Olen hyvin ärsyyntynyt juuri nyt. Olen ärsyyntynyt siihen lääkäriin, jonka puheilla olin tänään. Olen ärsyyntynyt yleiseen käytäntöön, että lykätään vain mielialalääkkeet käteen ja se on se päähoitokeino. Olen ärsyyntynyt lääkkeisiin. Olen ärsyyntynyt muihin ihmisiin. Olen ärsyyntynyt itseeni.

Menin nukkumaan ihan hyvissä ajoin tänään, suunnilleen kello yksitoista. Olin aamulla herännyt jo ennen yhdeksää, joten pidin sitä suhteellisen normaalina ja jopa positiivisena merkkinä. Minua väsytti ja sain melko helposti unenpäästä kiinni. Ja sitten kaksi tuntia myöhemmin heräsin kesken kaiken, kuten aivan liian usein viimeaikoina. No, en kuitenkaan stressannut siitä, koska ajattelin, että otan nyt sellaisen rauhoittavan lääkkeen puolikkaan, niin kuin se lääkäri oli minulle neuvonut. Sen jälkeen jäin sitten rauhassa makailemaan ja odottamaan, josko se uni tulisi.

Siitä lääkkeen ottamisesta on nyt kolme tuntia, mutta olen itse asiassa vieläpä paljon pirteämpi kuin olin lääkkeen ottamisen aikoihin. En huomaa mitään eroa, en mitään raukeudentunnetta tai mitään. Jos etsimällä etsii jotain, mikä ei sovi jokaöiseen valvomiskuvioon, olisi se nyt vaivaava epätavallinen päänsärky. Tuntuu oudosti siltä kuin päätä puristettaisiin, eikä se tunnu lainkaan kivalta.

Että onpas hyviä lääkkeitä, mutta mitäpä sitä turhaan toivoin, että niillä jotain vaikutusta olisi. En ole tähän mennessä löytänyt yhtään mitään lääkettä, joka auttaisi mihinkään vaivaani. Silloin ala-asteella minulle määrättiin sitä jotain ihmelääkettä, kun en mennyt kouluun, mutta ei se vaikuttanut mitenkään. En ole vuosiin ottanut tavallista Panadolia tai Buranaa, koska niillä ei mitään vaikutusta ole. Migreenilääke auttaa maksimiannoksella tai lievällä yliannostuksella hieman, jos päänsärky ei ole ehtinyt liian pahaksi. Mitkään luontaistuotteetkaan eivät mitenkään saa minua uniseksi.

Aikaisemmin tänään mietin lisäksi vielä noita lääkkeitä. En ollut lainkaan varma, haluaisinko koskaan ottaa kumpaakaan. Minulla ei sinänsä ole yleisesti mitään mielialalääkitystä vastaan, mutta nyt se tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Onnellisuuspillereitä. Niiden pitäisi jollain tapaa vaikuttaa minun aivoihini. Kukaan ei välitä seurata sitä, miten se vaikuttaa minulla, minun pitäisi vain totella kiltisti ja nappailla pillereitä aina silloin kun lääkäritäti on määrännyt nappailtavaksi.

Ja haluanko minä ottaa joitain lääkkeitä, jotka vaikuttavat aivoihini ja siten ajatuksiini. Muuttavatko ne sitä, kuka minä olen? Olenko valmis ottamaan sen riskin, että menettäisin jonkun hyvän osan itsestäni noiden lääkkeiden mukana? Saattaa olla, että ne saisivat oloni vähän piristymään, mutta eikö ihminen voi olla surullinen olematta sairas? Minulla on useita syitä olla surullinen ja koska olen itsepäinen ja kyyninen muutenkin, joten synkät tunteet nyt sattuvat vain viemään aika suuren osan ajatuksistani.

Mutta että ottaisin pillereitä, jotka tekevät onnelliseksi... Olisi tietysti kiva olla onnellinenkin joskus, mutta onko se sitten oikeaa ja todellista onnellisuutta, jos nappailee pillereitä, jotka saavat aivot tuntemaan enemmän mielihyvää? Onko se ratkaisu ongelmaan? Jos ei ole syytä olla onnellinen, niin pillereillä sekin ratkeaa?

