Jossain valveen ja unen rajamailla

Amia: *miettii* Pitäisiköhän nousta jo? Kello on jo kymmenen, mutta väsyttää niin kamalasti...
(kuvitteellinen) Jaska: "Kulta, nuku, oot valvonut melkein koko yön, kun poikaset on pitäneet niin kovaa ääntä, niin nuku ihmeessä jos voit, älä aina oo niin ankara itsellesi."

***

Huokaus. Tuo on todella... mikähän sana tuohon sopisi. Hämäävää, kun tuntui, että olen melkein hereillä, mutta sitten yhtäkkiä Jaska ilmestyi, ja tiesin, ettei hän oikeasti ole siinä, mutta se tuntui silti niin todelliselta. No, tosiaan olen nukkunut kauhean huonosti, koska poikaset ovat jo niin isoja, että riehuvat vähän väliä. Ehkä vartin nukkuvat aina välillä, mutta sitten alkaa taas leikki ja painiminen, tai sitten mennään emon maitobaariin ja siellä ollessa ne pitävät sellaista kauheaa piipitystä. Joskus tässä ihan lähipäivinä pojat pitää kuitenkin erottaa jo joukosta, niin varmaan sitten laitan koko poikashäkin pois ja poikaset menee isojen häkkeihin.

Edellisen kirjoituksen jälkeen juttelin sitten Jaskalle, kysyin, miten hänen iltansa oli mennyt. Jäin vain miettimään tuota keskustelua taas. Kun Jaska oli laittanut sinne yleiseen keskusteluun, että on siihen aikaan siellä, joten ajattelin, että hän kaipasi seuraa. Kun sitten sanoin, että olin siellä tienoilla myös, Jaska sitten heti sanoi, että ai, en nähnyt sinua, missä tarkemmin olitte? Ajattelin tuostakin, että Jaskasta oli varmaan kurjaa olla siellä yksin, koska siltä se kuulosti.

Mutta. Vaikka olen nyt eron jälkeen halunnut ajatella, että minä olen se sosiaalinen, minä olen se suosittu, ja Jaska on vain yksin, niin tiedän kyllä, että ei se ole ihan niin jyrkkää. Nämä meidän yhteisen tuttavapiirin miehet oli ottaneet Jaskaan yhteyttä ja kysyneet, että onko porukalla tänään jotain, ja sitten kuulemma yrittäneet vängätä Jaskaa heidän mukaansa. Jaska sanoi, että ei kuitenkaan ollut mennyt heidän mukaansa, koska kuulemma heidän seuransa siinä kohtaa "ei napannut". Mietin ja analysoin ehkä liikaakin, mutta ehkä Jaska ei kaivannut yleistä seuraa... Ehkä hän kaipasi minun seuraani? Kun miksi ihmeessä hän olisi ensin kertonut ihmisille, missä on jonain tiettynä kellonaikana, mutta sitten kun häntä pyydettiin joidenkin seuraan, hän ei halunnutkaan. Lisäksi hän sanoi, että ilta oli vaisu ja kun en ollut sanonut hänelle kuin sen "löysin muuta seuraa", hän sitten kysyi, että kenen kanssa oikein olit. Ja kun sanoin hänelle, että Nanin ja tämän poikaystävän kanssa, niin hän sitten kysyi, että viihdyitkö heidän seurassaan. Minusta tuokin oli jotenkin outo kysymys.

Minä niin haluaisin, että hän kaipaisi minua. Mietin sitä kuitenkin eilen, että nyt on ollut ehkä loppuviikon ensimmäistä kertaa koko eron jälkeisenä aikana, että en ole itkenyt joka päivä. Tuntuu, että olen vähän paremmassa kunnossa, mutta kun mietin sitä, niin en tiedä tarkalleen, mistä se johtuu. Jos se johtuu siitä, että uskon, että Jaskan kanssa palataan yhteen, että hän haluaa minut takaisin, niin jos sitten kävisikin niin, että Jaska haluaisi vain kaveruutta, niin se voisi sitten olla taas pettymys minulle. Toisaalta tuntuu, että olen myös vähän saanut otetta jaskattomaan elämään. Näen ihmisiä ja keksin itselleni tekemistä.

