Tänään oli taas terapia ja puhuttiin asiasta, josta luulin jo kertoneeni, mutta josta en sitten ilmeisesti olekaan maininnut. No, aluksi puhuin Jaskasta ja siitä, miten jotenkin viime päivinä olen vasta kunnolla tajunnut, että koskaan ei ole mitään takeita huomisesta. Mietin e-pillereiden aloittamista, koska Jaskan kanssa ollaan kuitenkin jossain suhteessa nyt, ja minun ei tarvitse edes hankkia uutta reseptiä tai edes ostaa uutta pakettia, vaan minulla on parin kuukauden satsi vain lojumassa laatikossani. Ja se kun pitää aloittaa tiettyyn aikaan kierrosta, niin sitten menee aina se kuukausi ennen seuraavaa aloitusmahdollisuutta.

Olen miettinyt, että tekisin nyt asioita lähinnä itseni vuoksi. En sitoisi itseäni Jaskaan, vaan jatkaisin itsenäistä elämääni, paitsi että hän olisi pieni osa sitä. Ajatuksentasolla tuo ehkä toimii, mutta käytännössä ei. Niin kuin vaikka nuo e-pillerit, jos eläisin itsenäistä yksinäistä elämää ilman ketään miestä, niin en tietenkään aloittaisi niiden ottamista. Ja koska minun ja Jaskan suhde on epävarma parhaimmillaankin, niin jotenkin tuntuisi huonolta idealta aloittaa e-pillerit taas vain jotta voisin taas lopettaa ne hetken kuluttua. Mietin, että ehkä odotan seuraavaan kuukauteen, silloin asiat ovat varmaan varmemmalla pohjalla.

Sitten jotenkin tajusin, että ei ole olemassa mitään hetkeä, jolloin joku olisi täysin varmalla pohjalla. Voi olla suhteessa ihan kenen kanssa tahansa, mutta silti ei voi missään vaiheessa olla varma, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jaska mainitsi siskostaan, jolla on ehkä ongelmia avioliitossaan. Jaska sanoi, että hänen siskonsa alkoi seurustella tämän miehensä kanssa jo yläasteella. Jotenkin tuli heti mieleen, miten Natalia kertoi nyt kesällä, että hänenkin siskonsa on eroamassa, ja että tämä siskon mies on ollut heidän joulupöydässään myös sieltä yläasteelta asti. Mutta vaikka olisi niin pitkällä, että asuisi yhdessä jonkun kanssa tai vaikka olisi avioliitossa, niin koskaan ei voi olla varma seuraavasta päivästä. Avioliittokaan ei ole mikään varma, se voi päättyä eroon. Mikä tahansa ihmissuhde voi periaatteessa päättyä ihan mikä päivä tahansa. Toisaalta on varmaan ihan hyvä tajuta tuo, niin keskityn ehkä enemmän hetkeen nykyään.

Toisaalta ehkä jotenkin alitajunnassakin ajattelin tuota tänään, kun puhuin terapeutilleni. Mainitsin taas sen, että äitini on tulossa käymään, enkä tiedä, mitä tekisin Jaskan tyynylle ja peitolle sängyssäni. Terapeuttini ehdotti taas, että mitä jos jättäisin ne siihen ja jos äitini kysyy, niin voin vain sanoa, että ne vain ovat siinä, tai että mitä se sulle kuuluu, tms. Sitten mietin sitä, että jotenkin koen, että minun täytyisi puolustella suhdettani Jaskaan, jos äitini saisi tietää siitä. Sitten toisaalta mietin, että miksi minun pitäisi selittää yhtään mitään suhdettani naiselle, joka on itse suhteessa miehen kanssa, joka on väkivaltainen lapsiaan kohtaan, ja uhkailee ja vähättelee heitä?