Ymmärrän jotenkin nyt, miksi mielialalääkkeiden käytön aloittaminen lisää itsemurhariskiä. Siitä varoitettiin oikein erikseen siinä lääkepaketin ohjeessa. Minä en ole ottanut vielä yhtään pilleriä, enkä edes pillerin puoliskoa, sitä lääkettä, mutta silti minusta tuntuu jo, että ei siitä mitään tule, enkä edes tiedä, otankokaan koskaan koko lääkettä.

Tietysti tarkistin jo, mitä haittavaikutuksia lääkkeillä on ja miten vakavat seuraukset niiden yliannostuksesta olisi. Arvasin ihan oikein, sillä kumpikin näistä minulle määrätyistä lääkkeistä ovat sellaisia, joiden kanssa suuretkin yliannostukset johtavat vain hyvin harvoin kuolemaan. Sekin saa olon ärsyyntyneeksi.

Sinänsä ihan fiksua, mutta silti se tuntuu juonelta: he haluavat yrittää jujuttaa minua, koska ajattelevat, että saattaisin ihan oikeasti olla niin tyhmä, että menisin yrittämään itsemurhaa noilla lääkkeillä. Hah. Jos päättäisin tappaa itseni – tai yhtä lailla jos kuka tahansa muukaan päättäisi tehdä niin – siihen kyllä löytyisi keino. Minulla ei ole yhtään lääkkeitä, joilla saisin hengen itseltäni. Se ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi riistää henkeäni – se tarkoittaa vain sitä, että minun täytyy tehdä se jollain muulla tavalla.

Tuon takia uskon, että se lääkäri kysyi, että olenko miettinyt sitä tekotapaa. Sillä pystyy selvittämään, miten pitkälle henkilö on itsemurha-ajatuksissaan mennyt. Yksityiskohtaisuus ja tehokkuuden huomioonottaminen ovat varmasti ”plussaa” myös.

Minusta myös tuntuu, että se lääkäri pitää minua typeränä. Tai ainakin sen verran yksinkertaisena, että en tajuaisi tuota seikkaa kysymyksen takana ja että en tajuaisi, miksi hän vakuuttelee, että elämäni on vielä edessä. Hän vasta tapasi minut, joten hän ei voi tietää minusta yhtään mitään. Silti hän sanoi jo, parinkymmenen minuutin kyselyn jälkeen, että olen selkeästi fiksu ja kaunis ihminen, jota muut kadehtivat ja että minulla on todennäköisesti mahtava elämä edessä. Kuinkahan moni masentunut oikeasti uskoo jotain tuollaista? Minua ainakin lähinnä ärsytti. Sitten se nainen vielä veti hihastaan ”sinusta tuntuu tältä ja tältä ja ajattelet näin, enkö olekin oikeassa?” –kortteja, jotka ärsyttivät tuotakin enemmän. Sen jälkeen hän tietysti sanoi aina, että asia ei ole oikeasti niin ja että minussa ei ole mitään vikaa.

Niinpä niin. Jos joku näyttää minulle yhdenkin ihmisen, jonka oma käytös ei vaikuta siihen, mitä muilta ihmisiltä saa osakseen, niin lupaan... ööh... No, jotain todella hienoa ja radikaalia. Ei sillä ole väliä, koska sellaista ihmistä ei ole olemassa. Hänen on turha sanoa minua muutaman minuutin kyselyn jälkeen hyväksi ja fiksuksi ihmiseksi, koska minä itse tiedän, että en ole mitenkään erityisen älykäs, enkä myöskään ole hyvä ihminen. Haastan riitaa ihmisten kanssa, olen töykeä ja kyyninen, ja pyrin käyttämään ironiapiikkejä sellaisiin ihmisiin, joista en pidä. Koen jopa olevani keskimääräistä ilkeämpi ihminen.

Mutta ihminen, joka ei tiedä yhtään mitään minusta, luonteestani, elämästäni tai kokemuksistani, kokee kuitenkin oikeudekseen sanoa minulle, miten asiat oikeasti ovat. Ja siis se yhdistettynä onnellisuuspillereihin saa minut yhtäkkiä valaistumaan ja tajuamaan, että hei, elämähän onkin huippu juttu. Niin varmaan.

