Tänään oli jälleen yksi henkilökohtainen kanditapaaminen opettajan kanssa ja keskiviikkona aamusta on deadline tutkimussuunnitelman palauttamiselle. Silloin on myös deadline kasvatustieteen kommentointijutulle. Ja eilen oli deadline toiseen ja viime viikolla luin 80 sivuisen gradun kahdessa päivässä ja kirjoitin siitä kolmen sivun referaatin. Tietysti olen ollut myös töissä siinä samalla, vaikka tunteja onkin ollut huomattavasti vähemmän kuin tammikuussa, mutta on 20 viikkotuntiakin aika paljon, kun ottaa huomioon, miten paljon tekemistä minulla on.

Mutta tästä kaikesta huolimatta en edes muista koska olisin edellisen kerran tuntenut että asiat ovat näin hyvin hallussani. Aina kun on joku juttu missä on deadline, minulla menee se oikeastaan siihen viimeiseen päivään. Mutta nyt kun on ollut niin paljon niitä deadlineja, niin se on ollut kuin kauheaa kaaosta, vaihtelua oppiaineesta toiseen ja hirveitä uurastus-spurtteja. Ne ovat kuin isoja ja vaihtelevia aaltoja ja minä vain surffaan surffilaudalla niiden päällä. Tiedän kyllä, että jos kämmäisin jossain tai tapahtuisi jotain yllättävää, niin se voisi sotkea asioita todella pahasti, mutta tällä hetkellä olen ainakin ihan luottavainen sen suhteen että kaikki menee hyvin. Ja tähän asti on mennytkin, jopa paremmin kuin hyvin. Tänään tosin siinä kanditapaamisessa se opettaja näytti hieman huolestuneelta kun sanoin, että en ole aloittanut tutkimussuunnitelman kirjoittamista vielä ja hän sitten yritti selkeästi antaa minulle keinoja saada se tehtyä, hän kertoi että no voi sen palauttaa silloin keskiviikkonakin vielä ja kunhan saa jotain alustavaa siihen kirjoitettua.

No, tänään olen ollut neljä tuntia töissä, sen jälkeen ehdin ottaa nokosetkin ja lukea kandityöni taustamateriaaleja, minkä jälkeen kävin tapaamassa sitä opettajaa, minkä jälkeen olen tehnyt lisää taustatyötä ja saanut kirjoitettua kaksi sivua siitä tutkimussuunnitelmastakin jo. Olen siis pelkästään tänään kahlannut läpi noin 60 sivua englanninkielistä tekstiä ja kaksi tutkimusta, ja huomenna minun tarvitsee vain kirjoittaa se puuttuva kolmannes tutkimussuunnitelmaan ja vähän katsoa että se näyttää ja kuulostaa hyvältä.

Olen tosin vähän tärinöissäni nyt, taidan käydä ylikierroksilla, kun on tosiaan tullut tehtyä noin paljon ja kun se tapani on jättää kaikki viime tinkaan ja sitten sukeltaa pää edellä siihen aiheeseen, niin en ole syönyt tänään edes oikein mitään. Mutta kandityöni aihe on niin mielenkiintoinen ja tutkimussuunnitelmakin tuntuu melkein kuin joltain matkasuunnitelmalta, joten sitä kirjoittaessa innostuu, kun miettii mitä kaikkea saa tehdä sitten siinä itse tutkimuksessa. Tänään olen lukenut pelkästään noista "uh" ja "um" -äänteistä ja niihin liittyvistä tutkimuksista ja se on niin kiinnostavaa, että melkein en malttanut edes lopettaa. Minulla on joitain hypoteeseja, mutta teen... mikähän se sana oli mitä opettaja käytti tänään... englanniksi se on "corpus-driven", mutta kun se keskustelu opettajan kanssa käytiin suomeksi, niin uskon että hänellä oli joku suomenkielinenkin termi siihen. Mutta joka tapauksessa, käyn läpi sitä materiaalia ja jatkan tutkimusta sen perusteella, koska minulla ei ole siitä selkeää hypoteesia, vain niistä lopputuloksista arvailen jotain. Tuo on hyvä omalta kannaltani ainakin, koska kun en osaa lainkaan arvata että mitä sieltä löytyy (ja aikaisemmat tutkimuksetkin ovat päätyneet eriäviin tuloksiin) se tuntuu paljon jännittävämmältä.

Minua innostaa myös miete siitä, että voisin ehkä kokeilla saada tämän kandityön julkaistua jossain tieteellisessä julkaisussa. Siitä oli yleisesti puhetta viime viikon kandiseminaarissa, eikä se sitä ennen ollut käynyt edes mielessäni. Toisaalta minua huolettaa jonkun verran se, että miten minun englanninkielentaitoni riittävät, koska vaikka meillä nyt ollaan kirjoitettu esseitä sun muita, niin kyllä jonkun tällaisen virallisen jutun kirjoittaminen on aina aika haastavaa. Ja jotenkin taustalla vaikuttaa sekin ajatus, että olen joskus elätellyt mahdollisuuksia siitä, että saisin julkaistua jotain kaunokirjallista englanniksi, niin tämä kandityö tuntuu melkein kuin testiltä, että onko minusta siihen. Ja tietysti kun mietin omaa ammatillista tulevaisuutta, niin päästäkseni tutkijaksi, minun tulee kyetä käyttämään englantia justiin eikä melkein.