Silti huomaan vähän väliä, että tämä elämäni ei kuitenkaan ole jaskatonta, vaan hän on edelleen osa sitä. Juttelen hänen kanssaan, ja jos on jotain menoa, niin Jaska on ainoa, jonka voi luottaa vastaavan, mikä on tyhmää, koska ei ole fiksua, että hän on jollain tapaa edelleen se "luotettuni", jolle voi jutella, jos muut kaverit käyvät hermoille. Ja niin kuin huomasin torstaina, minä odotin niin paljon edes näkeväni hänet ja olin todella pettynyt kun niin ei käynyt. Ja lisäksi huomaan miettiväni liian pitkälle, suunnittelevan jotain, jota ei ehkä tule tapahtumaankaan. Mietin Jaskan syntymäpäivää, joka on syyskuun lopussa, ja mietin, että pitäisikö minun kaiken varalta miettiä jo etukäteen jotain lahjaideaa siltä varalta, että me palataan yhteen ennen sitä? Olen surkea lahjojen kanssa ja se koru, jonka sain Jaskalta omana syntymäpäivänäni oli vain niin upea, varmaan yksi parhaimmista lahjoista mitä olen saanut - vaikkakin se oli kuulemma sattuma, hän olisi halunnut hankkia jotain muuta, mutta oli sitten päätynyt tuohon, koska se oli helpompi.

Kun palasin sairaalasta ja kämppääni siivottiin, törmäsin taas siihen rasiaan, jossa se Jaskan antama koru on. Laitoin sen jonnekin syrjään, etten joutuisi näkemään sitä, koska se sattuisi. Eilen etsin sen rasian taas ja laitoin sen korun kokeeksi kaulaani. En ehtinyt käyttää sitä kertaakaan sinä aikana, kun oltiin yhdessä. Se on vain niin nätti, niin hienostunut, että minusta on tuntunut, että sitä pitäisi käyttää joissain erityisissä tilaisuuksissa. Minun oli tarkoitus laittaa se sinne sukujuhliin, joita ei sitten koskaan tullutkaan. Mutta se on vain niin kaunis. Eilen kun kokeilin sitä, jotenkin muistin taas entistä paremmin, miten upea se on. En ole koskaan ollut oikein korujen perään - ainoa kaulakoru, jota pidin vuosia melkein joka päivä, oli se Taru Sormusten Herrasta Valtasormus.

Ja tämä Jaskan antama koru muistuttaa sitä sormusta todella paljon! Se ei ole sormus, mutta se on pyöreä, ja se näyttää paljon sormukselta. Se on nätti hopeinen, vähän kimalteleva rengas. Yksinkertainen ja kaunis. Mietin, että miten muka voin ikinä käyttää sitä tuntematta oloani vähän kummaksi, jos ei Jaskan kanssa palata yhteen. Onkohan muilla naisilla tätä ongelmaa? Mitä tehdä poikaystävältä saaduille koruille, kun tulee ero? No, ehkä tulee vastaan joku hienompi tilaisuus, jonne voin sen laittaa. Ja Jaska oli minulle todella tärkeä, niin jos muut tilaisuudessa eivät tiedä, keneltä se on, niin miksi en voisi pitää sitä, vaikka vain entisten aikojen muistoksi?

En tiedä. Tuli mieleen yksi lainaus Täydellisistä naisista, liittyen Jaskaan: "Desperate to get everything she wants, even when she's not exactly sure of what that is." Tuo tuli mieleen siitä, kun terapeuttini sanoi, että ehkä siitä ei olisi apua, jos tiukkaisin Jaskalta sitä, että kaipaako hän minua tarpeeksi, mitä hän oikein tarkoittaa, mitä hän oikein haluaa, kun terapeutistani vaikuttaa siltä, että Jaska ei oikein itsekään taida tietää mitä haluaa. Ja selkeästi hänellä on voimakas halu olla olematta "pushover" ja sen innoittamana hän tekee erilaisia suuria päätöksiä, pitäytyy väkisin mielipiteessään, jonka on kerran muodostanut, vaikka ei välttämättä ole miettinyt kaikkea ihan loppuun, on ehkä vetänyt liian lopullisia johtopäätöksiä hetkellisen olotilan perusteella, eikä haluaisi edes harkita mitään muuta, vaikka ehkä haluaisikin.

