Tuntuu taas pahalta. Eilen metsästin Alfin osastolla ja sain hänet taas sinne askarteluhuoneeseen ratkomaan riitaa. Se on jo oikeastaan ihan vakiopaikka moiselle. Yritin selvittää asian ja kysyin, että haluaako hän riidellä. Hän ei vastannut siihen, vaikka miten kysyin. Ja sitten yritin itse selittää vielä omia näkökantojani ja kysyä häneltä.

Hänestä oli epäreilua, miten minä en joustanut yhtään, vaan kaikki tehtiin ”minun ehdoillani” ja että koko koskemattomuusviikkokin oli vain minun ehdoillani. Siitä, miten vastasin tuohon, olen itse asiassa aika ylpeä, koska en edes itse ollut tajunnut sitä ennen kuin sanoin sen ääneen. Sanoin, että se kolme kuukautta mitä ollaan seurusteltu, niin silloin on aina ollut sitä koskemista, mutta kun minulla on kurja olo ja koskeminen tuntuu pahalta ja stressaavalta ja haluan yhden viikon rauhan, niin sitten kaikki on muka ”minun ehdoillani” aina. Minä yllätyin kuullessani tuon ja niin näytti yllättyvän Alfkin. Jotenkin kun minä sanoin sen, niin tajusin oikeasti, ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä koskemattomuusviikoista.

Ja sitten Alf sanoi, että on ihan luonnollista, että parisuhteessa ihmiset haluavat koskea toisiinsa, joten ei olisi lainkaan kohtuullista sanoa, että minuun ei saa koskea. Ja sitten hän alkoi kaivella kaikenlaisia vanhoja juttuja. Esimerkiksi sitä, miten minä olin Dostojevskin kohtauksen yhteydessä sanonut, että Alfin välinpitämätön käytös oli anteeksiantamatonta, niin miksi minä sitten yhä pyörin hänen seurassaan. Ja sitten hän otti esille sen, että oli ymmärtänyt koskemattomuusviikon väärin, koska minä olin selittänyt sen huonosti. Ja sitten hän sanoi, miten olin ensimmäisillä ”treffeillä”, ensimmäisellä osaston ulkopuolisella tapaamisella sanonut, että Alf vaikutti siltä, että ei ollut lainkaan kiinnostunut Nanista, tai ylipäänsä minun kavereistani tai minustakaan ihmisenä.

Minä en sitten tajunnut, että mitä hemmettiä ne kaikki asiat muka liittyivät yhtään mihinkään. Ja sitten minä kysyin taas, että haluaako hän riidellä. Sanoin, että minä en halunnut. Ja kysyin, että haluaako hän riidellä. Hän oli pitkään hiljaa ja kysyi sitten, että mitä minä mietin. Sanoin miettiväni sitä, mitä hän vastaisi. Hän kysyi sitten uudestaan, että eikö minulla muka ollut mitään sellaista syvää tunnetta, jotain sellaista syvällä sisällä.

En tajunnut, mitä hän haki takaa, mutta päätin sitten vaihteeksi olla rehellinen. Mutta kun minä olen tällaisissa tilanteissa spontaanisti rehellinen, se on vaikeaa. Ties kuinka monetta kertaa kyyneleet alkoivat vain valua kasvojani pitkin ja sanoin ääni aina välillä sortuen: ”Mä ajattelen, että mä haluan täältä pois. Mä haluan kotiin ja meseen jotta mä voisin yrittää löytää Nanin sieltä ja jotta mä voisin kertoa sille, miten mistään ei tuu mitään.” Ja minä itkin. Ja kesken puhumisenkin itketti niin paljon, että ääni murtui ja jouduin vetämään henkeä, keskittymään ankarasti ja jatkamaan sitten.

Tuon jälkeen sitten lähdin lopulta pian. Omahoitajani oli jo varttia aikaisemmin tullut sanomaan, että jos voisin tulla juttelemaan hänen kanssaan. Silloin sanoin, että meillä oli keskustelu kesken ja että kävisikö jos tulisin hetken päästä. Ja lopulta lähdin kyyneleet silmissä.

Ja tuo tuntuu minusta nyt kaikkein pahimmalta. Minä olin loputtoman väsynyt ja kyllästynyt siihen riitelyyn ja olin ihan epätoivoinen sen ja kaiken muunkin suhteen, mutta Alf ei lohduttanut, ei suostunut sopimaan mitään, ei selittämään. Hän kyllä säpsähti aika syyllisen näköisenä aina kun ääneni murtui itkemisen takia, mutta hän ei siltikään antanut yhtään periksi mistään, vaan itsepäisesti pysyi etäisenä eikä tehnyt mitään sen eteen, että oltaisiin oikeasti saatu sovittua asia.

