Hereillä jo. Menin nukkumaan joskus yhden tienoilla, mutta tänään ilman mitään syytä, ilman mitään painajaista, minä vain avasin silmäni puoli yhdeksältä ja olin täydellisen hereillä. Unetkaan eivät ole loppuneet. Jotenkin minä olen vain unohtanut selittää niistä, kun on ollut niin paljon muuta. Tältä yöltä minä muistin herätessäni ainakin yhden unen, mutta nyt olen kai unohtanut sen. Mutta edellisenä yönä näin todella kumman ja yhden karmaisevimmista unista ties miten pitkään aikaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä olin Alfred J. Kwak. Minä olin jossain käytävällä luolassa, jossa oli stalagmiitteja ja stalaktiitteja. Kuljin käytävää eteenpäin. Se alkoi kuitenkin kaveta ja madaltua, joten pian jouduin jo konttaamaan päästäkseni eteenpäin. Lopulta ryömin eteenpäin ja silloinkin tunneli oli niin ahdas, että hädin tuskin pääsin eteenpäin ja se puristi minua joka puolelta. Tässä vaiheessa en ollutkaan enää Alfred J. Kwak, vaan oma itseni, joka olin tuon käytävän ulkopuolella. Tuon tunnelin seinässä oli pieni reikä, josta yritin nähdä, koska Alfred tulisi. Hän pääsi lopulta tunnelin päähän ja kulki pienestä aukosta seinässä jonnekin muualle. Seinässä ollut reikä sulkeutui heti sen jälkeen. Huomasin myös, miten taaempana käytävällä teräslevy laskeutui katosta sulkemaan tien takaisin. Tiesin, että se oli ollut ansa. Jos Alfred olisi edennyt yhtään hitaammin, hän olisi jäänyt niiden kahden teräslevyn väliin.

 

Tiesin myös, että joku seurasi Alfredia. Jokin otus. Eikä vain seurannut, vaan jahtasi. Jos se saisi Alfredin kiinni, kävisi huonosti. Alfred ei kuitenkaan tiennyt sitä. Minä yritin tunkea sormeani siitä pienestä reiästä sinne tunnelin puolelle, mutta yhtäkkiä sen pienen reiänkin yläreunasta laskeutui pieni teräslevy, joka olisi leikannut sormeni irti, jos en olisi ehtinyt vetää sitä pois. Tiesin, että Alfred oli jossain sen tunneliston uumenissa ja että jokin jahtasi häntä, mutta en pystynyt tekemään enää mitään hänen auttamisekseen.

 

Minulla on kumma olo. Se oli jo tänään aamulla, kun heräsin. Olo on hieman kipeämpi taas kuin eilen, mutta ei paljon. Jonkin verran. Mutta se ei ole se kummallinen asia olossani. Minä vain heräsin ja katsoin kelloa ja näin, että se oli vasta puoli yhdeksän, ja sitten minua yhtäkkiä pelotti. Minua pelottaa vieläkin. Ei se ole mitään sellaista hysteeristä pelkoa tai hermostunutta pelkoa. Se on sellaista häälyvämpää pelkoa, joka on tuntunut jotenkin hiipineen minun sisääni. Niin kuin joku varjo. Vähän niin kuin kesällä ottaa aurinkoa, kun ei ole vielä ihan tarpeeksi lämmin, mutta aurinko lämmittää niin, että voi olla hieman vähemmissäkin vaatteissa, mutta sitten auringon eteen lipuukin pilvi ja tulee heti vähän kylmempi ja epämukavampi olo.

 

Nyt minulla on vähän sellainen olo. Mitä minä sitten pelkään? Mikä on pelkoni kohde? Se on ihan typerää. Ainakin se kuulostaa vain äärettömän typerältä. Minä pelkään, että minä kuolen.

 

Onhan minulla ollut kaikkia itsensä vahingoittamis- ja –surmaamisajatuksia, mutta se on tuntunut ihan eriltä. Ne ovat olleet sellaisia ”tietoisempia”. Tai siis niin, että olen tietoisesti ajatellut, että en minä täällä maailmassa halua enää olla. Nyt tämä on pikemminkin sellainen häälyvä uhka, joka ei ole lähtöisin minusta. Tai siis on, mutta kuitenkin.

 

Kaikki, miten nykyisin näen jatkuvasti unia, mutta en saa nukuttua tarpeeksi viikonloppuinakaan... Miten koulussa en pysty katsomaan NN:ää silmiin... Voin vilkuilla häntä, mutta en katsoa häntä silmiin. Haluaisinkin ehkä, mutta jokin itsessäni saa minut välttelemään hänen katsettaan. Ja Nan... Minusta tuntuu koko ajan, että hänen kanssaan juttelusta on jo ikuisuus, vaikka se tapahtui torstaina. Eilenkin vaihdettiin pari tekstiviestiä, kun Nan kysyi, että miten kirjoitukset meni (hän sanoi, ettei olisi niin huolissaan, koska luulisi, että kokonaisuus on tärkeämpi kuin pari vähän aiheen viereen menevää seikkaa). Hän kysyi sitten, tulenko maanantaina syömään ja monelta minulla on se englanti. Sitten hän sanoi vielä, että oli juuri ChangeMaker –kokouksessa ja että siellä oli pari abia, jotka olivat sanoneet kaikki, että se oli vaikea koe. Kysyin sitten, että mitä Nanilla on maanantaina, jos vaikka satuttaisiin näkemään. Nan lupasi tarkistaa päästyään kotiin ja sanoi sitten: ”Tuntuu et on juteltu niin vähän.” Niin tuntuu. Minulle tulee mieleen suunnilleen miljoona asiaa, joita minun on pitänyt Nanilta kysyä tai joista minun on pitänyt hänelle kertoa.

