Nyt on viimeinen työviikko täällä ja lauantaina on paluu takaisin Suomeen ja siihen arkeen. Suoraan sanottuna se tuntuu vähän pahalta. Tämä kokemus on hyvin samantyyppinen kuin olin vuonna 2010 Lontoossa sen kolme viikkoa ja jotenkin solahdin vain joukkoon. Niin on käynyt nytkin ja vaikka yksin asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta tämä kimppa-asuminenkin on mennyt aika kivuttomasti. Ja Suomessa olen ollut aika yksinäinen, kun taas täällä se ei ole ollut ongelma lainkaan.

Viikonloppu meni Walesissa roadtripillä Marianin, Heinzin ja Joen kanssa. Upeita maisemia ja jotenkin se roadtrip itsessään oli sellainen, millaista olen joskus kuvitellut että olisi kiva tehdä, mutta kai ajattelin, että sitä ei tule koskaan tapahtumaan, koska kenen kanssa muka lähtisin? Joe kävi tosin vähän hermoilleni, etenkin kun se hänen ja Marianin kinaaminen muistuttaa kuin vanhan avioparin väittelyä ja saa minut tuntemaan oloni paitsi kolmanneksi pyöräksi, niin myös ärsyyntyneeksi. Mutta onneksi Heinz oli mukana. Muutenkin me vähän niin kuin liittouduttiin Heinzin kanssa, koska ilmeisesti suomalaisilla ja saksalaisilla on aika paljon yhteistä. Muutenkin olemme aika samanluonteisia, niin oli tosi kiva päästä juttelemaan enemmän hänen kanssaan. Ehkä olen jopa vähän ihastunut häneen. Tajusin sitä paitsi tänään, että hän itse asiassa näyttää aika paljon samalta kuin Tom Hiddleston nykyään: vähän pitempi sekainen ja kiharahko tukka, sellaiset vähän hipsterityyliset silmälasit ja sen verran punapigmenttiä, että parta näyttää punertavalta.

Ja hän on ollut tosi kiva ja me ollaan juteltu paljon kaksistaan, etenkin tuon matkan aikana. Kiivettiin Snowdon-vuorelle (tai "vuorelle", kun se on vain sellainen n. kilometrin korkuinen iso mäki) ja kun tultiin sieltä alas, niin Joe meni omia menojaan, Mariani myös, mutta minä ja Heinz käveltiin kaksistaan. Siinä tuli tosin yksi vähän kiusallinen hiljaisuus, kun yhdessä vaiheessa kysyin, että minkä ikäinen hän muuten on. Hän on vain 25, joten vähän yllätyin siitä. Sanoin, että luulin, että hän on noin kolmekymppinen. Hän sitten kysyi miten vanha minä olen ja kun sanoin olevani 29, hän vaikutti jotenkin hämmentyneeltä ja sanoi luulleensa että olen 23-24-vuotias. Toisaalta kiva tietää, että menen 5-6 vuotta itseäni nuoremmasta, mutta tuon jälkeen käveltiinkin sitten aika pitkään ihan hiljaa.

Tietysti omat aivoni käyvät ylikierroksilla, kun haluaisin tietysti että hän pitäisi minusta, vaikka toisaalta meillä on myös sen verran eroja, etten tiedä että tulisiko siitä muutenkaan mitään. Mutta itse kai ajattelin hänen olevan 30, koska sitten hän olisi juuri sopivan ikäinen (kliseisesti ajatellen), joten ehkä voisi olla mahdollista, että hän ajatteli minun olevan 23-24, koska sitten minä olisin ollut sopivan ikäinen hänelle? Vaikka hän tosin myöhemmin kertoi, että hänen molemmat isoveljensä (hän on kolmanneksi vanhin kuuden veljeksen perheessä) ovat naimisissa itseään vanhempien naisten kanssa.

Mutta hänen kanssaan on saanut jutella politiikasta ja Shakespearesta, ja hän ymmärtää, miten ei ole ihan normaalia, että Briteissä autoja voi parkkeerata kummallekin puolelle katua ihan mitenpäin sattuu - riippumatta siitä, mahtuuko sillä tiellä sitten enää kahta autoa rinnakkain, tai miten koko Britannia pysähtyy heti ensimmäisen lumihiutaleen leijaillessa maahan.

Kutsuin Marianin ja Heinzin myös Suomeen, ja vaikka kummallakaan ei ole mahdollisuutta tulla lähiaikoina, puhuttiin, että ehkä joskus tehdään yhdessä uusi road trip, tällä kertaa Suomessa. Joe ei tule, koska kuulemma Jumalan kutsumuksesta hän aikoo matkustaa ulkomaille jatkossa vain jos pääsee saarnaamaan johonkin kirkkoon. Kutsuin tietysti hänetkin, mutta toisaalta voisi olla ihan hyvä, ettei hän tule. Hän on ihan okei, mutta hyvin erilainen ja niin hirveä läpättäjä, että vaikka en ole tällä matkalla ollut kovin hiljainen, on ollut erittäin vaikea saada häneltä puheenvuoroa. Niin joo, ja sen Walesin-matkan aikana minä ja Heinz toimittiin Joen faktantarkistajina, koska hänellä on tapana suurennella asioita ja puhua vähän totuuden vierestä, jos se vain sopii hänen tarkoitusperiinsä. Joten minä ja Heinz pidettiin listaa asioista, jotka sattuivat meidän korviin sellaiselta, että ne eivät saattaisi olla ihan totta.