Jostain syystä sanoin terapeutilleni myös, että äitini ei pysty edes hyväksymään sitä, että hänen suhdettaan kyseenalaistetaan, niin miksi puhuisin hänelle omista suhteistani. Terapeuttini kysyi sitten, että ai miten ei hyväksy kyseenalaistamista, ja sitten mietin, että en oikein tiedä, ja että ehkä se on ollut enemmänkin minun tulkintani asiasta, että kun vaikka silloin, kun lakkasin puhumasta isälleni 13-vuotiaana, äitini oli minulle vain todella vihainen. Hän itse oli tilanteessa, joka siihen johti, yritti estää isääni rynnimästä huoneeseeni lyömään minua. Äitini yritti tulla putsaamaan sitä koiranpuremaani, jonka sain siinä lyömisen yhteydessä, kun koira "puolusti" isääni, mutta minä eristäydyin nurkkaan ja jos äitini yritti tulla lähemmäs tai koskea minuun, minä huusin. Käskin hänet pois, sanoin, että voit jättää ne haavanhoitovälineet, putsaan haavan itse, mutta sinä menet pois.

Ja siitä huolimatta, että hän näki tuon kaiken, hän oli vain todella vihainen. Koska me oltiin perhettä ja perheen pitäisi pitää yhtä, jne. Eikä mitään kivaa tehtäisi enää ennen kuin puhuisin isälleni taas. Ja sitten mainitsin terapeutilleni sen toisen tapahtuman, josta olen omasta mielestäni puhunut todella paljon terapiassa, mutta terapeuttini ottaa sen silti uudestaan ja uudestaan esille. Ehkä se on hänen mielestään jotenkin poikkeuksellinen hetki elämässäni tai traumatisoitumisessani, en tiedä. Mutta siis tuo toinen esimerkki oli se, että kun aloin pelätä sitä meidän koiraa, ja sanoin äidilleni, että se pitäisi lopettaa ja äitini oli sitä vastaan, mutta lopulta suostui ainakin vakavasti harkitsemaan sitä, että sille etsittäisiin uusi koti. Mutta sitten kun isäni sanoi, että jos koira lähtee, niin sitten hänkin lähtee, niin äitini ei yrittänyt edes neuvotella mitään, ei pitää päätään, ei mitään, vaan automaattisesti se koiran poistaminen meidän perheestä muuttui mahdottomuudeksi.

Terapeuttini sitten kysyi taas, varmaan miljoonatta kertaa, että miltä se tuntui, ja taas selitin, että kun isäni ensimmäistä kertaa sanoi sen, että jos koira lähtee, niin sitten hänkin lähtee, niin minut valtasi sellainen maailman innostunein tunne. Jos pitäisi antaa esimerkki, joka kuvaisi tuota tunnetta, niin kai sitten vertaisin sitä siihen, että tarkistaa jotain lottokuponkia ja numero numeron jälkeen löytyisi siitä kupongista. Jotenkin ensimmäistä kertaa ikinä näin todellisen mahdollisuuden siitä, että saisin samalla kertaa sekä isäni että koiran pois meidän talosta. Ajattelin järjellä, että isäni on niin itsepäinen, että varmaan pitää kiinni tuollaisesta typerästä päätöksestä, ja että koska oltiin juuri tultu äidin kanssa apteekista sen jälkeen kun oltiin ensin oltu lääkärillä näyttämässö tulehtuneita haavojani ja äitini oli sitten valehdellut lääkärille koiran kohtalosta, niin pidin sinä ainoana loogisena vaihtoehtona sitä, että vähintäänkin koira lähtee, mutta en pystynyt olemaan innostumatta siitä mahdollisuudesta, että niiden pitkien vuosien jälkeen pääsisin vihdoin eroon myös isästäni.

Mutta niin ei tietenkään käynyt. Ja paitsi että sekä koira että isäni jäivät meidän taloon, niin sen lisäksi järkeiltiin myös se, että koska minä olen se jolla on ongelma koiran suhteen, eikä kenelläkään muulla, ja koska on eläinsuojelulakien vastaista pitää koiraa vain yhdessä huoneessa, olisi reiluinta, että minä itse siirtyisin pois koiran tieltä, jonnekin muualle, kun koira vietti aikaa perheeni kanssa. Etenkin näin jälkiviisaana voi sanoa, että tuossa ei vain tunnu olleen yhtään mitään järkeä, kenelläkään tuossa perheessä ei voinut olla kaikki ihan kotona, kun tuollaiseen ratkaisuun voidaa päätyä mukamas loogisesti ajatellen.