 

Mutta kaikin puolin... Tämä on pelottavaa. Tämä tuntuu melkein siltä kuin minut olisi teljetty ruumiiseeni ja jokin olisi tulossa tappamaan minut ja saisi minut kiinni vain sen takia, että olen vankina ruumiissani. Varmaan jotenkin hämärä ilmaus. Mutta minä en välttämättä henkisesti tunne oloani niin kauhean angstiksi. Se on pikemminkin jotain, mitä en tajua. Kuin jotain ulkoista, joka laittaa minut toimimaan ”väärin”. Niin kuin minä tahallani heräisin törkeän aikaisin viikonloppuinakin ja niin kuin minä tahallani näkisin joitain unia koko ajan ja niin kun minä tahallani olisin siinä tekstitaidon kokeessakin laittanut retoristen keinojen erittelytehtävään: ”Vilkka vetoaa myös järkeen, ja se saattaa olla jopa tavallistakin tehokkaampaa hänen tittelinsä ansiosta (ympäristöfilosofian dosentti ja Biofilos-yrityksen kouluttaja).” Tuo vielä jopa menisi melkein retoristen keinojen piikkiin, mutta tietysti minun piti mennä ottamaan esimerkki tekstissä, jossa sanottiin suunnilleen: ”Tutkijoiden mukaan susi on arka eläin ja välttää ihmistä viimeiseen asti.” Ei siinä vedota järkeen retorisin keinoin, vaan auktoriteettiin, eikä tuo ole retorinen keino, vaan argumentaatiokeino!

 

Tyhmintä on, että minä tiesin kyllä ne retoriset keinot. Minä tiesin, mitkä ovat argumentaatiokeinoja ja mitkä retorisia keinoja. Minä olen osannut ne suunnilleen aina ja kertasin ne kirjastakin vielä torstai-iltana. Mutta siinä kokeessa minä vain ajattelin, että joo, näin se menee. Se oli vain jotain niin tyhmää, enkä minä edes tajunnut sitä! Minä kyllä tiesin ne asiat, mutta jotenkin vain... En tiedä edes mitä. Jotenkin vain sekoilin. Minä en missään vaiheessa epäröinyt tuossa tehtävässä, vaan se oli minulle mukamas niin selvä alusta loppuun. ”Joo, näin se menee, justiin näin! Tästä voisi ehkä saada jopa kuusi pistettä!”

 

Ja nyt maanantai hirvittää. Minä pelkään maanantaita ihan kauheasti. Silloin on kuuntelu aineesta, josta toivoisin saavani L:n. Minä en ikinä onnistu. En ikinä. Minä vain munaan sen niin kuin munasin tuon tekstitaidon kokeenkin. Ja kaiken muunkin. Ja silloin on viimeinen päivä, kun näen NN:n. Siis jos hän ei tule penkkareihin, eikä hän kuitenkaan tule. Ja sitten on lukuloma ja sitten on vielä parit kirjoitukset joissa hän on, mutta niihin on yli kuukausi.

 

Minä pelkään, että maanantaina minä murrun. Jos se kuuntelu menee ihan penkin alle enkä osaa yhtään ja NN katoaa elämästäni lopullisesti... Kaikki minun tulevaisuudessani... Hyvä kirjoitustulos ja opiskelupaikka ja ehkä stipendikin... Kaikki menevät vain viemäristä alas. Niin kuin NN:kin. Olen unelmoinut hänestä siitä hetkestä lähtien, kun me ensimmäistä kertaa juttelimme. Ja nyt se on loppu. Tien loppu. Hän sai minut pysymään jotenkin hengissä ykkösellä. Hänen ei tarvinnut edes tehdä mitään, pelkästään se, että hän oli olemassa ja samalla käytävällä, sai minut tuntemaan oloni jotenkin paremmaksi. Vähemmän yksinäisemmäksi ja sellaiseksi, että ehkä jaksaisi sittenkin taas vähän matkaa eteenpäin. Nytkö hän sitten kuitenkin koituu kuolemakseni? Tämä aika taisikin olla vain lainaa, jonka sain. Pieni suikale laina-aikaa, joka minun pitää nyt maksaa takaisin.

 

***

 

Time will tell – (this bitter farewell)

 

***

 

Niin joo, ja eilen YMT:ssä menin blogini sivuille. Sanon vain, että näytti karmealta. Teksti oli hienoa, kun tämä minun näyttöni edelleen vääntää sen sellaiseksi vääräksi, mutta koska kotona minulla on nestekidenäyttö, mutta siellä se oli sellainen vanhanlainen, niin tuo blogini tausta näytti sellaiselta räikeän punaiselta, sellaiselta ihan kauhealta. Huh huh. Otan osaa niille, jotka joutuvat katselemaan sellaista hirveää taustaa.