Tänä yönä nukuin suunnilleen 13 tuntia. Katkonaisesti kylläkin, kun kerran heräsin suunnilleen miljoona kertaa. Mutta näin yhden unen, jonka muistan ja joka jatkui aina näistä katkoksista huolimattakin.

Unessa olin jonkinlaisella leirillä. Lukiolaisten leirillä, jossa oli minun ikäluokkani meidän lukiosta ja sitten Nanin ikäluokka. Sinne oli pakko tulla, joten kaikki olivat sitten siellä. Meidät jaettiin huoneisiin ikäluokan mukaan. Yhdessä huoneessa oli useampia ihmisiä, jotka oli arvottu sattumalta siihen huoneeseen.

Minun kanssa samassa huoneessa olivat ainakin herra MR, neiti Elm ja NN. Niin. NN. Se oli se pointti tuossa huoneihmisissä. Olin käsittämättömän onnellinen, että meidät oli valittu samaan huoneeseen – saisin viettää viikon hänen seurassaan. Ja kaikki ne ihmiset siellä suhtautuivat minuun ihan ystävällisesti ja olin kaikille olemassa.

Unessa oli paljon eri vaiheita. Sellaisia tärkeitä epätärkeitä juttuja. Meidän piti mennä ostamaan omat ruokamme ja kaikkea sellaista. Ja sitten me roolipelattiin Star Warsia juonittelupelimuodossa. Kaikkea tuollaista ja oli todella hauskaa.

Sitten tuli se oleellinen osa. Tai ainakin siis se osa, jota minä pidän oleellisimpana, koska se herättyäni vaikutti minuun yhä vahvasti. Mutta luultavasti se johtui lähinnä siitä tunteen muutoksesta. Kuitenkin. Leiri loppui. Hyvin odotettava tapahtuma, mutta silti se tuntui pahalta. Olin nähnyt Nania vain muutamaan kertaan vilaukselta. En oikein ollut perillä siitä, missä hän meni. Vietin kaiken aikani oikeastaan niiden huoneihmisteni kanssa. Puhuin NN:llekin aina välillä.

Ja sitten se kaikki loppui. Leirillä oli tuntunut niin hyvältä. Niin käsittämättömän hyvältä. Ja sitten meidät vietiin takaisin lähelle kotia sellaiseen hökkeliin, josta kaikki voisivat lähteä kotiin. Ajattelin etsiä neiti R:n ja M:n käsiini ja antaa heille messenger-osoitteeni. Ajattelin, että sanoisin heille, että olisi kiva pitää jollain lailla yhteyttä. Mietin myös sitä, että olisiko liian painostavaa antaa NN:llekin meseosoitteeni.

Ei kuitenkaan tarvinnut miettiä sitä, koska kaikki nämä ihmiset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ihmisiä oli paljon, mutta he olivat kaikki vääriä. Eivät niitä, joita etsin. Sitten päätin antaa neiti R:n ja M:n olla ja etsiä NN:n, jotta voisin ihan vain nähdä hänet vielä kerran. Yritin käydä ihmisjoukon katseellani läpi, mutta kun häntä ei näkynyt, juoksin kiireesti pihalle parkkipaikalle. Silmäilin autoja löytääkseni hänen autonsa – tunnistaisinhan sen ihan missä tahansa.

Mutta sitä ei näkynyt. Ei NN:ää eikä hänen autoaan. Tiesin, että hän ei ollut voinut ehtiä vielä lähteä, vaan oli jossain siellä. Ajattelin, että ehkä hän olisi liikkeellä kävellen. Odotin hetken, mutta häntä ei näkynyt. Eikä näkynyt neiti R:ää tai M:ääkään. Juoksin sitä hökkeliä ympäri – pakkohan NN:n tai hänen autonsa oli jossain olla. Minä en kuitenkaan löytänyt mitään.

Sitten päätin, että mitä väliä. Mahdollisesti vain näkisin hänet lähtemässä, mitä minä siitä muka hyötyisin. Otin pyöräni ja lähdin kotiin. Naniakaan ei näkynyt, joten lähdin pyöräilemään lumista ja liukasta tietä pitkin kohti kotia. Minä itkinkin. Ajattelin, että mitä väliä silläkin olisi, vaikka itkisin julkisella paikalla. Ei kukaan kuitenkaan välittäisi.

Leirillä oli ollut kesä, kauniita päiviä ja lämmintä, mutta siellä kotona oli kylmä ja lunta oli maassa. Oli sellainen melkein loskasää. Satoi vähän vettä ja lumi oli sellaista suojalunta. Tietä ei ollut aurattu, tietenkään, joten pyörämatka kotiin olisi epämiellyttävä.

En kuitenkaan päässyt kotiin asti. Kun olin pyöräillyt jonkin matkaa, minuun iski äkkiä voimakas tunne, että minun pitää palata takaisin. Minä halusin palata takaisin. Jos he eivät olisi ehtineet kerran lähteä sieltä, niin sitten heidän täytyisi olla siellä. Tämän ajatuksen takia käänsin äkkiä ja voimakkaasti pyöräni sarvia kääntyäkseni heti takaisin. Kaikki tietävät, mitä sellaisessa tilanteessa käy. Kun ajaa alamäkeen lumisella ja jäisellä tiellä, joka on melkein sula mutta ei ihan.

