Blogini on periaatteessa pitkä historiani, joten jos sitä ei ole intoa lukea kokonaan läpi (koska tekstejä tosiaan riittää!) voisin summata itseni lyhyesti.

Olen 32-vuotias nainen ja synnyin nuorimpana lapsena suht normaalilta vaikuttavaan ydinperheeseen: perheessä oli isä, äiti ja isoveli. Veljeni on tosin kehitysvammainen, mikä muovasi osittain sitä millaista lapsuuteni ja nuoruuteni oli. Enemmän sitä muokkasivat muut kotiolot, jotka eivät olleet hyvät. Isäni ei ole koskaan ollut miellyttävä ihminen, joten jouduin paljon törmäyskurssille hänen kanssaan kun asuin vielä kotona. Hän suuttui helposti, välillä ihan ilman syytäkin ja niin kauan kuin muistan (ainakin 4-vuotiaasta lähtien), hän ajoittain raivostui niin pahasti, että hän käytti fyysistä väkivaltaa minua kohtaan. Tähän sisältyi tönimistä, retuuttamista, lyömistä, potkimista, sun muuta. Ei mitään mikä olisi rikkonut luita tai jättänyt pysyviä jälkiä, mutta se silti sattui ja sai oloni turvattomaksi. Hän lisäksi uhkaili minua ja toisteli jatkuvasti, että "pettureille kuuluu nappi otsaan".

Perheeseen hankittu koira pahensi tilannetta, sillä sitä ei koulutettu millään lailla ja pikemminkin isäni, joka vietti koiran kanssa eniten aikaa, tuntui ennemminkin kannustavan sitä aggressiiviseen käytökseen. Koira kävi kimppuuni monta kertaa, kuusi kertaa niin pahasti, että siitä jäi pysyvät arvet. Kun se puri minua ensimmäisen kerran pahasti, olin 11-vuotias, viimeisellä kerralla olin täyttänyt juuri 17. Se puri minua myös kasvoihin, joissa on edelleen näkyvät arvet. Vanhempani eivät tehneet mitään asian ratkaisemiseksi tai sen varmistamiseksi, ettei koira purisi minua enää. Koira puri myös monia muita ihmisiä: veljeäni, yhtä kaveriani, yhtä perhetuttua, ainakin kahta naapuria ja yhtä koiraa. Vanhempani eivät myöskään vieneet minua lääkäriin koiranpuremien takia, jos ei ollut aivan välttämätöntä ja kerran kun puremahaavat olivat olleet tulehtuneina jo pitkään, jouduin neuvottelemaan ja maanittelemaan ja manipuloimaan äitiäni, jotta hän suostui viemään minut lääkäriin, jotta saisin antibioottikuurin.

Äitini on urallaan menestynyt nainen, mutta kotona hän oli kuin joku muu. Ajattelen, että hänelle ajatus ydinperheestä oli niin tärkeä, että hän halusi vain uskoa, että meidän perheessämme oli kaikki hyvin. Isäni käytöksestä minua kohtaan hän syytti usein minua. Pitkään ajattelin (ja välillä ne ajatukset tunkeutuvat läpi edelleen), että minussa täytyy olla jotain todella pahasti vialla, kun omat vanhempani ovat kohdelleet minua noin. Tunsin, että olin arvottomampi heille kuin koira. 17-vuotiaasta 19-vuotiaaksi elin käytännössä eristyksissä muusta perheestä, sillä aloin pelätä sitä meidän koiraa ihan hysteerisenä. Vanhempani eivät halunneet edelleenkään luopua siitä, joten ratkaisu oli, että minun oli lukkiuduttava yhteen huoneeseen ja vietettävä kaikki aikani yksin huoneessa, jos halusin pysyä turvassa koiralta. Äiti toi minulle ruoankin sinne ja jos halusin vessaan, jouduin pyytämään äitiäni laittamaan koiran hetkeksi muualle, jotta se ei kävisi kimppuuni. Yritin muutamaan otteeseen hakea apua, netin tukipalveluista ja sieltä tukihenkilön kannustamana koulukuraattorilta. Siitä ei ollut apua, koska se meidän kotiseutumme oli hyvin vanhanaikaista ja kai ihmiset ajattelivat, että ei saa sekaantua muiden asioihin.

