On treffit huomenna, Jaskan kanssa. Jotain, mitä ei ole koskaan ennen ollut. Kliseisimmistä kliseisin, me mennään kahville. Toisaalta ihan kiva, etenkin koska olen jotenkin kiireinen tällä viikolla. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan kun sovin jotain tapaamista, ei toiminut se normaali taktiikkani, että kysyn vain, että koska sinulle käy. Sitten jouduin sanomaan, että itse asiassa olin ajatellut mennä keskukselle päivällä kun pääsen yliopistolta, viikonlopusta tai perjantaista en tiedä, kun ajattelin yrittää saada keskuksen tyyppien kanssa jotain hengausta kasaan, mutta tuo torstai käy. Ei kun anteeksi, ei käykään, kun minulla on poikkeuksellisesti iltaluento silloin, ja olisi hyvä, että ehtisin valmistautua siihen. Tuntui, että olin todella hankala, ja en halua olla hankala.

Mitäs tänään... No, aikaisempi ryhmätyö käsiteltiin, minun kirjoittamani ehdotus oli yksi niistä, jotka opettaja oli valinnut hyviksi esimerkeiksi. Yksi muuten hyvistä, mutta ei ihan oikein tehdyistä oli sitten yksi, jonka tämä parini oli kirjoittanut, johon minä olin jotenkin tosi tylsänä älykkönä sanonut, että itse asiassa tuo ei ole faktuaalisesti ihan oikein, vaan se menee näin. Parini sanoi siihen, että onko sen nyt niin väliä, kun tuo hänen juttunsa on hauskempi ja niissä tehtävissähän oli ideana vain se tekstin rakenne eikä niinkään sisältö. Ja tuo oli yksi niistä, jonka opettaja mainitsi myös koko luentosalille, ja sanoi, että tämä on vain yksi esimerkki niistä monista vastaavista, joissa oli suoranainen asiavirhe, ja että argumentista lähtee oikeastaan se kaikki sen voima, jos edes perusfaktat eivät ole kunnossa.

Joten olen ollut tänään taas "smug", itsetyytyväinen tai jotain muuta vähän vähemmän negatiiviselta kuulostavaa. Tuo yhteistyö ei mennyt niin hyvin, itse asiassa tuskailin todella sen kanssa, koska minä olisin halunnut tehdä ne tehtävät hyvin, kun taas tämä parini sanoi oikeastaan kaikkeen, että tuo on ihan hyvä, mutta se voisi olla vähän hauskempi. Ja minä sitten myönnyin näihin hänen ehdotuksiinsa, vaikka olin sitä mieltä, että ne olisivat voineet olla parempiakin, mutta halusin saada tuon homman vain tehdyksi. Ja tuntui siltä, että jos pitäisin kiinni kaikista niistä omista näkemyksistäni, koko työ olisi ollut vaikeampi ja mennyt hitaammin ja mahdollisesti molemmille olisi tullut entistä enemmän sellainen fiilis, että tämä yhteistyö ei vain toimi. Tuo on taas yksi seikka, josta en pidä ryhmätöissä. Ehkä se on toisaalta vähän omahyväistäkin, mutta useimmiten koen, että saisin aikaan paremman lopputuloksen, paremman arvostelun opettajalta, jos tekisin tuollaiset itsekseni, saisin itse päättää, mitä mihinkäkin kohtaan laitetaan. En pidä kiinni näkemyksistäni ryhmässä, koska, no, haluan olla pidetty, enkä halua antaa itsestäni sellaista kuvaa, että olen joku diktaattori tai että kaikki tehdään minun tavallani tai sitten ei ollenkaan. Ja yleensä se menee aina niin, että muiden mielestä on kivaa tehdä jotain ryhmätyötä, koska se ei ole oikeasti työtä, ja että on kivaa tehdä siitä vähän hassu, ei niin väliä tehtävänannon täsmällisellä seuraamisella, vaan sillä, että se on hupsua, huvittavaa.

Hei, minä olen Amia, ja minä olen tosikko. En vain voi sille mitään! Ja ehkä tuossa näkyy vähän se, miten tietyillä elämän alueilla välillä pyrin täydellisyyteen, tai pikemminkin vain lähelle sitä, koska tiedän, että täydellisyyttä ei vain voi saavuttaa. Etenkin koska me ollaan yliopistossa nyt, meillä on hieno ulkomailta tullut opettaja pitämässä luentoa asiasta, jonka hän sanoo olevan tärkein asia, joka me tullaan oppimaan, ja se tulee vaikuttamaan ylipäätään kaikkiin kursseihin, joita meillä on. Ja jos me saadaan tehtävä, jollaisia ulkomailla natiivien opetuksessa käytetään, niin koen sen haasteena, mahdollisuutena oppia, ja haluan tehdä parhaani tässä yrityksessä, etenkin kun tehtävä pitää palauttaa opettajalle siten että hän tietää, ketkä sitä tehtävää on olleet tekemässä. Eli se tehtävä, mikä me saatiin, saattaa vaikuttaa meidän arvosanaan tuosta kurssista, ja minua vain turhautti, miten kehitän vaivalla täysin satunnaisista toisiin liittymättömistä sanoista tieteelliseltä kuulostavan argumentin, ja sitten parini ehdottaa: "mitä jos muutetaan tuota loppua, ja laitetaan vaikka että ne koirat muuttuu vaaleanpunaisiksi!"

