Musiikintunnilla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

*lauletaan edelleen kalevalamitalla tehtyjä runoelmia pääsiäsloman tapahtumista*

 

Musiikinopettaja: ”Okei, nyt me tarvittais jotain angst-meininkiä… Jotain ’hakkasin loman päätä seinään –tyyppistä lyriikkaa…’” *ottaa yhden sanoituskalvoista käteen* ”Hmm… Mitähän tässä on… ’Tapoin mummoja kadulla… Mm… Täähän on aivan loistava!”

 

Oppilaat: *tekevät mitä opettaja käskee ja soittavat hieman hevahtavalla angst-tyylillä kalevalamittaista runoa mummojen tappamisesta*

 

Laulajaksi valittu hevaripoika (hra Entti): ”Taapoin mummoja kaadullaaa, liiolii! Lii lii liio liio liiolii!”

 

Musiikinopettaja: ”Okei, ihan hyvä. Nyt tehdään sitten oikeen näyttävä loppu. Revitelkää ja lyökää kamat p*skaksi! Heittäkää oksennusta ja tekokynsiä!!!”

 

***

 

Joo, nuo meidän musiikintunnit käyvät aina vain arveluttavimmiksi. Tuossa yllä olevassa ei ole sitten yhtään dramatisointia, vaan se tapahtui ihan täsmälleen noin. Minä ja muut tytöt teimme vain tavallisella akustisella kitaralla sellaista tappajahaimaista ääntä, mutta Jumpula meni sähkökitaraan (hänellä oli oikein soolokin lopuksi), herra MO meni rumpuihin (minä en tiennytkään, että rummuista saa NIIN kovan äänen aikaiseksi), herra VL oli sähköbassossa ja T. Toukka varasti minun paikkani syntikassa. Niin ja Entti lauloi mikrofoniin.

 

Opettaja sanoi, että se oli hyvää meininkiä, mutta minun mielestäni se oli äärettömän kaukana hyvästä meiningistä ja muistutti enemmänkin täydellistä korviasärkevää möykkää. Ja sitten se opettaja innostui huutamaan tuosta kamojen rikkomisesta ja oksennuksesta ja tekokynsistä. Oikeasti, hänellä on luultavasti pakkomielle tekokynsistä, kun hän on sanonut sen molemmilla tunneilla. Sitten opettaja päästi meidät puolituntia etuajassa kotiin! Sitä ennen hän totesi vain, että muiden ryhmien kanssa on tehty niin, että he tekivät esitelmiä ja paritöitä eri musiikkityyleistä, mutta koska meillä on niin ”hyvä meininki”, niin me voimmekin soittaa ne kaikki läpi. Voi hyvä luoja, minun päälläni tulee totisesti olemaan tekemistä tämän kurssin kestämisessä.

 

Mutta tämä päivä ei ollut mitenkään erityisen huono, vaikka sen pitikin olla epäonnen päivä. Päätä kylläkin särkee sen musiikintuntimekkalan jälkeen, mutta kai sen kestää.

 

Ja olen hieman traumatisoitunut eilisestä autolla ajamisestani. Minun äitini sanoi, että se ei ollut minun vikani, mutta se vaivaa silti. En edes tajunnut sen vaivaavan ennen kuin en saanut illalla unta, koska en voinut ajatella muuta kuin sitä, ja sitten sitä, että en enää ikinä haluaisi ajaa autolla. No, minun piti pysäköidä kadun sivuun sellaiselle viralliselle pysäköintipaikalle. Ongelma kuitenkin oli, että juuri ennen sitä pysäköintipaikkaa, johon aioin, oli kirjakaupan sisäpihalle vievä tie. Sieltä oli tulossa auto, joka oli kääntymässä oikealle, eli siihen suuntaan, mihin minä menin. Lisäksi takanani tuli auto, jonka kuljettaja ei ilmeisesti ollut kuullut liiemmin sanasta "turvaväli". No, laitoin vilkun oikealle ehkä metrin ennen sitä pientä sisäpihalle vievää tietä. Kuitenkin se autoilija, joka oli tulossa sieltä, luuli, että aioin kääntyä sinne pihalle (jolloin hänen ei olisi tarvinnut väistää minua), joten kun jatkoinkin matkaa sen kääntymispaikan ohi ja kurvasin vasta sen pihalta tulevan auton ohitettuani siihen parkkipaikalle, se nainen tööttäsi minulle.

 

Minun oli näytettävä vilkkua jo siinä vaiheessa, kun sitä näytin, ja jos joku auto näyttäisi vilkkua vain metriä ennen tietä, veikkaisin, että hän ei kääntyisi siitä (nopeus oli kuitenkin kohtalainen siihen nähden). Ja äitini sanoi uudestaan ja uudestaan, että tuollaiset paikat ovat ihan tyhmiä, ja että siinä ei voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin toivoa, että se kääntyjä käsittää, että mistä kohtaa minä olen kääntymässä. Mutta silti se tapahtunut vaivaa minua. Vaikka minä olenkin ollut ahdistumaton taas pitkään, niin tämä ahdistaa minua. Kun vain ajattelenkin, että viikon päästä pitää taas ajaa yksin soittotunnille, niin se saa oloni ahdistumaan. En minä halua ajaa autolla enää ollenkaan.

 

Minä sain muka karvanopatkin, vaikka minulle töötättiin. Minä tykkään niistä karvanopista ja ne ovat todella söpöt, mutta kun niitä katsookin, niin tulee heti mieleeni, että minä en ansaitse niitä. Minun äitini kuitenkin vain jauhaa siitä, miten minä saan enemmän autoa käyttööni, kunhan he eivät lähde mökille. Mutta en minä halua käyttää autoa. Eilisen jälkeen tuli vain yhtäkkiä kauhea pelko, että mitä jos minä en osaakaan enää?

 

Olo on ahdistunut ja hieman angst.