*huokaus*<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En tiedä taas, mitä pitäisi sanoa ja mitä jättää sanomatta. Lost ei tullut nauhalle. Olin asentanut DVD-soittimen tallentamaan vahingossa ykköstä, vaikka Lost tulee neloselta. Ja se ykköskanavankin nauhoitus meni niin, että heti alussa se kuva jumittui samaan kohtaan ja vain ääni kuului. Täydellistä.

 

Nyt tekee taas kauheasti mieli asentaa koneelle uudestaan The Sims2. Se, ja kaikki mitä olin peliin luonut, katosivat silloin kun konetta korjattiin, joten sen jälkeen ei ollut oikein peli-intoa, kun tiesi, että kaikki pitäisi aloittaa alusta. Nyt sitten voisi tehdä kaiken paljon paremmin: Voisi laittaa kaikille jo alusta asti hienot ladatut ihot ja silmät. Jos saisin ne yhdet fantasiaihotkin toimimaan, niin olisi huippua...

 

Tekee mieli eristäytyä. Olen yksin kotona, kun muu perhe lähti tänään aamulla mökille, niin kai on oikein osuva hetki tuntea näin. Olen vetelehtinyt taas ja nousin sängystä vasta yhdentoista kieppeillä. No jaa, on sekin toisaalta aikaisin, kun ottaa huomioon, että eilen heräsin vasta kaksi tuntia sitä myöhemmin. Ja sen jälkeen... En ole tehnyt oikeastaan mitään. Lukenut NYT-liitteen ja ränkännyt Eva-biisiä ja yrittänyt laulaa mukana. Niin ja maannut sohvalla peiton alla ja pelkästään ajatellut.

 

Ei oikein huvita tehdä mitään. Tänään pitäisi siivota ja tehdä sitä hiton aluetutkimusta, ja sitten ehkä vielä biologiantehtäviä. Ja jos ottaisi yhteyttä Naniin, jos voitaisiin nähdä huomenna. Kutsuisin hänet vaikka tänne, tietysti siis jos vain saan huoneeni siivottua. Meillä on vielä tämän vuoden luokkakuvat analysoimatta. Me tehdään niin joka vuosi: Otetaan luokkakuvat ja kokeillaan, muistaako toinen kaikkien luokkalaisten nimet. Ja sitten samalla jos tulee niistä luokkalaisista jotain mieleen, niin selitetään niistä jotain.

 

Sitten tietysti Nan haluaa kuulla yliyksityiskohtaisen kuvauksen minun Helsinki&Vantaa –reissustani. Varmaan ensimmäinen asia, mitä Nan sanoo nähdessään minut sitten, on: "No?!" Ja sitten minä utelen häneltä siitä, millaista oli Ideaparkissa, koska hän ja hänen perheensä kävivät siellä torstaina. Ja utelen hänen vanhojentanssipuvustaankin. Nan selitti jo aikaisemmin, että hän haluaa sellaisen, mitä Elisabeth Swanilla (eli Keira Knightleyllä) oli Pirates of the Caribbean ykkösleffassa. Ei sitä punaista, vaan se vaalea puku, jonka hän saa lahjaksi isältään. Mutta Nan sanoi, että hän haluaisi siitä vihreän. Nan tykkää vihreästä.

 

Eilen Uutisvuodon jakso oli törkeän hyvä, pitää varmaan nauhoittaa se huomenna, kun se tulee uusintana. Nauroin muuten itseni suunnilleen tärviölle ties miten moneen kertaan. Nyt sitten äsken katsoin YouTubesta sen Peter Nymanin lipsautuksen, joka pääsi oikein lööppeihin asti. Oli muuten hyvä, tuo olisi ollut huippua nähdä telkkarista livenä. Joo, minä ja minun huumorini. Paitsi että Uutisvuoto on mennyt ainakin alaspäin sen jälkeen kun Tommy Taberman häipyi eduskuntaan. Stan Saanilalla menee jotenkin vähän yli joskus. Ja itse asiassa minun mielestäni vähän useamminkin kuin vain joskus. Mutta tällä viikolla se oli tosi hyvä.

 

Ei tunnu siltä, että tänään huvittaa kirjoittaa paljon. Huvittaa vain eristäytyä. Tai ei edes eristäytyäeristäytyä, vaan nyt sitä ajattelee lähinnä sinä, että otan tilaa itselleni. Olo tuntuu aika ahdistuneelta. Sellaiselta epä-vapaalta, kuin olisin jokin lintu ja yrittäisin lentää, mutta joku tekisi kaikkensa pitääkseen minun jaloistani kiinni ja vetääkseen minut takaisin maanpinnalle.

 

Mutta ainakin on joku, joka ajattelee suunnilleen samaan tyyliin elämästä kuin minä: Tuomas Holopainen. Vähän paha vain verrata, kun hän on kuuluisa säveltäjä ja sanoittaja, joten hänen ei tarvitsekaan elää sellaista puuduttavan tylsää kahlitsevaa elämää. Mutta entäs minä sitten? Minä en osaa säveltää biisejä. Minä en osaa tehdä mitään erityistä, joka olisi minun vapaakorttini pois rutiinielämästä. Ja hän on mies. Miehet saa olla paljon helpommin vapaita kuin naiset. Vieläkin. Tähän tekisi mieli kirjoittaa taas se Éowynin lausahdus TSH:sta, mutta olen kirjoittanut sen tänne blogiin jo niin monta kertaa, että en taida viitsiä enää.

 

Mutta se kuvaa minun oloani niin hyvin. Se olo on vähän niin kuin jos olisi rakastunut ja ajattelisi sitä, miten menettää tämän tunteiden kohteen. Samalta tuntuu jos ajattelee sitä, miten pakotettaisiin elämään tavallista elämää, joka toistuu joka päivä tismalleen samanlaisena. Se tuntuisi minulle luultavasti siltä, että kuolisi joka päivä ihan pikkuisen. Ihan jokaisena päivänä, kunnes ei olisi enää mitään muuta kuin joku pelkkä huuru tai varjo entisestä. Ja lopulta niin, että minusta tulisi pelkkä kuori, kun sisin on kuollut rutiiniin.

 

Joo, tämä on tätä minua taas. En käsitä, miksi minä olen tällainen, kun suunnilleen kukaan muu ei tunnu olevan. Ei kukaan meidän suvussa ainakaan. Lähimpänä lienee kai vanhempi serkkuni, joka opettaa lumilautailua Sveitsissä Alpeilla, mutta tjaah... Meidän perheestä kukaan ei ole ainakaan koskaan osoittanut pienintäkään merkkiä "wanderlustista". En yleensä käytä englanninkielisiä sanoja, mutta tuo sana on yksi Nightwishin biisi ja se on hyvin kuvaava. Enkä keksi, miten sen voisi kääntää kovin järkevästi. Hmm. Eikä liioin kyllä kukaan minun lähipiiristänikään ole mitenkään innostunut sellaisesta elämästä ja kaiken kokemisesta kuin minä.

 

Minä haluan vain olla vapaa.