Tarkoitus on nähdä sekä Nania että Nataliaa huomenna. Edelleen mietin sitä, että kun tämän eron jälkeen Nan ja Natalia ovat molemmat halunneet nähdä useammin, niin mietin sitä, että haluavatko he nähdä useammin, vai tuntuuko heistä, että heidän pitää nähdä minua useammin sen takia, mitä tapahtui. Nanista voisin sen uskoa, mutta Nataliasta ehkä en niin paljon. Nan varmaan yrittää pitää huolta minusta, vaikka varmaan hänestä on kiva nähdä minua myös, mutta aikaisemmin nähtiin aina parin kuukauden välein, niin tämä tuntuu jotenkin päälleliimatulta nyt. Natalia ei sen sijaan ole oikein sellainen ihminen, joka velvollisuudentunnosta näkisi yhtään ketään. Varmaan nyt kun ollaan nähty pariin kertaan useammin, niin kun hän tykkää tavata ihmisiä ja vaikka hän asuu eri kaupungissa, niin kun hän tulee työn takia tänne melkein joka viikko, niin ehkä niin tulee ylipäätään nähtyä ihmisiä useammin?

No, maanantaina keskus aukeaa taas ja on jotain tekemistä. Tai siis ainakin voi olla tekemättä mitään jossain muualla kuin kotona. Ja siitä viikko, niin on ensimmäinen yliopistojuttu. Kävin eilen ilmoittautumassa opiskelijaksi ja puhuin ikuisuuden jonkun Kelan tyypin kanssa puhelimessa, kun yritin selvittää, että miten se opintotuen hakeminen nyt sitten menee. Ja kuulemma en hae opintotukea, vaan minun pitää ottaa yhteyttä lääkäriin ja saada B-lausunto, jossa puolletaan kuntoutustuen jatkoa, johon sitten vain sisällytetään se opiskelu. Eli sitten olen samaan aikaan sekä opiskelija, että eläkeläinen. Kuulemma kountouttava opintoraha onnistuu vain siten, että suorittaa koulua normaaliajassa, koska siinäkin - samoin kuin normaalissa opintotuessa - syynätään niitä opintopisteitä.

Kävin eilen yliopistolla, mutta nyt olen jo unohtanut asiat, jotka minulle selitettiin siellä. Minun pitäisi nähdä jostain, koska opiskelijakorttini on haettavissa, mutta en muista, mistä minun pitäisi se katsoa. Ja minun pitäisi saada yliopiston sähköpostiosoite, mutta en nyt jaksa muistaa, miten sekään tapahtui. Sain sentään tilattua jonkun opintorekisteriotteen sieltä edellisestä yliopistosta jossa olin, ja toivon, että saan sen tietokonekurssin korvattua sillä. Mitä sen jälkeen, en edes tiedä. On joitain... mitä ne nyt olivatkaan... Haa! Orientoivia opintoja, joiden päivämäärät on julkaistu jo nyt ja jotka ovat pakollisia uusille opiskelijoille. Merkitsin ne jo kännykkääni, joten ne on sitten myös.

Ensimmäisestä oikeasta päivästä en tiedä mitään. Ehkä se lukee jossain papereissa, mutta vielä en edes tiedä koska se on tai missä minun pitäisi olla. Olisi helpompaa jos nämä olisivat jotenkin yksinkertaisempia juttuja, mutta tuntuu, että kaikki pikkuasiatkin ovat niin hankalia. On kaikenlaisia nettijuttuja, intraa, moodlea, jne. joista pitäisi ymmärtää jotain. Jossain pitäisi kai ilmoittautua kursseillekin, mutta en tiedä yhtään missä ja koska tai edes mitä kursseja minulla tulee olemaan. Ja sitten pitää löytää joku ihminen yliopistosta, jolle voin puhua siitä kevennetystä opiskelusta. En tiedä yhtään, kuka se voisi olla ja sittenkin kun saan tietää, kuka se on, minun pitää selvittää, että missä ihmeessä se ihminen sitten on ja miten hänelle pääsee puhumaan.

Ja sitten on tämä lääkäriasia. Minun pitäisi soittaa sille tyypille, jolle kävin juttelemassa, jotta hän voisi käskeä lääkäriä uusimaan reseptini, mutta ongelma on se, että en muista sen tyypin nimeä. Ja kuulemma psyk. palveluissa on menossa joku uudistus ja vanha lääkärini on lopettanut, eikä se tyyppi jolle kävin juttelemassa osannut edes sanoa, että mihin yksikköön minä kuulun tuon uudistuksen jälkeen, saati sitten, että kuka minun lääkärini tulisi olemaan. Ja edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, minä vihaan soittamista yhtään kenellekään.

