Kirjoitin juuri 214 sanan mittaisen aineen englanniksi aiheesta "Nobody cares". Ja se oli siis se koe, joka minulla oli tänään. Sen lisäksi oli osa YO-vihkostakin: kaksi monivalinta-luetunymmärtämistekstiä ja yksi teksti avokysymyksiin ja sitten vielä rakenneosio ja sellainen... No, sen rakenneosan kaltainen, mitä on ollut näissä uusissa kirjoituksissa, että pitää taivuttaa sana oikeaan muotoon tai kääntää tai sitten laittaa oikea prepositio tms. Sain koko homman tehtyä alle kahdessa tunnissa, vaikka aineen kanssa olikin hieman vaikeuksia. Vaikka aihe oli hieno ja sopivan ajankohtainen minulle, niin koska minulla on IRL jonkin verran korkeampi itsesensuurin raja kuin täällä blogissani, piti välillä miettiä oikein tarkkaan, mitä kaikkea siihen aineeseen voi kirjoittaa. Toisaalta käytin hyväkseni aloituksen ja lopetuksen psyykistä merkitystä: aloitin yleisesti ja yhteiskunnallisesti ja objektiivisesti ja lopetin samalla lailla. Omia ajatuksia ja kokemuksia asiasta selitin niiden välissä vähän niin kuin sivuseikkana.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aineen lopetus oli hyvin minun tyyliseni: kirjoitin sen, mitä ihmiset haluavat lukea. Vaikka mainitsinkin, että ne synkät ajatukset jäävät aina vähintäänkin taustalle, vaikka olo olisi onnellinen, kylvin myös päästäni vetämää optimismia, joka saa ihmiset ilostumaan ja pitämään tekstistä enemmän ja antamaan parempia pisteitä. Ai miten niin olen kyyninen? "For everybody, I'm sure, there is someone who cares. We should just try to remember it." Kiiltokuvaloppu, yhhyh. Onnistuin myös tunkemaan tekstiin yhden idioomin tyyppisen. Ne ovat juuri sellaisia kliseitä, joita äidinkielessä on käsketty välttää: Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, myrsky vesilasissa, jne. Minä suunnilleen vihaan niitä, joten minua ärsyttää, että englannin aineissa niitä pitäisi olla. Pah. No, käytin ilmaisua "Rat race" (= oravanpyörä). Sehän on jo melkein kuin idioomi?

 

Nyt ei mene hyvin. Jotenkin ironista, että käytin tuota ilmaisua aikaisemmin kuvaamaan sitä, miten meillä  ei mennyt hyvin. Nyt se tarkoittaa vain sitä, että minulla ei mene hyvin. Päinvastoin, minulla menee itse asiassa aika törkeän huonosti. Ei tule heti mieleen, koska olisi viimeksi ollut tällainen kauhea ja näin pitkäkin synkkismieliala.

 

Eilen illalla menin sänkyyn jo vähän yhdeksän jälkeen. Minulla oli migreeni, joka ei tuntunut hellittävän. Päätin siis mennä nukkumaan. Kuitenkin koska minulla oli migreeni, jokainen pienikin valo tuntui sanoinkuvaamattoman tuskalliselta ja siksi kiinnitinkin pyykkipojilla veljeni formula-lakanan ikkunani eteen, koska naapurissa oli pihalla valot ja minusta tuntui, että se tuli minun verhoni läpi tuosta vain. Laitoin TSH-musiikin taas soimaan. Vääntelehdin tuskissani seuraavat neljä tuntia ennen kuin pystyin vasta nukahtamaan.

 