Olen taas kyyninen. Päässä pyörii vihaisia ajatuksia ja tekisi osittain mieli mennä viiltämään ranteet auki nyt heti tai ripustaa itsensä hirteen verhotangosta tai jotain sellaista. Ei siksi, että minua juuri nyt kauheasti huvittaisi kuolla, vaan siksi, että sillä saisi ainakin kostettua. Sellainen toimisi kostona paljon paremmin kuin yhtään mikään, mitä voisi sanoa.

Ja minä tunnen oloni vain niin kauhean vihaiseksi. En edes tiedä tarkkaan miksi. Tekee mieli paiskoa tavaroita ja kostaa tämä huono olo heittämällä jäätäviä kommentteja jollekin kaverille. Ei vain ole ketään sellaista, jolle voisi näin tehdä ja tiedän, ettei se ole ollenkaan oikea tapa. Ja sitten tekee mieli vain eristäytyä ihmisistä täydellisesti. Päättää, että kaikki ihmiset ovat kuvottavia eivätkä ansaitse mitään muuta kuin vihaa. He ovat typeriä ja pinnallisia. Heillä on toisensa ja elämä on kuin kukkaniityllä tanssimista. Kukaan ei välitä surullisista ihmisistä. Onnellisuuspillerit kouraan ja sillä elämän kysymys on ratkaistu.

Mutta kukaan ei oikeasti välitä. Täällä minä olen, ihan yksin. Kukaan ei soita. Kukaan ei lähetä tekstiviestiä. Kukaan ei ota millään lailla yhteyttä. Yliopistolla olen muille näkymätön. Koska en itse jaksa välittää heistä, se tekee minusta näkymättömän muille. Näin tuutorini tiistaina. Hän näki myös minut. Minä en tervehtinyt häntä, eikä hän tervehtinyt minua. Istuin lisäksi yliopiston käytävällä yli tunnin samana päivänä. Ihmisiä istui välillä samalla sohvalla, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Ymmärtäähän sen, en syytä heitä siitä, paitsi että syytän.

En halua olla näkymätön. En koe tarvetta olla kauhean läheisesti ihmisten kanssa tai muutenkaan kauheasti vuorovaikuttaa heidän kanssaan. En kuitenkaan halua olla näkymätön. Jos en ole sitä, mitä ihmiset haluaisivat minun olevan, minusta tulee näkymätön. Sen jälkeen ihmiset eivät välitä enää mistään tätä henkilöä koskevasta. He eivät välitä, vaikka hän näyttäisikin olevan koko ajan yksin. He eivät välitä, vaikka hän ei kävisikään luennoilla lainkaan. He eivät välitä mistään tämän henkilön tekemisistä sen jälkeen, kun tästä on tullut näkymätön. Vakka henkilö muuttaisikin käytöstään myöhemmin, on silloin jo myöhäistä – häntä ei ole enää olemassa kenellekään, vaan sen sijaan, että ihmiset katsoisivat häneen, he katsovat vain hänen lävitseen ja ohitseen.

Ja miksei Nan ole vieläkään vastannut mitään? Heidän koeviikkonsakin on jo ohi (tarkistin meidän lukion sivuilta), joten hänellä ei pitäisi olla mitään erityistä. Joulukin on tulossa ja minä olen pian kotona, mutta Nankaan ei tunnu piittaavan siitä tipan tippaa.

On taas hyvin yksinäinen olo. Öisin – etenkin aamuöisin – on aina kaikkein yksinäisin olo. Kaikki muut nukkuvat, sen tietää. Tietää sen, että kaikki muut heräävät aamulla ja lähtevät tekemään sen päivän tehtäviä. Mutta minä vain valvon. Valvon ihan yksin tässä typerässä yksiössäni. Ei kuulu muita ääniä kuin jääkaapin hurina ja kellon tikitys. Kellon tikitys rauhoittaa minua sinänsä, mutta silloin, kun ei saa nukuttua, se tuntuu tuskalliselta. Silloin vain makaa selällään sängyssä silmät auki kilometrien päässä unesta ja kuuntelee tahtomattaankin kellon tasaista tikitystä. Siitä tulee yksinäinen ja surullinen olo.

