Päivän keskustelu<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Herra MiM: "Niin missä ne kutsunnat on huomenna? Seurakuntatalollako?"

Smile-tyyppi: "Niin kai, ainakin ne on ollut siellä kai joka vuosi."

Herra MiM: "Niin kyllä munkin mielestä."

Smile-tyyppi: "Ja parempi mennä sinne ihan, ettei poliisit tuu hakemaan."

Herra MiM: "Mutta ajattele: sais ilmasen kyydin."

Smile-tyyppi: "No joo." *naurahtaa*

Herra MiM: "Mutta toisaalta sitten joutuis kävelemään kotiin."

 

***

 

Hemmetti. Hemmetin hemmetti. Nyt oloni on ärsyyntynyt. Oikein kunnolla. Kirjoitin eilen yöllä sen kirotun kuva-analyysin ja sain sen valmiiksi puoli kahden kieppeillä. Eli sain nukuttua suunnilleen viisi tuntia taas vaihteeksi, oikein kiva. Ja kun heräsin, huomasin melkein ensimmäisenä asiana, että minun kasvoissani – joiden iho on näyttänyt kuin ihmeen kaupalla viime aikoina oikein siedettävältä – oli yksi punainen laikku. Se oli yksi osa arvestani, joka punoitti, joten ajattelin, että se varmaan johtuu siitä, että olen nukkunut jotenkin oudosti ja että se katoaa siitä, mutta eipä vain kadonnutkaan!

 

No, sitten en löytänyt yhtä paitaa, jonka halusin laittaa päälleni. Ja sitten äiti jankutti taas jostain jokapäiväisestä asiasta ja minä kiljuin hänelle. Viehättävä aamu. Sitten kouluun päästyäni kävelin biologianluokan ovelle ja koputin palauttaakseni tehtävät. Eikä opettaja ollut siellä. Näin hänet sitten myöhemmin portaissa ja hän vilkaisi tehtävät läpi.

 

Sitten siirryin äidinkielenluokan eteen ja vilkuilin vuorotellen käytävän molempien päiden oville. NN tulee aina toisesta ovesta (parkkipaikalta) ja Nan toisesta (pyörätelineiltä ja pääovesta). Ja minä odotin ja odotin. Sitten tuli opettaja ja menin luokkaan. Nan ei ollut ehtinyt tulla lainkaan, vaikka hänellä oli viereisessä luokassa filosofian koe. Ärsytti. NN:nkin tuntui olevan myöhässä. Tuli aamunavaus. Eikä NN:ää kuulunut. Sen jälkeen opettaja sulki oven ja jakoi kokeet. Ei NN:ää. Ensimmäiset kymmenen minuuttia odotin, että ovelta kuuluu koputus, mutta mitään ei kuulunut. NN ei tullut äidinkielenkokeeseen lainkaan.

 

Ärsyttää. Minä eilen illallakin vielä tunsin, että olen tulossa hulluksi. Halusin vain päästä taas ihmisten joukkoon. Nähdä edes jonkun. Minä en ole viime päivinä suonut paljonkaan ajatuksia Nanille tai NN:lle. NN on tullut lähinnä mieleen vain, kun olen kirjoittanut tänne blogiini tai kun olen silmäillyt koelistaa. Nanille ajatuksia on tullut suotua vielä sitäkin vähemmän. Ehkä he ovatkin lakanneet olemasta, kun olen melkein unohtanut heidät.

 

Äidinkielenkoe oli okei. Vain kaksi tehtävää, joista vain toinen piti kirjoittaa tekstitaitotehtävän muotoon. Siinä sai valita neljästä eri vaihtoehdosta ja minä valitsin yhden novellin henkilökuvan erittelemisen. Sain kokeen ajoissa tehtyä, joten kopioin novellin suttupaperille.

 

***

 

Pia

 

Pia oli ujo. Pauliina oli kaksossisko. Pauliinalla oli tummat piirteet. Isä oli varatuomari. Äiti opetti. Käytiin kaupunginteatterin ensi-illoissa. Äiti joi munan ennen juhlia. Pia ja Pauliina nukkuivat ohuilla patjoilla. Heillä ei ollut finnejä. Heidän muotokuvastaan tehtiin valokuvaamolle mainos. Se levisi joka tolppaan. "Sinua siinä ihaillaan", Pia sanoi. Pauliina ompeli patalappuunsa olympiarenkaat. "Tämä voitaisiin antaa vaikka olympialaisissa", opettaja sanoi. Pia tussasi lappuunsa renkaat. Pia avasi kaasuhellan koulun jälkeen ja kävi pitkäkseen matolle. Äiti tuli kesken kotiin. Pia nousi ja avasi lehden. "Sinä olet minulle niin rakas", äiti sanoi ja rupesi laittamaan ruokaa. Pia pääsi lääketieteelliseen. Hän polki yliopistolle kesät talvet. Äiti kuoli. Isälle jäi 130 neliötä. Pauliina otti kakkosauton. Pia sai taulun. Se esitti Pariisia. Siitä sai 15 000. Pia matkusti sillä paikan päälle.

