Äitini kävi sitten tänään. Ei mennyt niin kauhean hyvin. Minun täytyy olla oikeassa mielentilassa että jaksaisin häntä ja tänään en selkeästikään ollut. Minulla on edelleen se sama olo, joka on ollut nyt viikon. Ja eilen terapiassa käytiin sitä kaikkea läpi ja sitten katsoin vielä Thor kakkosen. En ole ollut niin innostunut käymään yliopistolla tai töissä tällä viikolla, se on tuntunut siltä, että se häiritsee tätä minun oloani. Tämä on tuttu olo, vaikka sitä ei ole tuntunutkaan pitkään aikaan. Se on kuin olisi kotona. Ei täällä omassa kotonani nyt, vaan siellä missä kasvoin. En ole oikein syönyt, ainakaan niin kuin normaalisti. Sekin on tuttua niiltä ajoilta kun olin kotona. Olen nyt jo vuosia ajatellut, että jotenkin hallitsin itseni silloin vain paremmin, mutta nyt kun se sama olo on ilmaantunut yhtäkkiä takaisin, niin huomaan, että ei se ollut silloinkaan mitenkään hallinnassani. En syö eikä minun tee mieli ruokaa, koska kurkku tuntuu oudolta, kun mietin ruokaa, tuntuu jotenkin oksettavalta. Koko ajan tuntuu että vatsassa olisi joku pallo.

Ja kai minä olen sitten oikeasti ihastunut Tom Hiddlestoniin, mikä on tyhmää, koska a) en tunne häntä ja b) hän on leffatähti. Ajattelin aina, että olisin tällaisen hölmöyden yläpuolella. Mutta sekin yhdistyy siihen samaan kuvioon, joka oli silloin kun asuin kotona, silloinkin minulla oli aina joku ihastus, jollain tavalla etäinen ihastus, jossa olin ehkä kuitenkin eniten ihastunut siihen kuvaan mikä minulla heistä oli. Tai no, on Hiddlestonissakin piirteitä, joista pidän: hän on opiskellut sekä antiikin kreikkaa että latinaa, hän soittaa pianoa, hän pitää kirjallisuudesta - erityisesti Shakespearen näytelmistä, ja ennenkaikkea tietysti se, että hän pystyy näyttelemään tuollaisen pahiksen hahmon äärettömän hyvin, vaikka vaikuttaa julkisuudessa olevan aina hyväntuulinen, pirteä ja ystävällinen. Ja tämän ihastumisen joukossa on se sama suru siitä, koska tiedän täsmälleen, että en tule edes tapaamaan häntä. Minä olen tavallinen, mielenterveysongelmainen suomalainen, kun taas hän on britti leffatähti. Luulisi, että mieleni jotenkin ymmärtäisi tämän, mutta näköjään ei. Hänestä on kai muotoutunut vain taas sellainen ideaalikuva minulle jostakusta, joka voisi ehkä ymmärtää miltä minusta tuntuu, jonka kanssa voisi olla jotain yhteistä. Joten vihaan tällä hetkellä sitäkin puolta itsessäni.

Mutta olo tänään oli samanlainen. Mietin liikaa asioita, yleensä pystyn kääntämään sen pois jollain tapaa, jotta saan vedettyä läpi kaikki pakolliset jutut. Nyt se ei onnistunut, koska olen liian jumissa omassa mielessäni. Heti kun äitini tuli, tiesin että siitä ei tulisi mitään. Menetin malttini muutamaan kertaan. En huutanut hänelle niitä asioita joita olen miettinyt, vaan tyhmistä, täysin mitättömistä asioista. Ensimmäisen kerran menetin malttini, kun äitini noukki jonkun mainoslehden postiluukun alta. Olin jättänyt sen siihen, koska vaikka minulla on "ei mainoksia" -kyltti, niin silti kaikki "asiakastarjoukset" tulevat silti luukusta ja se vähän ärsyttää. No, äitini nosti sen ja kysyi että mihin hän laittaisi sen. Ihan sama, laita mihin vaan. No, äitini pyöri siinä hetken ja kysyi sitten uudestaan, että mihin hän laittaa sen. Joten minä menetin malttini ja huusin hänelle että laita nyt se lehti vittu ihan mihin vaan.

Toisen kerran menetin malttini, kun mentiin autolla hakemaan rottien häkkiin purua. Se on vähän oudossa paikkaa, joten koska navigaattori oli ärsyttävä, päätimme että yritetään löytää sinne ja sitten sieltä osata takaisin. No löydettiin sinne ja tarkoitus oli mennä samaa reittiä takaisin, mutta kun eihän moottoritielle voi mennä samasta kohdasta takaisinpäin, vaan se pitäisi jotenkin järkeillä toisin. No, äitini vain jatkoi eteenpäin ja sanoi, että kyllä täällä on aikaisemminkin ollut hyvät kyltit sinne keskustaan. Huomautin hänelle, että johan me ajettiin kahden sellaisen kyltin ohi. No, jatkettiin ajamista silti suoraan ja minä yritin hahmottaa jotain maamerkkejä ja jossain kohtaa sanoin että me ollaan menossa jotakuinkin päinvastaiseen suuntaan kuin pitäisi. Aloin säätää navigaattorin kanssa, jotta löydettäisiin oikea reitti ja sitten siinä kesken tunnistin yhtäkkiä paikan ja tiesin missä olimme. Laitoin navigaattorin pois ja sanoin äidilleni, että okei, nyt tiedän missä ollaan, mennään seuraavasta oikealle. Äitini ajoi sitä risteystä kohti ja kysyi sitten että mihinköhän tästä, varmaan suoraan. Ja minä menetin malttini ja huusin taas.