Mutta fiilis on ainakin hyvä ja on jotenkin niin ihanaa, että on jotain, mitä olen löytänyt, mikä tuntuu omalta jutulta. Kun onhan se ehkä jotenkin vähän tyhmää tai hölmöä, että joku jaksaa keskittyä yksittäisiin sanoihin tai vieläpä oikeastaan epäsanoihin ja innostua niistä niin järjettömästi. Mutta se auttaa minua jotenkin hahmottamaan asioita yleisestikin.

Viikonloppuna se yksi epämiellyttävä tyyppi töistä taas viestitteli minulle Facebookissa keskellä yötä. Olin hereillä, koska minun tahtini on ollut niin hektinen, että unirytmi on kärsinyt siitä. Jäi siis yksi yö kokonaan välistä, kun kolmen vapaan jälkeen piti mennä lauantaina töihin. Joten tämä tyyppi näki minut siellä onlinena, koska pelasin niitä Facebookin pikkupelejä, koska ne yleensä auttavat rauhoittumaan ennen nukahtamista. Ja opin nyt sitten samalla sen, että se näkyy siellä keskustelulistassa että nyt pelaan jotain, ja se kävi myös ilmi, että tämä tyyppi näköjään "stalkkaa" sitä statustani jatkuvasti, kun hänen mukaansa minä kuulemma "aina" pelaan niitä tyhmiä pelejä. Sanoin kyllä hänelle heti, että yritän nukahtaa, koska menen seuraavana aamuna töihin, vähän niin kuin vihjatakseni, että hän ei alkaisi selittämään juttujaan, mutta hänellä ei ole ilmeisesti mitään kykyä havainnoida tuollaisia vihjeitä.

Hän valitti minulle siitä, kun hän ja muut tyypit siellä töissä olivat nähneet kauheasti vaivaa niiden firman juhlien järjestämiseen ja miten häntä oli niin harmittanut, kun minä en ollut tullut sinne. Valehtelin, että minulla oli töitä, enkä sen takia päässyt, koska mistä hän tietäisi, kun on eri firmassakin töissä, samassa rakennuksessa vain. Ja silti hän jatkoi valittamista. Se ahdisti minua kunnes sain mielessäni muotoiltua sen hyvään lingvistiseen muotoon: hän käytti tyypillistä "en ole rasisti, mutta" -argumentointivirhettä. Hän sanoi: "En halua syyllistää sinua, mutta" jonka jälkeen hän sitten syyllisti minua siitä että en ollut niissä tyhmissä juhlissa. Hänen johtava argumenttinsa oli se, että hän on yksinkertainen savolainen, joka miettii asioita. Näihin asioihin kuului muunmuassa se, että miksi minä en enää tervehdi häntä töissä. Olen nähnyt hänet ehkä neljä kertaa siellä viimeisen puolen vuoden aikana, mikä on mielestäni erittäin positiivista, koska mitä vähemmän häntä näen, sitä parempi. En ole aina tervehtinyt häntä, koska hän ei ole tervehtinyt minua! Lisäksi hän jankkasi siitä, että häntä harmittaa se, kun koki silloin kesällä, että olin ollut niin kiva.

Tässäkin "keskustelussa", joka oli pikemminkin hänen yksinpuhelunsa, tuli esille se sama ongelma, joka on yksi niitä keskeisiä tekijöitä, jotka saavat hänet vaikuttamaan niin vastenmieliseltä: hänellä ei vaikuta olevan mitään lingvististä havainnointikykyä. Tällä tarkoitan sitä, että jos hän pyytää minua mukaansa leffaan katsomaan leffan X, johon vastaan ensin, että olin juuri leffassa katsomassa toisen elokuvan. Tällöin siis hän teki puhetoimituksen (speech act), jonka funktio oli kutsu. Minä puolestani suoritin puhetoimituksen, jonka funtio oli kutsusta kieltäytyminen ja jossa oli mukana face-saving act, eli käytin epäsuoraa ilmaisua kohteliaisuussyistä. Tämän jälkeen hän toistaa kutsunsa tulla katsomaan leffaa X ja perustelee sitä syyllä A. Minä vastaan suoremmin ja sanon vihdoin sanan "ei", mutta liitän siihen taas face-saving actin, ja sanon, että en pidä leffasta X. Tässä hän suorittaa puhetoimituksen, jonka funktion voidaan tulkita olevan "kutsu" ja toisena funktiona on "suostuttelu". Minä suoritan puolestani jälleen kutsusta kieltäytymisen. Hän jatkaa asiasta mainitsemista ja sanoisin että viimeistään sen jälkeen kun olen kolmannen kerran kieltäytynyt kutsusta, hänen puhetoimituksensa funktio "suostuttelu" muuttuu funktioksi "painostus". Lisäksi jatkamalla saman kutsun esittämistä useista kieltäytymisistä huolimatta, hän osoittaa, että joko hän ei 1) ymmärrä mitä sanon tai 2) hän ei kunnioita päätöstäni. En usko että se voi olla ensimmäinen.