Joo, olen tosikko ja pilkunviilaaja ja jos joku sanoo vaikka "Vogue" siis niin kuin se kirjoitetaan, eikä lausu sitä niin kuin se pitäisi - "vouug" - minut vain valtaa suuri halu huomauttaa asiasta. En ole varma pidänkö tästä puolestani, yritän hillitä sitä kyllä, koska tiedän, että se on varmasti todella ärsyttävää, mutta niin kuin vaikka yliopistotehtävissä tuntuu vain tyhmältä yrittää sivuuttaa tuo tunne. Miksi tehdä jotain väärin, kun sen voisi tehdä oikein?

Olen tänään yliopistolta palattuani toistellut useita kertoja lausetta "Bill went fishing". Sain ensimmäistä kertaa henkilökohtaista palautetta yhdellä tunnilla, natiivilta opettajalta, joka sanoi, että lausumiseni kuulostaa ihan hyvältä, selkeästi minulla tuntuu olevan käsitys siitä, miltä sanojen kuuluisi kuulostaa. Mutta sitten hän lisäsi, että minulla on yksi tyypillisin suomiaksentin piirre lausumisessani. Siis että en osaa kuulla eroa niiden kahden eri i:n välillä. Lausun kaikki iit niin kuin ne suomessa lausutaan, selkeä i. Mutta englannissa on ne kaksi erilaista, ja kuulemma jos haluan kuulostaa enemmän englantilaiselta, niin se on jotain, mihin voin kiinnittää huomiota. Samoin kuin eri lausumistavat painotetuille ja ei-painotetuille samoille sanoille. Joten yritän nyt juurruttaa itseeni, että sanoisin enemmänkin että "Bell went fishing". Ei ihan i, mutta ei ihan e.

Tälle kaikelle on joku sanakin... Kunnianhimoinen! Se se on! Toisaalta sitten mietin, että miten hyvä asia tämä on. En halua välttämättä olla paras, mutta mieluusti ainakin parhaiden joukossa. Toisaalta, sellainen olin aika lailla yläasteella, kunnes meille sitten ysillä matikan syventävällä kurssilla esiteltiin yhtälöt, sellaiset vaikeammat yhtälöt, joita olisi lukiossa. Enkä heti osannut niitä, en sen ensimmäisen tunnin aikana, ja olin niin tyrmistynyt, niin järkyttynyt, että halusin vain itkeä. Ja menin kotiin ja itkin, koska en osannut heti jotain yhtä asiaa, jota ei olisi edes tarvinnut osata silloin. Vähän niin kuin tänäänkin teki mieli itkeä, kun yritin tehdä huomisen kotitehtäviä. Yritän olla paras, yritän olla edes hyvä, yritän saada kaikki tehtävät oikein. Jos teen virheen, niin se on okei, mutta jos katson tehtävää, enkä tiedä yhtään, mitä sillä haetaan, jos en tiedä yhtään edes mistä aloittaa, tuntuu vain siltä, että haluaisin itkeä. Luennolla opettaja sanoi, että tämä on hankala asia ja että toivottavasti se selkenee pienryhmissä, jollainen on siis huomenna, mutta koska en osaa sitä kaikkea nyt, niin se tunne, joka minulle tulee siitä, jotenkin muistuttaa minulle siitä, että tämä kunnianhimoisuuteni ei välttämättä ole äärimmäisyyksiin vietynä mitenkään aina hyvä ja toimiva juttu.

Niin kuin se keskuksen työntekijä sanoikin, että opiskelujen tässä vaiheessa pitää oppia hyväksymään se, että jotkut asiat ovat vaikeita, että kaikkea ei vain voi osata heti. Yritän kyllä, mutta silti huomaan, että tunnun kaikesta huolimatta vaativani itseltäni sitä, että saan kaikki tehtävät oikein ihan kaikessa. Toisin kuin edellisessä yliopistossa ja kemianluennoilla, täällä se tuntuu jopa mahdolliselta, sellaiselta, että kuvittelen pystyväni saavuttamaan sen lähes täydellisyyden, jos vain teen kaikkeni, jos vain yritän tarpeeksi.

Tiedän, että tuo on vähän vaarallinen ajattelutapa, ja saattaa pahentaa oloani ja vaikuttaa jaksamiseeni, mutta jotenkin minä vain pelkään, että jos on yksi päivä, kun en anna kaikkeani, jos on yksi luento, joka jää väliin, jos on yksi asia, jota en ihan osaa, niin se johtaa siihen, että en pysy enää perässä missään, mitä meille opetetaan, vaan että käy kuten viimeksi, että vain putoan kärryiltä niin totaalisesti, että en vain saa muita enää mitenkään kiinni. Joten tuossa on havaittavissa tietynlainen mustavalkoinen ajattelutapa, että jos en ole täydellinen, niin reputan kaikki kurssit ja jätän toistamiseen yliopiston kesken ensimmäisen vuoden aikana. Ehkä pitää ottaa tuo esille terapiassa. Taas. Olen puhunut siitä jo ties kuinka monta kertaa, ja jopa näen käytöksessäni tuon mustavalkoisen ajattelutapani, mutta on vain todella hankalaa voittaa tuo pelko, tai jotenkin pystyä ajattelemaan, että on ihan okei, vaikka en olisikaan paras.

Tuntuu taas, että minulla on todella paljon tuollaisia pakkomielteitä, joista on todella vaikeaa päästää irti. Mutta ihan kivaa nähdä Jaska huomenna. Jotenkin tuo kahville meno yhdistettynä luentoihin yliopistolla saa minut tuntemaan itseni melkein kuin aikuiseksi.