Heräsin moneen otteeseen säpsähtäen yöllä. En tiedä edes miksi. Säpsähdin vain hereille ja ajattelin, että olen myöhässä! Minun pitää mennä jo kouluun! Ja sitten aloin sängyssä istuen tunkemaan hiuksiani jotenkin hienosti ennen kuin järkeni sai voitettua ja sain tajuttua, että kello on vasta puoli kolme tai jotain. Näin yhden unen, jonka vielä muistankin. Siinä oli lämmin päivä ja porukka oli ensimmäistä päivää koulussa pitkään aikaan. Olisikohan ollut joitain tenttijuttuja. NN:kin oli unessa. Hän oli leikannut tukkansa ihan lyhyeksi – täsmälleen samanlaiseksi kuin herra VL. Hän ei katsonut minuun. Ei tuntunut edes huomaavan minua. Minuun sattui. Minulla ei ollut kirjaakaan, jota olisi tarvittu. Nyt juuri tuli hämärä mielikuva, että tuon kirjattomuuden jälkeen tapahtui jotain. Siihen liittyi joku professori ja joku outo kapseli, jolla mentiin maan alle tai jotain. Me, joilla ei ollut kirjaa, jouduttiin menemään sitten. Äh, en muista. Mutta kuitenkin. NN oli unen pääpointti.

 

Minä en ole ikinä nähnyt unta, jossa NN olisi pitänyt minusta. Tai siis, yhdessä unessa me olimme kavereita, mutta se oli vain kaverillista. Kaikki muut unet, joita näen hänestä, ovat sellaisia, joissa odotan häntä jonnekin, mutta hän ei tulekaan. Tai sitten jos hän tulee, hän ei huomaa minua lainkaan eikä katso minuun.

 

Näin hänet koulussa tänään vilaukselta, kun hän käveli englanninluokan ohi. Hän ei nähnyt minua. Toisaalta, minäkin näin hänestä vain selän ja takaraivon, mutta kuitenkin. En nähnyt Nania, hänellä ei ollut tänään koetta lainkaan, joten hän ei tullut kouluun lainkaan.

 

"It's peculiar: when I feel like that, I seek solitude. And when I'm alone, I have plenty of time to think, and then I'm even more certain that nobody cares. It's a rat race."

 

Äiti taas valittaa siitä, että en syö tarpeeksi. Aamullakin hän käski minun syödä tänään jotain päivälläkin (kun eilen jätin väliin sekä lounaan että päivällisen), jotta päätäni ei särkisi taas. Ärsyttävää. Jos en syö, niin päätäni alkaa särkeä törkeästi, mutta jos syön, niin minulle tulee heti huono olo. Ei huvita syödä.

 

Tuntuu taas, että olen jotenkin romahtamaisillani. Eilenkin, kun migreeni alkoi kaiken muun lisäksi vallata alaa, minusta tuntui vain, että en jaksa. En kestä. Koko ajan sattuu jonnekin. Joko fyysisesti tai henkisesti tai sekä että. Se on vain niin uuvuttavaa. Alkaa tuntua taas melkein kuin addiktilta. Yhdeksän kuukautta. Se tuntuu olevan vain kynnys, jonka yli en pääse. Kun yhdeksän kuukauden merkkipaalu häämöttää, alan tuntea oloni hyvin rauhattomaksi ja levottomaksi. Kuin joku nikotiiniriippuvainen saa vieroitusoireita, jos ei saa tupakkaa.

 

Sama pätee kai minuun ja viiltelyyn, pidemmällä aikasyklillä vain. Minä en vain voi olla ajattelematta sitä. Ne ajatukset vainoavat minua melkein koko hereillä olo ajan. Tuntuu kuin olisi jokin henkinen pakote tehdä niin. Minä tiedän, että ei, niin ei ole mitään järkeä tehdä, mutta jokin pieni ääni (pääni sisällä on ilmeisesti Kuiskauksen lisäksi vähän kaikensorttisia muitakin pikkuääniä) melkein sanoo:

"Ihan vähän vain. Ihan pikkuisen. Sitten on parempi olo ja jaksaa taas jonkin aikaa. Etkö muka muista, miten hätkähdyttävältä se pistelevä kipu tuntuu? Miten se auttaakaan keskittymään siihen mihin pitäisi keskittyä? Vai onko sinulla varaa möhlätä kaikki viimeisen koeviikon kokeet? Onko sinulla varaa möhlätä kirjoituksissakin? Kokeile nyt, ihan vähän vain. Se auttaa."

 

Olen vain ihan luhistumispisteessä. En tiedä edes tarkkaan miksi. Mistä tämä tuli? Maanantaina se alkoi. Koska oli maanantai? Miten minä voisin muistaa enää päiviäkään, kun tuntuu vain kuin kävelisi sankassa sumussa näkemättä mitään.

 

En minä tiedä.