Kun järkeilen tämän näin, niin sen jälkeen minulle on ihan ilmiselvää, että miksi koen hänen kanssaan "keskustelun" epämiellyttävänä. Muita lingvistisiä epämiellyttäviä piirteitä hänessä on jatkuva "lol"-lyhenteen käyttö. Ensimmäinen mielikuva hänestä oli myös tavallaan lingvistinen, sillä ensimmäinen yhteys meidän välillä oli se, että hän näytti minulle (ventovieraalle) kuvan kännykästään, jossa oli toinen juhlissa olevan bändin esiintyjistä sammuneena ja nämä kaksi muuta olivat piirtäneet hänen naamaansa tussilla ja kirjoittaneet isolla "HOMO" hänen otsaansa. Kyseinen esiintyjä ei todellakaan ollut homo, joten selkeästi heidän mielestään "homo" oli hyvä haukkumasana tai vitsi, mikä selkeästi kuvastaa heteronormatiivista ajattelua. En ole itsekään homo, mutta minun mielestäni tuollainen käytös on yksinkertaisesti typerää.

Ja nyt tämä viimeisin sananvaihto meni tosiaan niin, että alussa olin ihan ystävällinen, mutta sanoin, että yritän nukkua, koska pitää mennä viiden tunnin päästä jo töihin. No, sen jälkeen hän listaa ne hänen murheensa, että miksi en ollut juhlissa, miksi en moikkaa, miksi pelaan aina tyhmiä pelejä. Sitten selitin, että olin töissä, enkä päässyt juhliin. Muihin en vastaa, kysyn, miten hän tietää mitä pelaan. Sanon että olen todella väsynyt. Hän selittää sitten, mistä näkee mitä pelaan, jatkaa sitten sepustuksiaan 11 viestin ajan, jossa tulee esille kaikki mukaanlukien se miten hän on aikaisemmin sinä päivänä kännissä avautunut pomolleen ja miettii että saako potkut. Minä kommentoin, että toivon että loput hänen viikonlopustaan menee paremmin. Hän loukkaantuu ja kysyy, että eikö muka mitään muuta sanottavaa ole, että hän on savolainen joka avautuu ja olisi toivonut että olisin tullut sinne juhlaan, ja minä toivotan vain parempaa loppuviikonloppua. Alan vähän hermostua ja toistan, että en päässyt juhlaan työvuorojen takia, koska jonkun pitää aina olla siellä meidän puolella. Sitten kysyn häneltä (retorisesti) että minä minun pitäisi sitten hänelle sanoa. Sanon suoraan, että yritän saada tämän keskustelun päättymään, koska olen järkyttävän väsynyt, yritän saada nukuttua ja seuraavana päivänä on töitä. Hän sanoo "lol". Sitten hän sanoo että ei hänen ollut tarkoitus syyllistää ja toivottaa hyvää yötä. Toivotan hänelle myös hyvät yöt. Välittömästi sen jälkeen hän lähettää nopeasti viisi uutta viestiä ja jatkaa avautumistaan. Lopuksi hän kysyy että saako jutella minulle joskus toiste. Vastaan että haluan vain mennä nukkumaan. Hän toivottaa hyvää yötä toistamiseen, enkä minä vastaa hänelle enää mitään.

Luulisi että kuka tahansa idioottikin, ihan savolainen idioottikin tajuaa tästä keskustelun etenemisestä, että nyt vittu se naama kiinni ja lopeta häiriköiminen. Mutta olen aika varma, että hän ei ole vieläkään huomannut mitään negatiivista näissä sananvaihdoissa, vaan joku yö sitten taas pommittaa minua ja kyttää seuraavissa firmojen yhteisissä bileissä että tulenko sinne. No, pitäisi varmaan opetella torjumaan hänet suoremmin ennen sitä, mutta se on vain niin vaikeaa. Ollaan kuitenkin samassa rakennuksessa töissä ja sitten jos sanon hänelle suoraan, että no en halua puhua sinun kanssasi, niin sitten seuraavaksi hän varmaan valittaisi muille, että minä olen kauhea ämmä. Tuntuu että tällä tyypillä on sellainen "nice guy" -syndrooma.

No, mutta ehkä kokeilen mennä nukkumaan. Ei olisi pitänyt jauhaa tuosta tyypistä, meni se kandityön tekemisen hyvä fiilis pois ja nyt tuntuu taas siltä, että haluan pelata niitä Facebookin pikkupelejä, kun vähän ahdistaa. Mutta laitan kuitenkin tähän loppuun sen hienon kuvan, jonka löysin netistä ja joka jotenkin kuvaa sitä olotilaa, joka minulla on ollut tuota kandijuttua valmistellessa. Se on Amélie-leffasta kohtauksesta jossa Amélie auttaa sokeaa miestä. Konteksti tietysti merkitsee paljon, mutta se on jotenkin niin sopiva tähän kohtaan.

amelie%20helps%20a%20bling%20man.jpg