Sitten terapeuttini kysyi, että miksihän se koira otti minut "silmätikuksi", johon selitin kaikkea että varmaan se aisti meidän perheen epätasapainon ja kun isäni oli kaiken päivät kotona, niin hän oli se, joka lenkitti koiraa ja vietti sen kanssa paljon aikaa, niin tietysti se koira piti häntä isäntänään. Sitten terapeuttini kysyi, että miksi isäni ylipäätään oli kotona kaiket päivät. Sanoin, että koska hän ei käynyt töissä, niin hän oli vain kotona. Sitten terapeuttini kysyi, että miksiköhän isäni ei ollut sitten töissä. Olin kai 9- tai 10-vuotias kun hän lopetti viimeisessä työpaikassaan, joten en osaa tietenkään kovin tarkkaan arvioida, mitä kaikkea silloin olisi ollut meneillään. Mutta sanoin sen, mitä mielestäni olen sanonut todella usein jo terapiassa: isäni ei enää halunnut tehdä töitä, hänestä tuntui, että hänelle ei tarjottu tarpeeksi hyvää paikkaa, joten hän ei suostunut tekemään mitään. Hän sai työtarjouksia, mutta jokaisessa paikassa oli jotain vikaa. Palkka oli liian pieni tai sitten firmassa oli jotain vikaa, tai sitten se työpaikka sijaitsi väärässä paikkaa tai jotain. Sanoin, että se hänen viimeinen työpaikkansa oli kunnan talonmies, joka ei kai oikein vastannut hänen koulutustaan, niin päättelin, että hän ei vain halunnut tehdä sitä enää.

Sitten terapeuttini kysyin, että mikä sitten oli isäni koulutus. En oikeasti tiedä. Minulla on ollut aina käsitys, että isäni ei ole kovin korkeasti koulutettu. Tai siis, äitini puhui siitä, mitä hän oli opiskellut lukiossa ja miten pärjännyt, mutta isäni ei koskaan. Ainoa viittaus yhtään mihinkään kouluun kaikkien niiden vuosien aikana oli se, miten hän välillä puhui jostain, mikä oli tapahtunut "tekussa". Kai se sitten on joku teknillinen korkeakoulu, ja terapeuttini sitten päätteli, että jaa isäsi on sitten varmaan jonkinlainen insinööri. Sanoin vain, että en oikeasti tiedä yhtään.

Sitten terapeuttini kysyi, että eikö minusta ole tavallaan outoa tietää näin vähän perheestäni. Sanoin sitten, että toisaalta ei, koska niin se on aina ollut, että suurin osa kaikesta mitä tiedän vanhempieni elämästä ennen sitä aikaa kun olen itse voinut sitä seurata, on lähinnä peräisin jostain papereista tai valokuvista, joita olen tonkinut meidän perheen kirjahyllyistä tai laatikoista, kun muu perhe on ollut poissa. Se on ollut kuin salapoliisioperaatio. Kun kaikki olivat poissa, järjestelmällisesti aloin tonkia kaikenlaista tavaraa, josta saattaisin saada irti jonkun tiedonhipun yhtään mistään. Pidin aina huolen siitä, että laitoin kaiken takaisin täsmälleen samaan paikkaan ja täsmälleen samaan järjestykseen.

Ainoa asia isästäni, jonka löysin, oli vanha armeija-valokuva. Mitään muuta ei löytynyt. Äitini oli sentään ottanut valokuvia ja löysin yhden kirjan, jonka sivuille oli liimattu valokuvia ja kirjoitettu tekstiä siihen oheen. Opin jonkin verran siitä, millainen hänen perheensä oli ollut, tai pikemminkin, millaiset välit heidän perheellään olivat olleet. Todella hyvät, kun tuli joulu, kaikki tulivat yhteen onnellisina ja tekivät asioita yhdessä. Tuntui, että kaikki olivat olleet todella läheisiä. Mietin, että miten sellaisella taustalla äitini saattoi olla nykyään sellainen kuin on - ei yhtään läheinen kenenkään kanssa.

