Tänään oli taas se lyhyt päivä. Ja äärettömän tyhmä lyhyt päivä: ensin kaksi tuntia fysiikkaa, sitten kemiaa ja sitten matikkaa. Ja siinä kaikki, onneksi. Menin sitten koulun jälkeen palauttamaan kirjastoon Finding Neverland –DVD:n.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja kotona minua odotti iloinen yllätys: ruskea pahvinen paketti, jossa luki "amazon.com". Minun sieltä vain kaksi viikkoa sitten tilaamani CD-levyt olivat jo tulleet (ja vielä suoraan postilaatikkoon, mikä oli minulle yllätys). Olen ollut viime ajat ihan musiikillisessa tyhjiössä, kun ei ole tehnyt kauheasti mieli kuunnella mitään. Nyt minulla on sitten kaksi upeaa CD:llistä musiikkia kuunneltavana. Ei, ei Nightwishia. Eikä metallia. Leffamusaa. Kaksi CD:llistä leffamusaa! Edellisen kerran ostin soundtrackin joskus... Näyttäisi olevan vuonna 2006. Ja mitä minä muistelen, niin ennen kesälomaa sinä vuonna. Että yli puolitoista vuotta edellisestä leffamusa CD:stä.

 

Ymmärrätte varmaan, miltä tuntuu nyt, kun olen löytänyt jotain aivan käsittämättömän ihanaa leffamusaa. Olen kauhean nirso leffamusan (ja ylipäänsä kaiken muunkin musiikin) suhteen. Sen täytyy olla jotain erityistä, muuten minä en viitsi kuunnella sitä. Tuo edellinenkin leffamusa CD (Da Vinci Koodi) oli sellainen, mistä tykkäsin kuunnella vain ja ainoastaan kahta biisiä. Hyvää musiikkia on niin kauhean vaikea löytää.

 

Ja tähän väliin voisi selittää musiikista yleisestikin. Minä kuuntelen musiikkia pääasiassa koneella MediaPlayerilla. En enää edes omista CD-soitinta, paitsi kannettavan sellaisen, jota raahaan reppuni pohjalla koulussa tai kuuntelen ennen nukahtamista (etenkin jos päätä särkee). Enkä omista myöskään MP3-soitinta, vaikkakin toiveena olisi, että saisin sellaisen jouluna.

 

Jos joku, joka ei tietäisi minusta suunnilleen mitään, näkisi minun MediaPlayerini, niin hän saisi törkeästi tietoa. Minulla on tallennettuna koneelle oikeastaan kaikki levyt joita olen kuunnellut joskus sen jälkeen, kun meille hankittiin tietokone: 11,4 tuntia leffamusiikkia, 7,1 tuntia metallia, 3,9 tuntia rockia, 2,1 tuntia klassista, 76 minuuttia heavy metallia ja 50 minuuttia poppia. Ja kun tuo metalli koostuu vain ja ainoastaan Nightwishista, niin...

 

Minulla on myös asetuksissa niin, että MediaPlayer arvostelee ne biisit automaattisesti sen mukaan, miten paljon minä niitä kuuntelen. Vaikkakin joissain biiseissä se on mennyt hämärästi niin, että mitä enemmän minä joitain biisejä kuuntelen, niin sitä vähemmän niillä on tähtiä. Se vähän ärsyttää, mutta se automaattinen arvostelusysteemi on huippu. Toisaalta se arvostelee kaiketi sen mukaan, että miten usein minä kuuntelen sen biisin loppuun, joten ne biisit, joista en kuuntele loppua vaan siirryn toiseen biisiin, on arvosteltu todellista huonommiksi.

 

Tänään sitten olisi tarkoitus olla oikein ahkera ja viettää aikaa paljon musiikin parissa. Ensinnäkin opetella niitä hiton soittoläksyjä. Sitten toiseksi, lukea Wishmaster-levyn laulujen sanoja. Varmaan niistä saisi jotain irti siihen kuva-analyysiin, vaikka niitä ei saakaan käyttää tulkinnan apuna virallisesti. Niihin ei saa ainakaan nojata mitään tulkintoja, mutta jos minä etsin niistä ensin jotain ja sitten sen perusteella teen jonkun kuvaan nojaavan päätelmän, niin se on silti kuva-analyysi. Ja on ihan tyhmää irrottaa kuva asiayhteydestään, kun se kuitenkin liittyy niihin biiseihin ja niiden sanoituksiin.

 

Näin yöllä jotain kivaa unta. Minä en muista siitä unesta mitään konkreettista (paitsi yhden kohdan ihan lopusta, mutta se on niin käsittämättömän älytön, että en viitsi edes mainita sitä) paitsi että se oli kauhean pirstaleinen eikä mikään kokonaisuus. Ja että se kesti pitkään (koko yön?) ja että se oli kiva. Ärsytti kuitenkin aamulla, kun yritti saada mieleen edes joitain kohtia siitä unesta, niin tuntui, että oli ihan saamaisillaan kiinni jostain muistin palasesta, mutta sitten se livahti karkuun.

 

Koulussa olo oli väsynyt. Minä jouduin tekemään vaihteeksi oikein kunnolla työtä, etten nukahtaisi. Pari kertaa heräsin hätkähtäen siihen, että pääni oli nuokahtanut. Ja kun vähänkin nojasi käteensä, niin silmät meni heti kiinni ja opettajan puhe kuulosti niin unettavalta kuin vain olla ja voi. Mutta matikantunnilla olin melkein pirteä ja sain luultavasti opittuakin jotain. Opettaja oli vaihteeksi kärttyisällä tuulella ja päätti, että ne jotka myöhästyi, sai myös jäädä sitten myöhästyneiksi ja laittoi oven kiinni, eikä avannut, kun siihen koputettiin.