Tällä viikolla myös Angelan (saksalainen nainen, joka on yksi Joen kämppiksistä) veli nukkuu täällä meidän kämpässä Heinzin huoneessa, ja huomenna on taas joku yhteisillallinen minun, Marianin, Heinzin, Angelan, tämän veljen ja kaverin kanssa. On jotenkin todella kiva, kun kaikki ovat olleet niin kivoja. Siksi harmittaa tulla takaisin Suomeen, koska jotenkin ajattelen, että palaan takaisin samaan yksinäisyyteen. Täällä olen voinut olla yhä enenevissä määrin minä ja vaikka en ole sanonut suoraan olevani ateisti, niin etenkin sen roadtripin aikana kun puhuttiin uskonnosta, selitin, missä asioissa olen eri mieltä esimerkiksi Raamatun kanssa ja miten osa kristityistä on mielestäni tekopyhiä, koska toisaalta he sanovat, että Raamattu on Jumalan sanaa, mutta toisaalta kun he löytävät sieltä kohdan, josta he eivät ole samaa mieltä, he kääntävät sen vertauskuvaksi tai tulkitsevat sen ei-kirjaimellisesti. Ja se oli kaikille silti ihan okei että sanoin niin ja Heinzkin grillasi Joeta hyvin samantyyppisillä kysymyksillä.

On joskus ennenkin tuntunut tältä, on tuntunut että olen voinut olla ihan vain minä ja siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia?) muut ihmiset ovat pitäneet minusta. Tällä hetkellä siltä ei vain tunnu omassa elämässäni, ei ole tuntunut useaan vuoteen. Ja kun järkeilen, että olen aina yliopistolla tai töissä, niin se on okei, mutta ei se oikeasti ole. Töissäkin tunnen oloni ulkopuoliseksi ja yliopistolla ei ole ketään, jolle tulisi edes juteltua. Täällä sen sijaan kaikki juttelevat minulle töissäkin, viimeksi tänään yliopiston ruokalassa oli joku nainen, joka on kuulemma ollut poissa muutaman kuukauden, kysyi minulta, että olenko uusi, kun hän ei ole nähnyt minua ennen ja kyseli miten menee ja olenko tykännyt olla siellä. Ja kaikki pysähtyvät juttelemaan, mikä on välillä vähän outoakin, kun joku satunnainen kirjaston henkilökuntaan kuuluva nainen haluaa jäädä jutustelemaan kanssani kymmeneksi minuutiksi. Mutta se on silti kiva. Tuntuu, että en ole näkymätön.

Nyt minulla alkaa tosin se teknisen viestinnän ohjelma ja keväisessä infossa sanottiin, että yleensä ihmisistä tulee todella läheisiä, joten ehkä nyt oli juuri täydellinen hetki tulla tänne, koska voihan olla, että en ehdi ihan heti pudota takaisin arkeen ja vetäytyä kuoreeni. Niin ehkä pystyn olemaan enemmän tällainen kuin nyt olen ja luomaan paremmin suhteita niiden kanssaopiskelijoiden kanssa. Mutta kai sisäinen pessimistini vain epäilee sitä. Täällä on ollut vain niin upeaa ja jotenkin sekin on ollut kiva, että voin kuvata itseäni täälläolon aikana sellaisilla sanoilla, joista voin olla jopa ylpeä. Kai on jotenkin hölmöä tai pinnallista, mutta se on tosi tosi tosi kiva.

Tuntuu, että olen saanut muutettua elämäntapojani myös vähän parempaan suuntaan ja ainakin nyt olen innostuneen päättäväinen, että kotiin palattuanikin teen entistä useammin ruokaa itse sen sijaan että ostaisin jotain valmiina. Ja sen jälkeen kun Snowdon otti minusta voiton, päätin, että joskus minä vielä kiipeän sinne huipulle. Heti kiipeämisen alkuvaiheessa tuli selväksi, etten pysy muiden tahdissa, joten pyysin heitä menemään ilman minua. Vähän sitä sai vääntää, mutta lopulta he lähtivät ja minä jatkoin omaa tahtiani ja istahdin lepäämään varmaan jokaiselle istuttavalle kivelle matkan varrella. En tiedä mitä olin odottanut, kai sitä että se nousu olisi ollut loivempaa, mutta vain pitempi. Mutta joo, heti alussa se alkumatkan asfaltoitu pätkä oli niin jyrkkä, että nilkkoihin sattui, kun niiden piti olla niin älyttömässä asennossa. Siis oikeasti se oli melkein 45 asteen kulmassa se tie, joten muutaman sadan metrin jälkeen tuntui jo siltä, että joko pyörryn, oksennan tai molempia.