Sitten mainitsen terapeutilleni sen, että en ole kysellytkään mitään, koska se ei ole tuntunut sopivan siihen kuvaan, millaisen haluan äidilleni antaa. Terapeuttini tarkensi siihen, että ai siis että jollain olisi ollut minulle väliä. Mumisin myöntävästi. Sanoin, miten lukiossa ollessani puhuin äidilleni jotain sodasta, jota oli koulussa käsitelty. Se oli varmaan ainoa kerta ikinä, kun äitini oli muistellut joitain asioita ja kertonut minulle, että hänen äitinsä oli ollut lotta ja että hän näyttäisi valokuvia, mutta ei tänään, koska on liian myöhä. Eikä hän seuraavana päivänä muistanut sitä enää, enkä minä pystynyt ylpeydeltäni ja sulkeutuneisuudeltani muistuttamaan. Yritin myöhemmin itse tonkia sitä laatikkoa, jossa äiti oli sanonut niiden valokuvien olevan, mutta en löytänyt mitään.

Sanoin kuitenkin, että vaikka tuo kysely oli vaikeaa minulle, niin kun sain selville taas yhden hienon tonkimisoperaationi jälkeen, että äitini oli mahdollisesti ollut aikaisemmin naimisissa, ei ollut niin vaikeaa mainita hänelle "ohimennen" autossa, että et olekaan kertonut, että olit aikaisemmin naimisissa. Tuo oli se, jota en ollut ilmeisesti kertonut terapeutilleni aikaisemmin, vaikka luulin, että olin. Terapeuttini sitten kyseli tuosta, ja sitten kerroin hänelle sen kaiken, mitä äitini oli minulle aiheesta sanonut: he olivat naimisissa todella lyhyen aikaa, mies lähti kerran lenkille ja sai sydänkohtauksen ja kuoli. Terapeuttini vaikutti todella kiinnostuneelta tuosta ja sanoi, että tuo oli varmaan todella vaikea paikka äidilleni. Terapia-aika loppui oikeastaan tuohon, mutta ehkä siitä puhutaan jatkossa lisää.

Mutta siis jossain vaiheessa sanoin myös sen, että toisaalta on todella outoa, että tiedän esimerkiksi Naninkin perheestä enemmän kuin omastani. Tiedän, missä kummatkin opiskelivat, ja että miten Nanin äidin nimeksi tuli se mikä tuli. Omasta perheestäni sen sijaan en tiedä melkein mitään. Ehkä siksi on suhteellisen helppoa olla etäinen perheestä, koska tuntuu ihan kuin kasa toisilleen vieraita ihmisiä olisi vain laitettu asumaan samaan taloon. En tiedä, miten vanhempani edes tapasivat, tuota terapeuttinikin kysyi tänään ja sanoi miettineensä sitä, että vaikka olisivat asuneet samalla paikkakunnallakin, niin miten korkeasti koulutettu nainen ja ei-niin korkeasti koulutettu mies ylipäätään päätyivät yhteen. En tiedä yhtään. Sen tiedän, että he menivät naimisiin alle kaksi vuotta sen jälkeen kun äitini edellinen mies kuoli. Ja käsittääkseni veljeni syntyi muutama kuukausi tämän naimisiinmenon jälkeen. Tuon kaiken perusteella en vain pysty kauhean helposti kehittelemään mielessäni mitään rakkaustarinaa.

Terapeuttini sitten sanoi, että selkeästi en tiedä isästäni paljon mitään, ja nyt kun emme ole puheväleissä, en voi enää kysyäkään. Sanoin heti, että tuo ei haittaa minua yhtään. Pitää ehkä ensi kerralla vielä lisätä, että oikeastaan se tekee asiat vain helpommaksi, koska koko elämäni ajan isäni on ollut kuin joku vieras ihminen, joka vain asuu meidän talossa. En tiedä hänestä melkein mitään, enkä edes halua tietää. Kun sain selville tuon, että äitini oli ollut naimisissa jonkun toisen kanssa, toivoin, että tuo tuntematon mies olisi jotenkin voinut olla isäni. Sen miehen kanssa, joka asui ja edelleen asuu siinä meidän talossa, minulla ei ole mitään muuta yhteistä kuin ilmeisesti joitain geenejä. Eikä tuo ole vain mitään jälkeenpäin muuntelemaani propagandaa, vaan kun muistelen mitä tahansa juttua, mita tehtiin yhdessä perheen kanssa kun oltiin pieniä, läsnä olivat minun veljeni, minun äitini ja minä. Leivottiin sitten yhdessä pipareita tai tehtiin palapeliä tai rakennettiin lumiukkoa, mukana oli vain kolme. Etenkin kun ottaa huomioon, miten tämä mies, jota pitäisi kutsua kai isäksi, kohteli minua ja veljeäni ja ylipäätään kaikkia ihmisiä, en vain koe mitään yhteyttä häneen, en vain koe edes, että jään jostain paitsi, kun en ole väleissäni hänen kanssaan. Se, mikä minua hieman harmittaa, on se, että minulla ei ollut koskaan oikeaa isää, sellaista, joka olisi ollut kiva. Toisaalta minua harmittaa myös se, että minulla ei ole tavallista veljeä. Kumpikaan noista toiveista ei oikein mitenkään liity niihin ihmisiin, jotka minulla sitten on ollut.