 

Toisaalta tuo opettajan teko oli aika tiukkapipoinen, mutta minun mielestäni ihan oikein, koska minua itseänikin ärsyttää nykyisin se, miten ihmiset tulevat oikeastaan joka ikiselle tunnille myöhässä vain siksi, että joku korttipeli sattuu olemaan kesken. Ja minä olen oikeastaan aina ajoissa, niin ärsyttää sitten vielä enemmän. Hehee, mutta eiköhän pitkämatikkalaiset ainakin nyt ala pysymään aikataulussa.

 

Toinen asia, joka turhauttaa, on blogit, jotka menevät salasanalle. Vähän aikaa sitten meni yksi seuraamani blogi salasanalle (eikä minulla ole mitään mahdollisuutta edes pyytää sitä salasanaa, koska en tunne henkilöä). Sitten toissapäivänä meni kaksi blogiani salasanalle. Toisen salasana minulla on kai mahdollisuus saada (tai ainakin minulla on edes mahdollisuus pyytää sitä), mutta toista ei. Ja se toinen blogi oli yksi minun ehdottomista suosikkiblogeistani. Hitto. (Eli jos joku tuntee akaasi.vuodatus.net –blogin pitäjän, niin olisi kiva, jos voisitte kertoa siitä minulle, että voisin edes pyytää häneltä sitä salasanaa (vaikka en sitten saisikaan, mutta pyytää ainakin).)

 

Polvi on vieläkin kipeä siitä torstain kaatumisesta. Ei uskoisi, mutta se on. Se on vieläkin turvoksissa ja oikein kivan sinertävä törkeän laajalta alueelta. Haava alkaa jo parantua suhteellisen kivasti, mutta kävely tuottaa vielä hieman vaikeuksia. Ja nukkuminen myös. Pyöräily onnistuu ihmeen hyvin, mutta nykyisin olen kauhean ylivarovainen ja yritän ajaa hitaasti kääntyessäni ja kokeilla jalalla, onko asfaltti liukas.

 

Nyt tekee mieli kaakaota. Ja kyllä, kaakao on sallittua nyt, koska jätin ruoan väliin, niin saan juoda kupillisen kaakaota, vaikka se -3 pitäisikin saavuttaa perjantaina. Ja kun pyöräilin tänään kouluun, koulusta kirjastoon ja kirjastosta kotiin, niin ehkä sillä ei ole kauheasti negatiivista vaikutusta. Jep. Ääripäästä toiseen ääripäähän. Mutta minkäs teet. *huokaus*

 

On muuten törkeän kylmä ilma pihalla. Ja kylmä viima. Ei sitä aamulla huomannut, kun oli myötätuuli, mutta kun tuli kotiin, niin tuntui siltä, että koko naama jäätyy. Mutta ei lunta enää. Ehkä sitä taas pian tulee... Viimeinen jaksokin alkaa pian. Liian pian.

 

Mutta onko sillä edes mitään väliä, kun NN ei pysty edes katsomaan minuun yleisessä keskustelutilanteessa. Ykkösellä keskustelu sujui okei, mutta kai me ollaan sitten eriydytty paljon enemmän kuin olin ajatellut. Ei tuosta enää nousta. Ei tässä ajassa. Ei tästä pisteestä. Ei pidä vain sanoa Nanille mitään. Hän kieltäisi luovuttamasta ja pettyisi, jos siitäkin huolimatta tekisin niin. Hän selittäisi pitkät pätkät mahtipontisesti, että en voisi luovuttaa enää tässä vaiheessa.

 

Minua vain kyllästyttää jatkuvasti yrittää uskoa ihmisistä hyvää. Jos on yksi merkki siitä, että joku ihminen (ei siis välttämättä NN, vaan kuka tahansa – ihmiset yleisesti) ajattelisi minusta jotain positiivista, mutta 100 merkkiä, että hän ajattelisi minusta negatiivisesti, niin miksi minun pitäisi yrittää uskoa siihen positiiviseen? Se on vain murto-osa kaikesta. Sen pitäisi olla mitätöity. Ajatuksissa on helpompi uskoa siihen positiiviseen, mutta kun on kasvokkain, niin sitten ne negatiiviset asiat tuntuvat vain iskevän kasvoille. Eivätkä ne tunnu negatiivisilta asioilta, vaan totuudelta. Tuntuu siltä kuin silmät aukeaisi, että mitä hittoa minä olen oikein kuvitellut itsestäni.

 

Joo, tämä seuraa aina kun Amia pitää jostain oikein paljon. Kuvittelen, että merkitsen jotain tälle toisellekin. Että minullakin on väliä hänelle. Mutta ei minulla ole. Ei minulla ikinä ole väliä kenellekään, joille minulla ei ehdottomasti kuulu olla merkitystä. Vain näille "pakollisille" ihmisille olen edes vähän muuta kuin pelkkää tyhjää. Miten paljon, sitä en sitten tiedä, mutta veikkaan, etten lainkaan niin paljon, mitä he minulle. Hitto, minä luulin ihan oikeasti, että minulla olisi jotain väliä NN:lle. Ei välttämättä niin paljon mitä hänellä minulle, mutta edes hieman sellaista täysin random-ihmistä enemmän. Mutta olin taas väärässä. Niin, mikäpä yllätys se toisaalta kenellekään on.