Pääsin lopulta noin 3/4 vaiheeseen siinä matkassa, joten jos olisin ollut yksin matkassa - no, varmaan en olisi edes yrittänyt kiivetä sinne, mutta jos olisin, niin olisin loppujen lopuksi saanut sen tehtyä, vaikka se viimeinen neljännes, jonka pääsin kiipeämään oli jo niin jyrkkää, että siitäkään ei meinannut tulla mitään. Ja kaikki oli ihan pilvessä, eikä sillä, että silmälasit höyrystyivät ja tiputtelivat välillä tiivistyneitä vesipisaroita, ollut niin väliä, koska muutenkaan ei nähnyt kuin noin viiden metrin päähän. Alastulo olikin sitten kevyempää, mutta siinäkin meni puolitoista tuntia. Koko patikointi kesti yhteensä viisi ja puoli tuntia, joten treeniä tuli tehtyä. Mietinkin nyt, että ehkä voisin aloittaa tuollaisen kävelyharjoittelun ennemmin sillä alaspäin tulemisella, koska pikaisen googlettelun jälkeen huomasin, että sillähän on ihan hirveästi terveyshyötyjä - mahdollisesti jopa enemmän kuin portaiden nousemisella ylöspäin. Tuo tuli mieleen googlata, koska vuoripatikoinnin jälkeen alakropan lihakset on olleet ihan jumissa ja kipua on tuntunut etenkin tullessa portaita alas.

Olen myös tehnyt tämän parin kuukauden aikana ahkerasti niitä nilkkaharjoituksiani, joita fysioterapeutti käski joskus tehdä, jotta nilkkani eivät olisi niin löysät ja nyrjähdysvaara olisi pienempi. Oletan edelleen, että painoni on laskenut, vaikka en pysty sanomaan sitä varmasti. Joinain päivinä tunnen oloni laihaksi ja silloin myös peilikuva näyttää siltä, mutta joinain päivinä tuntuu siltä, että hyvä jos olen saanut edes yhtä kiloa pois, kun peilikuva näyttää hirveältä läskiltä. Mutta nilkkaharjoitukset ovat tulleet helpommiksi, joten koska tylsistyn niihin, olen nostanut vaikeusastetta yrittämällä tehdä kaikenlaista ylimääräistä siinä samalla. Harjoitus itsessään on hyvin yksinkertainen: seiso yhdellä jalalla yhteensä neljä minuuttia päivässä, kaksi minuuttia per jalka. Se alkaa tuntua yllättävän nopeasti, mutta sen jälkeen kun se alkoi tulla helpommaksi, olen kokeillut tehdä kaikenlaista sillä ilmassa olevalla jalaalla: taivuttaa taakse ja nostaa mahdollisimman korkealle, viedä sivulle ja nostaa mahdollisimman korkealle, liikuttaa sitä puolelta toiselle, jne. Mielssäni olen kuvitellut matkivani joko balettitanssijaa tai supersankaria, joka tekee joitain joogatyyppisiä taisteluliikkeitä.

Ylipäätään tämän matkan aikana on tullut vastaan paljon kaikkea, josta olen innostunut ja päättänyt, että aion opetella sen. Heinz opetti minulle, miten käsiin puhaltamalla saa aikaan junan pillin äänen (video) ja selitti myös, miten voi tehdä sen älyttömän äänekkään "sormivihellyksen". Osaan tehdä nyt tuon junan pillin jo jotenkuten, mutta pitää harjoitella sitä vielä niin, että minun ei tarvitse käyttää kymmentä minuuttia yritystä ja erehdystä siihen, että saan jonkun äänen aikaan. Ja sitä äänekästä vihellystä pitää opetella, mutta varmaan vasta sitten kun kotona, niin en häiritse kämppiksiäni oudoilla äänillä. Mutta junan vihellys on ainakin jotakuinkin hanskassa, joten olen siitä hyvin ylpeä.

Pitää varmaan alkaa mennä nukkumaan. Kämpän pesukone meni rikki, joten eilen pesin vuorikävelyllä likaantuneet farkkuni käsin ja ne ovat edelleen märät. Eivätkä ne näytä edes kovin puhtailta, vaikka pesin niitä suunnilleen ikuisuuden, joten en tiedä mitä minä niiden kanssa tekisin. Olen käyttänyt muutaman päivän coulettes-tyyppisiä housuja ja olen nyt entistä vakuuttuneempi, että vihaan niitä. Pitää ehkä kokeilla putsata sitä pinttynyttä mutaa pois niistä farkkujen lahkeista vaikka jollain kostutetulla pyyhkeellä.