19-vuotiaana lukion käytyäni pääsin vihdoin opiskelemaan, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Näin jälkeenpäin ajateltuna mietin, että olin vain ihan loppu, täysin nujerrettu, vaikka aikaisemmat vuodet olinkin selvinnyt vain ajattelemalla että lukion jälkeen pääsen pois ja että sitten kaikki helpottaisi. Ei se ikävä kyllä toiminut niin ja lopulta muutin takaisin kotiin, koska en vain osannut elää muullakaan tavoin. Vielä tuolloinkin YTHS:n lääkäri käski minua sopimaan isäni kanssa, koska "naisten tehtävä on käyttäytyä tavalla, ettei miesten tarvitse kiihtyä ja tehdä asioita joita he eivät halua tehdä", ja että minun ei tarvitsisi olla huolissani siitä, että isäni tappaisi minut (mitä pelkäsin vuosikaudet ja pelkään välillä edelleen), koska "taivaan isällä on meille jokaiselle oma suunnitelma". Vasta kolmannella kerralla kun hain apua, väkivaltainen kotitilanne otettiin tosissaan. Pääsin sitä kautta psykiatriselle päiväosastolle ja jäin sairauslomalle ja lopulta kuntoutustuelle. Nuo olivat ensimmäisiä askelia menneisyydestä toipumiseen, joka oli hidasta.

Usein mietin tarinoita naisista, jotka pysyvät väkivaltaisen kumppanin kanssa, eivätkä "tajua" lähteä ja sitä, miten paljon se suututtaa paitsi minua niin selkeästi myös muita ihmisiä. Mutta minun elämäni meni vanhempieni suhteen hyvin samoin ja en voi edes kuvailla sitä, miten häpeälliseltä tuntui muuttaa takaisin kotiin sen jälkeen kun olin päässyt sieltä viimein pois. Nykyään yritän olla itseäni kohtaan myötätuntoinen senkin suhteen ja ajatella hiiritutkimuksia, jossa hiiret ovat jääneet paikalleen saamaan sähköiskuja vaikka jossain vaiheessa häkin aikaisemmin kiinni ollut ovi avataankin.

Vuonna 2010 muutin paikkakunnalle jolla nykyisin asun, koska halusin sinne opiskelemaan. En päässyt sisään ensimmäisellä hakukerralla, joten tein kahta työtä yhtä aikaa melkein vuoden, kunnes olin taas ihan loppu ja jäin ensin taas sairauslomalle ja sitten taas kuntoutustuelle. Kävin koko tuon ajan useina viikonloppuina kuitenkin kotona, koska tuntui edelleen, että en se oli ainut paikka, missä pystyin olemaan rauhassa. Pääsin 2012 taas psykiatriseen päiväsairaalaan, jossa lopulta lääkäri mietti, että saattaa olla, että minulla ei olekaan masennusta (joka oli ollut aikaisempi diagnoosini vuosia) vaan pikemminkin traumaperäinen stressihäiriö. Aloitin samana psykoterapian, joka jatkuu edelleen ja samana vuonna kotona käyminen alkoi tuntua niin pahalta, että en halunnut palata sinne enää viikonloppuisin, mutta vietin joulut silti edelleen vanhempieni luona. Sekin loppui muistaakseni vuonna 2015, jonka jälkeen en ole joutunut näkemään enää isääni, jonka kanssa en ole enää missään tekemisissä. Äitini kanssa puhun kerran viikossa puhelimitse ja hän käy useamman kerran vuodessa käymässä (välillä veljeni kanssa), mutta olen pikku hiljaa alkanut hyväksyä sen, että hän ei tule ikinä muuttumaan ja että meidän välimme eivät tule ikinä olemaan hyvät, korkeintaan sellaiset muodollisesti kohteliaat.

Pääsin opiskelemaan haluamaani alaa 2013 ja valmistuin 2021 keväällä. Olen oman alani töissä ja minusta tuntuu, että tämä on se minun juttuni. Aina kaikki ei ole täydellistä, mutta olen tyytyväinen siihen missä olen.

Vaikka minulla on edelleen asioita, jotka ovat todella vaikeita minulle ja stressaantuneena saatan kokea dissosiaatiota ja derealisaatiota ja ihan hirvittävää ahdistusta, koen, että olen etenkin viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana saanut vihdoinkin elämässä sellaisen tukevan asennon, josta minua on vaikea kaataa ainakaan kokonaan. Matka kuitenkin jatkuu ja välillä on vaikeaa, mutta kirjoittaminen on auttanut minua aina paitsi purkamaan ajatuksiani, niin myös palaamaan ajatuksieni pariin jälkeenpäin ja näkemään tilanteita eri valossa.

Siitä täällä blogissani on oikeastaan eniten kyse, vaikka suurin osa asioista onkin ihan tavallisia jokapäiväisiä asioita. Nekin kuitenkin vaikuttavat siihen kokonaiskuvaan ja ovat osa kokonaismatkaa, vaikken minäkään ole ihan varma, mihin tarkkaan ottaen olen matkalla. Eteenpäin kuitenkin.