Huh huh, vihdoin ja viimein olen saanut sen tuskastuttavan luku -operaationi loppuun. Joo, ehkä se kirja piti lukea englanniksi, mutta kun jäljellä oli yksi kolmasosa vielä tänä aamuna (ja loman (=tämän päivän) aikana se piti saada luetuksi), minä sysäsin sen englanninkielisen kirjan syrjään ja luin loppuun suomeksi.

Kirja oli siis nimeltään Oryx ja Crake. Tai varsinaisesti Orys AND Crake, mutta kun luin sen vilpillisesti suomeksi loppuun, niin kai sen voi siksi kirjoittaa ihan ja -sanalla. Vielä pitäisi etsiä tietoja siitä kirjailijasta, Margaret Atwoodista, jotta esitelmäni toinenkin osa saisi vähän aineksia. Pitää vielä kyllä miettiä, miten minä oikein tiivistän tuon kirjan ja miten ihmeessä minä selitän sen juonen lyhyesti muille, kun on esitelmän pitämisen aika?

"Olipa kerran Oryx, Crake ja Lumimies, ja lauma alastomia ja täydellisiä ihmisiä, jotka söivät ruohoa ja omia ulosteitaan. Crake oli nero/hullu, joka työskenteli geeniteollisuuden parissa ja tuhosi tietoisesti koko maailman ihmiset. Oryx oli nainen, joka oli pikkutyttönä myyty lapsipornoa (yms.) varten (ja johon Lumimies (ja Crake) rakastui(vat) katsellessaan 15-vuotiaina lapsipornoa netistä) ja sitten sen jälkeen hän päätyi työskentelemään Crakelle. Lumimies (aka Jimmy aka Thickney) oli myös hullu, eikä edes nero ja selviytyi ainoana ihmisenä (?) elossa epidemiasta ja muutti asumaan puuhun ja eli alastomien mallinukkeihmisten lähellä koko (surkean) loppu elämänsä. Aamen."

Kirja oli ihan hyvä, mutta jotenkin tuntuu oudolta ajatella, että selittäisin luokan edessä muiden tuijottaessa minua, tämän hämärän juonen. Hyvin realistinen, mutta välillä liiankin realistinen. Enkä ole lainkaan varma, mitä opettaja tykkäisi, jos selittäisin jotain liian tarkasti. Mutta joo, onneksi tuli silloin yhtenä vuotena harrastettua sitä näyttelemistä, niin jos saisi vaikka vedettyä tuon esitelmänkin edes suunnilleen pokkana. Tai ainakin siitä on taatusti apua. Niin kuin siitä viime vuoden äidinkielen puheviestinnän kurssistakin.

Sitä voi ajatella niin erilailla kuin normaalia käyttäytymistä. Siis sitä kaikkea näyttelemistä ja esitelmien pitoa. Minä en pidä huomiosta, enkä pidä siitä, että ihmiset tuijottavat minua, kun istun paikoillani oppitunnilla tms. Mutta minä suorastaan rakastan näyttelemistä. Ainakin silloin, jos vuorosanat on annettu etukäteen, eikä niitä tarvitse keksiä. Toisaalta improvisointikin sujuu jotenkuten. Se on outoa. Muutoin olen hiljainen ja pelokas ihminen, joka puhuu mahdollisimman nätisti ja neutraaleista asioista, mutta näytellessä (tai jopa esitelmää pitäessä) voin sanoa oikeastaan mitä tahansa. Erityisen mieluusti näytellessäni vapaasti (eli käytännössä improvisoidessani) sanon jotain suhteellisen normaalia, jossa on selkeä "piilomerkitys". (Minä äitinä pojalleen alkoholin käytöstä: "Sinä olisit voinut vain kertoa meille, poikakulta. Me kyllä ymmärrämme, jos sinulla on joitain tuollaisia tarpeita.")

Mutta esitelmiin pätee nykyään sama kuin näyttelemiseen. Minä pidän siitä. Erityisesti, jos saan pitää esitelmän yksin. Toisaalta myös ryhmäesitelmissä joskus luiskahdan näyttelemisen puolelle ja annan yleisön ymmärtää ensin väärin. Se on vain jotenkin niin vapauttavaa. Voin tietoisesti antaa itseni mennä hieman esitelmä-rajan yli, mutta silti palata takaisin rajan oikealle puolelle täysin rauhallisesti ja hallitusti. Normaalissa puheessani hermoilen ja joskus jos sanon jotain tyhmää, hämmennyn, punastun ja alan hieman änkyttää. Ääneni tärisee ja kuulostaa vielä normaaliakin kauheammalta, vaikka kuulijana olisi vain kaksi ihmistä. Mutta sitten, jos minun on näyteltävä ja katsojana on vaikka kaksikymmentä ihmistä, puheeni luistaa (ainakin suht) virheettä ja pystyn pysymään rauhallisena, vaikka mitä tapahtuisi.