Toisaalta sitten myös yksi asia, jota en ehtinyt sanoa terapeutilleni, on se, että toisaalta ajattelen myös, että äitini saattaisi olla huolissaan tästä minun ja Jaskan suhteesta siksikin, että se muistuttaisi häntä ehkä siitä hänen aikaisemmasta avioliitostaan. Kun äitini tapasi Jaskan ja Leevin, joskus vuosi sitten, mainitsin ohimennen, että Jaskalla on sydänvika. En sanonut sen tarkemmin, koska tiesin tämän hänen taustansa, miehen, joka vain sai yhtäkkiä sydänkohtauksen ja kuoli. Todellisuudessa Jaska käy säännöllisin väliajoin jossain kuvauksessa, jossa sydämen toimintaa tarkkaillaan, ja nyt kun olen viimeisen vuoden aikana viettänyt aika paljon aikaa hänen kanssaan, olen oppinut, että hänellä on pienehköjä rytmihäiriöitä aika usein. Hän on myös muutamaan otteeseen joskus aikaisemmin sen vähän vajaan 10 vuoden aikana, kun hän on asunut yksin, joutunut soittamaan ambulanssin, koska rytmihäiriöt ovat menneet niin pahoiksi. Hänelle ei voi edes määrätä kaikenlaisia lääkkeitä, koska niillä voisi olla joitain sivuvaikutuksia sydämeen liittyen.

Joten tavallaan haluan, että äitini ei olisi huolissaan minusta. Tuntuu, että elämäni ajan hän on ollut joko todella laiminlyövä tai sitten ylihuolehtiva. Tiedän kyllä, että nuo kaksi seikkaa eivät sovi yhteen, mutta silti tuntuu, että hän on vuosien saatossa ollut jatkuvasti vähän noita molempia. Jotenkin toivoisin, että hän voisi vain välillä edes vain todeta, että jaa sulla on ehkä joku poikaystävä, okei. Olisi helpompi kertoa hänelle asioita, jos kaiken ei tarvitsisi olla joko hänen mielensä mukaan tai sitten hänen mieltään vastaan.

Jotenkin olen ollut viime aikoina todella huono tekemään läksyjä ajoissa, vaan ne ovat aina menneet siihen viimeiseen iltaan. Jotenkin teen vain kaikkea, mitä ei pitäisi, ja sitten minulla on kurja olo siitä, kun teen tehtävät sitten jotenkin hätäisesti. Ei niihin varmaan kuluisi edes tätä nykyistä paljon enemmän aikaa, jos tekisin ne vain joskus ennen iltayhdeksää, mutta tulisi rennompi olo, kun voisin kokea, että ne ovat minun hallinnassani ja sitten minulle jää sen jälkeen aikaa, jonka voin käyttää ihan miten haluan, ilman että minun tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä.

Äiti tulee torstaina, joten on vielä pari päivää aikaa keksiä, mitä teen niille Jaskan petivaatteille sängyssäni. Todennäköisesti vain piilotan ne taas, se tuntuu kaikkein helpoimmalta ratkaisulta. Se tuntuu vain olevan joku refleksi, että haluan ne piiloon ja vaikka terapeuttini kysyi tänään, että miksi, niin en osaa vastata siihen. Tulee sellainen fiilis, sellainen että olisi vaikka hakemassa keksiä jostain purkista, vaikka ei saisi, niin sitten kun kuulee, että joku tulee, haluaa vain laittaa sen keksipurkin takaisin kaappiin ja häipyä itse rikospaikalta. Kai olen tehnyt liikaa tätä kaikkea salailua, jos siitä on tullut oikeastaan hallitseva refleksi vaikka kuinka monissa erilaisissa tilanteissa.