Lisäksi että nämä asiat tuntuvat monimutkaisilta, niin on vain sellainen fiilis, että en yksinkertaisesti jaksa yrittää edes selvittää niitä. Kaikki tuntuu hankalalta, on kauhean kovan työn takana mennä edes talon kellariin pyykkitupaan pesemään vaatteita, tai käydä kaupassa hakemassa ruokaa. Ne ovat sentään helppoja asioita, niissä ei ole mitään muuta vaikeaa kuin se, että en vain jaksa mitään. Ja tässä tilassa pitäisi nyt sitten yrittää soitella ja jahdata lääkäreitä ja selvittää Kelan juttuja ja opiskelujuttuja ja kaikkea. Eikä ole yhtään ainutta ihmistä, joka olisi sitten odottamassa minua ja jonka viereen voisi käpertyä silloin jos muu maailma tuntuu liian vaikealta.

On vähän sama fiilis kuin aina töissä tai opiskelussa: silloinkaan minulla ei ole koskaan ollut ketään, juttelin töissä ihmisille, mutta silloinkaan kun työaika loppui, olin vain yksin. Ja nyt pitäisi jaksaa ja yrittää ja oppia opiskelusta jotain, samalla kun sitten tietää, että nämä entiset piirit vain jatkavat elämäänsä ilman minua. Nanilla alkaa koulu, hän on taas kiireinen. Natalia kyllä varmaan jatkaa entiseen malliin... Taas olisin jossain kahden maailman välissä. En ihan opiskelija, mutta en ihan pelkkä mielenterveyskuntoutujakaan. En olisi kunnolla osa kumpaakaan.

Oli kiva ajatella silloin ennen eroa, että vaikka erkaantuisinkin tästä nykyisestä ihmispiiristäni, enkä silti pääsisi osaksi sitä opiskelijoiden uutta piiriä, silti olisi Jaska, silti olisi se yksi ihminen, joka pysyisi elämässäni entisellään, joka ei katoasi heti kun jokin toinen asia muuttuu elämässäni. Mutta nytpä ei ole sitten sitäkään.

Tuntuu vain siltä, että koko elämäni olen vain seilannut ympäriinsä. Olen kulkenut paikasta toiseen, ihmiset ovat tulleet ja menneet, paikat ovat tulleet ja menneet, eikä mikään ole pysynyt samana, mikään ei ole jäänyt hetkeä pysyvämmäksi. Pienet palluraisenikin ovat jotenkin tähän kuvioon sopivia lemmikkejä: nekin tulevat ja menevät, ovat hetken osa elämääni, sitten lähtevät, ja koko ajan tulee uusia persoonia, jotka nekin sitten hetken kuluttua lähtevät. En halua jämähtää paikoilleni, mutta tämä kuvio, joka elämässäni tuntuu hallitsevan, jossa mikään ei ole pysyvää tai vakaata, on vain todella kurja kuvio.

Tänään en ole tehnyt paljon mitään, paitsi häärännyt rottahäkkien kanssa. Sisustinkin niitä uusiksi, laitoin lisää tasoja, vaihdoin entisten paikkoja, ompelin riippumattoja... Kaikenlaista uutta. Nukuin niin pitkään, että nyt on jo melkein ilta ja tosiaan tuntuu, että en ole vielä ehtinyt tehdä mitään. Päätäkin särkee, vaikka sitä nyt särkee nykyisin vähän väliä. Pahimmat migreenit loppuivat, kun sairaalassa ollessani lopetin e-pillerit seinään, mutta nyt kun syön todella epäsäännöllisesti ja sääkin on epävakainen, päätä särkee vähän väliä. Ehkä pitäisi pelata taas ja uppoutua siihen. Päivät tuntuvat todella pitkiltä, ja tuntuu, että on ikuisuus kun olen viimeksi nähnyt Jaskan, vaikka siitä onkin "vain" kaksi viikkoa. Toisaalta tuo todella on pitkä aika ja jotenkin vaikka tuo tuntuu ikuisuudelta, niin nyt kun laskin, että siitä on noin paljon, melkein yllätyin, että siitä oikeasti on noinkin kauan.

Enkä taaskaan tiedä enää, mitä sanoisin.