Tuon jälkeen hän vaikutti kylläkin osoittavansa paljon vähemmän mieltään minua kohtaan, mutta minä en jaksanut tehdä enää uutta yllätyssovitteluiskua. Eikä hän tullut tänään osastolla (oletettavasti koska satoi), enkä ole kuullut hänestä mitään. Hän kirjautui meseen, kun olin online, mutta ei avannut keskustelua ja häipyikin sitten pian. Minä en halunnut aloittaa keskustelua taas. Minä en halua riidellä, en tipan tippaa, mutta en halua olla myöskään aina se, joka aloittaa keskusteluja ja aloittaa puhumisen osastolla ja vie tyhjään huoneeseen selvittämään asiaa.

Ajattelin, että tämä suhde loppuisi siihen, että minä päätän sen, koska en vain tunne Alfia kohtaan mitään romanttista. Ja että sen jälkeen oltaisiin kuitenkin kavereita. Mutta nyt näyttäisi todennäköisemmältä, että suhde päättyy riitaan, jota ei saada selvitettyä, koska Alf ei halua selvittää sitä, koska ajattelee todennäköisesti, että olen aseksuaali (hän luki osastolla vanhasta Anna-lehdestä vain ja ainoastaan sen yhden artikkelin) ja että hän ei halua olla seurassani, koska ei saa seksiä ja fyysinen puoli on muutenkin vähäistä, koska se tuntuu minusta pahalta. Ja tuo saa minut osittain todella vihaiseksi, koska hän on niin väärässä, ja osittain todella surulliseksi, koska koen, että olen riittämätön ja että minun pitäisi suostua asioihin, joita hän haluaa, mutta jotka tuntuvat minusta niin pahalta ja jotka saavat oloni niin tyhjäksi, että olen valmis vetämään paketillisen rauhoittavia.

Mutta minulla on jo suunnitelma seuraavaa sovitteluhyökkäystä varten. Aion kysyä häneltä, että haluaako hän erota (koska voisi ihan oikeasti olla, että hän haluaa), ja sanoa, että tämä mitä meillä nyt on, kun hän pitää mykkäkoulua minulle ja kaikkea ties miten kauan, ei ole enää mikään seurustelusuhde eikä se ainakaan voi olla jatkossa sellainen, jos meidän välit pysyvät tällaisina. Ja jos hän sanoo, että hän haluaa koskea minuun, jos seurustelee kanssani, niin sanon, että minulla on päätösvalta omasta ruumiistani, ja että sellainen suhde, jossa toinen haluaa välttämättä tehdä jotain, mikä tuntuu toisesta pahalta, ei ole oikea suhde, enkä minä halua sellaista.

Joo. Alfilla vain tuntuu olevan sellainen näkökulma asiaan, että hän näkee vain, miten nämä kolme kuukautta hän ”on tanssinut pillini mukaan”, mutta minä en ole valmis antamaan hänelle mitään, mitä hän haluaa.

Mutta tuntuu joka tapauksessa pahalta. En vihaa Alfia ja olisi kauhean kurjaa, jos kaikki päättyisi tällä tavalla. Tuntuu pahalta. Todella surulliselta ja pahalta. Ehkä pääasiassa Alfin takia, ja se on oikeasti vaikuttanut koko viikkooni sillä lailla, että olen ollut kauhean väsynyt ja olen itkenyt melkein joka päivä. On ollut todella raskasta. Nyt sentään on viikonloppu ja saa levätä. Tai levätä ja levätä... Ainakin on todennäköistä, että voisi saada jotenkin Alfin kiinni mesessä ja saada tämän solmun ratkaistua suuntaan tai toiseen. Minä en vain kestä tätä typerää riitatilannetta.

En olisi koskaan voinut kuvitella, että seurustelu on näin vaikeaa. Tai siis, miten voi olla, että joku on vain noin itsekäs ja tyhmä, vaikka samalla väittää oikeasti välittävänsä? Eikä mitään sopimista eikä mitään, vaan ollaan vihaisia niin kuin sen jälkeen, kun joku on vahingossa tallannut toisen hiekkakakun leikkiessään.

Hemmetin typerää, toivottavasti kaikki miehet eivät vain ole sitten tuollaisia älykääpiöitä, jotka saavat minut vielä kaiken lisäksi tuntemaan oloni niin vääränlaiseksi ja kelvottomaksi, vaikka järki sanoo, että he ovat vain väärässä. Ja kello on jo näin paljon, eikä Alfia ole näkynyt mesessä enää. Ilmeisesti menee vähintään huomiseen taas tämä asioiden setviminen. Tähän loppuun iso huokaus.