Mutta äidin leikkaus on ohi ja isäni lähti juuri hakemaan häntä sairaalasta. Kaikki meni siis hyvin, ja minä pelkäsin turhaan. Eilen yöllä kello kahden tienoilla tuli C:ltäkin tekstiviesti. Se oli vastaus uudenvuoden toivotukseeni, jonka lähetin uudenvuoden aattona seitsemän minuuttia yli puolenyön. Joo, olin jo ajatellut, että hän oli tehnyt thesit ja suuttunut minulle jostain, ja siksi ei vastannut sähköpostiini. Se ei olisi ollut lainkaan C:n tapaista. Sitten sen jälkeen olin huolissani, että jos hän oli tehnyt jotain itselleen. C kävi joskus koulupsykologilla masennuksen takia ja hän puhuikin minulle siitä joskus, mutta silti hän ei koskaan vaikuttanut olevan allapäin. Se kyselyketjusähköposti kuitenkin oli silti oudon etäinen; siinä oli yksi kohta, jossa kysyttiin, oletko itkenyt 24 tunnin sisällä, ja C vastasi kyllä. Se sai miettimään ja huolestumaan hänestä.

No, hän ei ole vieläkään vastannut siihen sähköpostiini, jonka lähetin ennen joulua, joten en pysty tarkkaan sanomaan, mistä on kyse. Mitä minä nopeasti ajattelin, on neljä vaihtoehtoa: 1. Hän on raivostunut minulle asiasta X, kuten Thes, ja vastasi tekstiviestiinikin juuri keskellä yötä, jotta heräisin siihen takuuvarmasti. 2. Hän oli viettämässä uutta vuotta kavereittensa kanssa (= juomassa päätään täyteen) eikä ole joulun kiireessä ehtinyt lukea sähköpostejaan (eikä hän ole edes mikään kirjoittajatyyppi). 3. Hän on syvän angstin kourissa, eikä lue sähköpostejaan ollenkaan, eikä lue kännykkänsä viestejä liian usein, vaan hautoo itsemurhaa. 4. Hän on kuten ennenkin, huolimaton ja unohtelee asioita, eikä ole jaksanut/muistanut/ehtinyt vastata sähköpostiini, eikä viestiä lähtettäessään ajatellut, että nukkuisin, koska hän todennäköisesti käyttää lomansa valvoen ja yöt netissä mesettäen.

Joo, minä haluaisin uskoa jotain hyvää, mutta tämä vastaamattomuus tuntuu oudolta, sillä kesällä hän oli lomalla Turkissa, mutta vastasi sitten paikalliselta koneelta sähköpostiini (lyhyesti turhia höpöttelemättä). Nyt taas ei mitään. Ja hänellä on sähköposti vielä toiminnassa, koska lähetin samaan osoitteeseen sen kyselyketjusähköpostin, johon hän vastasi lähetyksen jälkeisenä päivänä. Ja kun lähetin sähköpostin, jossa pyysin häntä selittämään, mitä hän oli syksyn aikana puuhaillut, mitään ei tullut takaisin. Muut eivät ehkä pitäisi tätä syynä hermostua tai huolestua, mutta minä pidän.

Nyt on kaiketi ihan OK olo. Huomenna alkaa koulu ja herääminen tulee taatusti olemaan tuskaa. Tänään pitäisi sitten vielä kyllästää itseni kaikilla ihmeellisillä peleillä ja TV:n katselemisella, jotta sitten kun loma loppuu, olen totaalisen kyllästynyt telkkariin, tietokoneeseen, kirjoihin ja muihin hömpötyksiin. Se toimii itse asiassa aika hyvin. Kun vaikka kokonaisen viikonkin katselee TV:tä monta tuntia päivässä ja pelaa lopun aikaa tietokoneella mitä ihmeellisimpiä pelejä, siihen kyllästyy nopeasti. Sitten kun koulu alkaa, ei olisi edes aikaa tehdä sitä kaikkea, mutta koska siihen on jo kyllästynyt, jää enemmän aikaa läksyihinkin.

Minä ja minun kaavani ja järkiperäiset käyttäytymismallini. Silti tuntuu paremmalta. Huomenna palaa jo ihan mielellään kouluun näkemään ihmisiä.