Huomenna ei ole yliopistolla mitään. No, luentoja tietysti olisi, mutta niillehän minä en ole mennyt enää pitkiin aikoihin. Perjantaina on vielä ne yhdet laskuharjoitukset, joihin minun pitää mennä valehtelemaan, että olen tehnyt kaikki laskut ja kestää se nöyryytys, kun opettaja kysyy vuoronperään jokaiselta yhden kysymyksen jostain tehtävän kohdasta ja kun siihen ei osaa sanoa yhtään mitään.

Ja maanantaina on laboratorio. Saan lähteä sieltä jo kymmeneltä, vaikka työ ei olisikaan siihen mennessä vielä valmis. Kysyin sähköpostitse asiasta ja sain sellaisen vastauksen. Että hyvä se sentään, ettei tarvitse pelätä niitä opintopisteiden puuttumisia tuon suhteen. Ja opintopisteistä puheen ollen: minä pääsin suureksi ihmeekseni läpi siitä englannin tasokokeesta. Tänään tuli tieto, että siitä on laitettu suoritusmerkintä opintorekisteriini. Olen positiivisesti yllättynyt, sillä meille sanottiin, että siinä täytyy pärjätä todella hyvin, jotta pääsisi läpi. Se oli minun mielestäni suhteellisen vaikea, vaikka ne ohjaajat väittivät sen olevan helppo. Mutta näköjään pääsin kuitenkin läpi jotenkin.

Myös matikan tulokset ovat tulleet, mutta ne pitäisi käydä katsomassa sieltä typerän kaukaisen rakennuksen typerältä ilmoitustaululta. Varmaan menen perjantaina katsomaan. Minulla on pohjana 16 pistettä ja sähköpostissa ilmoitettiin, että kurssin läpäistäkseen täytyy saada kasaan yhteensä vähintään 22 pistettä. Kuitenkin minusta tuntuu, että molemmista tenteistä on päästävä myös läpi, mutta muistaakseni se läpipääsyn raja oli asetettu kahdeksaan pisteeseen. Eli jos pääsen läpi tästä tentinpuoliskosta, tarkoittaa se, että olen päässyt läpi koko kurssista ja saan raavittua itselleni vielä viisi opintopistettä lisää. Se puolestaan tarkoittaisi sitä, että minulla olisi kasassa 14 opintopistettä. Että jotain sentään olen saanut tänä syksynäkin aikaan, vaikka se kaikki tuntuukin jotenkin mitättömältä.

Oloni on juuri nyt melko omituinen. Ehkä tätä voisi pitää merkkinä siitä, että se lääke saattaa vaikuttaa sittenkin jotenkin lamauttavasti tai jotenkin. Eihän sen puolikkaan pillerin ottamisesta olekaan kuin kohta neljä tuntia. En tiedä miten nopeasti sen pitäisi vaikuttaa, mutta melko nopeaa vaikutusta odotin, jos sitä kerran suositeltiin ahdistuskohtauksiin. Ahdistuneisuuden ollessa huipussaan ei oikein ole järkevää, että sitä lieventämään tarkoitettu lääke alkaisi vaikuttaa vasta useiden tuntien päästä.

Mutta päässä on edelleen se outo olo. Se puristava tunne. Etenkin otsassa. Hyvin epämiellyttävää. Muutenkin ruumis tuntuu oudon väsyneeltä. Joka paikkaa särkee hieman. Mieli on sinänsä melko kirkas, mutta jotenkin ajatukset puuroutuvat. Minun on hankala kirjoittaa sanoja oikein. Jos sitä yrittäisi nyt sitten vaikka nukkua. Ainakin sen jälkeen siis, kun olen ensin ottanut migreenilääkkeen. Tätä päänsärkyä kestä, kun se tuntuu vain pahenevan.

Olipas taas tyhmä kirjoitus, jonka olisi voinut jättää kokonaan kirjoittamatta. Mutta mölli kun olen, niin tungenpa sen silti blogiini. Eipä sen sisältö muutenkaan mitään hienoa ole, samanlaista sotkua kaikki minun kirjoittamani on. Sekin ottaa päähän.