 

Petri Tamminen

 

***

 

Minä olen jotenkin aina tykännyt tällaisista novelleista. Se on kummaa, että vaikka tuossakin sanotaan vain yksittäisiä asioita ja koko elämä tiivistetään suunnilleen tuohon yhteen kappaleeseen, niin siitä saa kuitenkin kauhean hyvän kuvan niistä henkilöistä. Minäkin sain aivan hyvin 1,5 sivua tekstiä vain Pian henkilökuvan erittelyssä.

 

Huomenna on biologia ykkösten englanninkokeen yhteydessä. Ääh... Ote lipsuu taas. Ei vain koulusta, vaan kaikesta. Soittoläksyt on menneet siihen pisteeseen, että minä koko viikon ajattelen, että pitäisi harjoitella, mutta siitä huolimatta soitan vain suunnilleen puolitoista tuntia viikossa: 45 minuuttia hätäisesti ennen soittotuntia ja 40 minuuttia soittotunnilla. Kokeisiinkaan en jaksa oikein lukea.

 

Nyt sitten on tullut tämä ihmisjuttukin. Minä en näe ihmisiä tarpeeksi, joten se saa minun pääni vähän hassuksi välillä. Ja sittenkin, kun olen ihmisten joukossa... Niin kuin perjantainakin, kun pitkästä aikaa pääsin juttelemaan Nanin kanssa, se ei kauheasti tuntunut innostavalta. Kyselin häneltä asiat, jotka olivat kiinnostaneet minua jossain vaiheessa. Kuuntelin hänen selostuksensa ja nyökyttelin ja vastasin hänen kysymyksiinsä. Sitten huomautin, että heidän opettajansa tuli jo – varmaan kannattaa mennä jo luokkaan.

 

Minun pitää muuten joskus kokeilla vielä päivän selostusta tuolla Petri Tammisen tyylillä... Joskus olen niin kai jo tehnytkin, mutta pakko kokeilla uudestaan. (Haa! Löysinpäs! http://amia.vuodatus.net/blog/630778 Tuo oli ihan mielenkiintoinen lukea näin jälkeenpäinkin, jotenkin muistui kauhean hyvin mieleen ne tunnetilat. En kyllä pysty käsittämään, miten ihmeessä minä kykenin raahaamaan itseni yli kilometrin päähän pyörällä ja olemaan perillä 5:55. Huh huh, minä en herää edes nolla-aamuina nykyisin niin aikaisin enää.)

 

Mutta otteeni lipsuu. Ei tunnu hyvältä. Lähinnä vain sekavalta. Miten minä ikinä selviän kirjoituksista, jos ei-kouluaika menee tällaiseksi? Ja kesät... Pitäisi varmaan ilmoittautua jollekin kurssille tai repiä jostain töitä, että olisi edes jotain, joka pakottaisi minut oman pihan ulkopuolelle. Ja jos saan opiskelupaikan, niin pitäisi varmaan yrittää valmistautua muuttamaan sitten sinne minne tarvitsee.

 

Eikä Tampereelle. Hitto. Minä olisin niin halunnut asua ja opiskella siellä, mutta kun sen yliopiston tarjonta on niin köyhä. Ja Helsinkiin en edes hae, p*ska paikka. Enkä Turkuun, eihän siellä ole yhtään mitään. Enkä Lapin yliopistoon – kuka nyt haluaisi opiskella keskellä ei-mitään? Kuopiossa ja Jyväskylässä on sentään jotain järkevää – kummallakaan ei ole edes ruotsinkielistä nimeä!

 

Olen tänään todella rakentavalla tuulella, kuten saatatte ehkä huomata. Sukatkin on märät, kun jouduin kahlaamaan lumihangessa kotitien ja pihatien, kun niiden lumelle ei ollut tehty mitään. No okei, ehkä "kahlata" on hieman väärä sana, mutta oli lunta kyllä ihan tarpeeksi. Ei ihan puoleen sääreen, mutta melkein. Ja minä kuljen tämänkin talven itsepäisesti kesäkengillä, jotka ei ole mitenkään kivat lumessa, joka ylettyy nilkkoja korkeammalle.

 

Äh, ärsyttää.