No, menetin tietysti pyöräni hallinnan. Pyörä kaatui ja tiehen osuessaan se kipinöi, kun sen runko katkesi. Menetin kai hetkeksi tajuntani. Kun heräsin, makasin lumisessa ojassa pyöränkappaleiden vieressä. Kaikkialle sattui ja olin melko varma, että olin murtanut useita luita kaatuessani.

Tietysti hapuilin kännykkääni. Nan oli ainakin autolla liikkeellä, joten voisin soittaa hänelle, jotta hän voisi tulla auttamaan minua. Ystävällehän voi aina soittaa ja ystävältä voi aina pyytää apua? En kuitenkaan löytänyt hänen numeroaan. Olin hieman sekaisin ja olin vahingossa näpytellyt kännykästä galleriavalikon. Kännykän näytölle tuli kuva, jonka olin kai ottanut leirillä. Aurinkoinen ja kirkas ja värikäs ja hieman surrealistinenkin. Siinä olin minä, joka kävelin siinä kauniissa ja lämpimässä ympäristössä, jossa oli kukkiakin. Mutta sen sijaan sinä unen hetkenä minä makasin kylmässä lumihangessa luita murtuneina ja ihan yksin.

Sitten siihen tuli neiti JL ja hänen jälkeensä neidit EAM ja MY. He kysyivät, että voisivatko jotenkin auttaa. Laitoin kännykän pois ja sanoin, että se olisi kiva. He sanoivat, että voisivat auttaa minua jollain tavalla, mutta eivät sillä, sillä eikä sillä tavalla. Tajusin, että ne kolme tapaa, joilla he eivät voineet minua auttaa, olivat ne kolme ainoaa tapaa, joilla kukaan ylipäänsä olisi voinut auttaa minua siinä tilanteessa.

Sitten minä heräsin.

Tämän kirjoituksen aikana Dostojevski melkein tuhosi koko kirjoituksen. Se tuli näppäimistölle kesken kirjoittamisen ja sai koneen jollain ihmeen tavalla tilttiin. Kesti varmaan vartin ennen kuin kone palautui tiltistä eikä mitään onneksi kadonnut. Minä kuitenkin menetin malttini ihan tyystin. Minä kiljuin niin kovaa kuin pystyin ja etsin katseellani esineitä, joita voisin heittää päin seinää ja rikkoa.

Huusin äidillenikin, kun hän tuli katsomaan, että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Olen niin vihainen välillä. Raivostun ihan pienistä asioista ihan totaalisesti, enkä edes tajua miksi. Olen välillä ihan kauhean surullinen, mutta sitten se olotila surullisesta, aneemisesta ja itkufiiliksestä muuttuukin muutamassa sekunnissa raivostuneeseen ja vihaiseen ihmiseen, jonka tekee vain mieli huutaa niin kovaa kuin kurkusta lähtee ja rikkoa tavaroita.

Tuon kaiken keskellä tein kuitenkin jotain. Sitä voisi pitää jonkinlaisena epätoivoisena tekona tai avunpyyntönä. Keskellä sitä kaikkea tuskaa, kun teki mieli kirkua ja itkeä ja tuhota kaikki mahdollinen, lähetin Nanille tällaisen tekstiviestin: ”Hei! :) Huomenna ku on ystävänpäivä niin ajattelin että ootkohan sä mihinkään vuorokaudenaikaan kotona että mä voisin antaa sulle ystävänpäiväkortin ihan henkilökohtasesti. :D”

Kuvaapas ihan täydellisesti sitä kamalaa psyykistä tuskaa, joka riivasi minua tuolla nimenomaisella hetkellä, hmm? Nyt oloni on jo hieman tasaantunut, mutta tuo tuntuu jotenkin mielenkiintoiselta. Olen tehnyt hieman vastaavalla tavalla ennenkin. Kun on kaikkein tuskaisin olo, laitan välillä tuollaisen kepeän viestin Nanille tai mahdollisesti menen meseen ja aloitan jonkun epätärkeän kevyen keskustelun jonkun puolitutun kanssa.

Se on jotenkin outoa. Tekee mieli kirkua ja rikkoa tavaroita, mutta sen sijaan lähetänkin hymiöillä koristellun kepeän tekstiviestin kaverilleni? Ei minulla vielä edes ole mitään ystävänpäiväkorttia Nanille. Ajattelin tietysti antaa sellaisen, mutta halusin tehdä sen itse. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta nyt kai sitten pitäisi. Ei ole vain aavistustakaan, millaisen.

On taas aika rauniomainen olo. Eikä Nanillakaan varmaan ole minulle aikaa huomenna, kun hän luultavasti viettää päivän poikaystävänsä tai oikeiden kavereidensa kanssa.