Viimeisen kerran menetin malttini, kun oltiin kasaamassa rottahäkkiä. Tai siis minä olin kasaamassa ja äitini tuli siihen ja sotki sen, veti ihan väärään suuntaan, ja se häkki on ihan tyhmä, se kattopala pitää pujottaa juuri oikeassa järjestyksessä tai muuten se ei mene kiinni. Hermostuin, menetin malttini, ja läimäisin hänen kättään. Hän alkoi itkeä. Sitten hän pian lähti. Minusta tuntui pahalta, mutta en sanonut mitään lohduttavaa, koska meidän perhe ei ole sellainen. Minä en ole ikinä ollut kotona sellainen. Nyt se kaikki on tullut jotenkin takaisin pintaan.

Kerran aikaisemmin olen läimäissyt äitini kättä, muistaakseni se oli vuonna 2012. Tai ehkä 2013. Useampi vuosi sitten joka tapauksessa. Ja muistaakseni siihen liittyi joku samanlainen juttu. Eli kun olen poissa tolaltani, voin menettää malttini ihan yhtäkkiä ilman että edes itse ehdin tajuta mitään. Mutta tämä pätee vain äitiini. Tavallaan ymmärrän mistä se johtuu. Kotona kaikki oli välillä ihan hirveää ja äitini piti isäni puolia minua vastaan. Äitien kuuluisi suojella lapsiaan, eikö? Etenkin tuollaisissa tilanteissa. Ei minulla ollut silloin pienenä muuta kuin äitini ja minä rakastin häntä niin paljon kuin useimmat lapset rakastavat äitejään. Koko sydämestäni. Ja kun hän sitten piti isäni puolia kerta toisensa jälkeen, niin oikeasti se tuntuu siltä että jotain menee rikki kehoni sisällä. Joten minun piti keksiä jokin keino suojella itseäni siltä, joten mielessäni kehittelin kai sitten jonkinlaisen muurin ympärilleni, joka ei päästäisi mitään sisään eikä mitään ulos. Muiden kohdalla se ei päde niin selkeästi, koska joko luotan heihin tai sitten heillä ei ole mitään millä satuttaa minua niin pahasti.

Mutta äidilleni en voi näyttää jos olen poissa tolaltani. Hän voisi silloin taas satuttaa minua. Mutta on välillä todella raskasta pitää yllä sitä kulissia. Kai se on jotenkin niin, että kun olen väsynyt ja kuormittunut siinä kulissin ylläpidossa, joku pikkuseikka herättää jonkun tunteen, johon minun kehoni reagoi automaattisesti niin kuin sen on aina pitänyt ja se tunne muuttuu raivonpurkaukseksi, joka on kai viimeinen suojakeino. Tai ehkä muuriin tulee joku pieni särö, josta sitten alkaa purkautua ulos sitä kaikkea mitä olen pitänyt sisälläni. Sillä tänäänkin siellä autossa, kun äitini ei kääntynyt oikealle vaikka olin niin ohjeistanut, niin minä huusin hänelle, että ei kun oikealle, mikset kuuntele. En suunnitellut sanovani noin, enkä myöskään suunnitellut suuttuvani. Mutta tuon perusteella sanoisin, että se taustalla oleva syy on että koen että äitini ei kuuntele minua, hän ei usko minua. Se varmaan tekee minut surulliseksi ja ehkä vihaiseksikin. En ole varma onko viha se varsinainen tunne vai onko se vain jotain siinä mielessä "turvallista", että se suojaa minut siltä oikealta tunteelta. En ehdi tuntea mitään, en mitään surua, enkä mitään muutakaan, sillä se kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä.

Enkä minä pidä siitä. En halua olla vihainen, en äidilleni, enkä kenellekään muullekaan kuin isälleni. Pidin siitä ajasta, kun kuvittelin, että minä en edes voisi suuttua kenellekään. Nyt onkin käynyt ilmi, että suutun, mutta kehoni estää sitä tunnetta ehtimästä kunnolla ymmärrykseeni ja korvaa sen heti ahdistuksella. Se ei kuulosta lainkaan jalolta tai sivistyneeltä, vaan itsepetokselta.

No, huomenna alkaa työviikko, on minun maanantaini, joten minun pitää kai yrittää repiä itseni taas irti tästä olotilasta ja päästä kiinni mieltätylsyttävään rutiiniin. Aineenopettajakoulutuksen haku alkaa ensi viikolla, joten pitäisi saada ne kasvatustieteen opinnotkin pois alta hyvissä ajoin.