan kyllä mainittiinkin, että ne olivat Simballe vaikeita. Eikä oikeassa elämässä ole mitään takuita siitä, että juuri se tie on Se Oikea tie tai että edes vaikka löytäisikin oikean tien, niin että se johtaisi onnelliseen loppuun.

Pahus. Taas ihan liikaa ajatuksia päässä. Niitä pitäisi aina hautoa tarpeeksi aluksi, jotta niistä löytyisi se olennainen. Se on kuitenkin hyvin hankalaa, kun jotain tällaista tulee mieleen kesken kirjoittamisen. Häijyjä ajatuksia, kun noin hyökkäävät piilosta. Mutta jos lopettaisi dramaattisesti lainauspätkään Leijonakuninkaasta:

”Simba, olet unohtanut minut.”
”Ei, en voisi!”
”Olet unohtanut itsesi ja siten unohtanut minut. Tutki itseäsi, Simba, olet muuta kuin mitä esität. Sinun on otettava paikkasi elämän tiellä.”
”Ei, en voi mennä takaisin! En ole sama kuin ennen.”

No kylläpä tuntui lattealta.