Tänään oli taas Thomasin isännöimät bileet. Olen pari viime päivää ollut älyttömän mustasukkainen, kun Thomas kaveeraa yhden nuoremman tyttösen kanssa, mutta ilmeisesti tapasivat jo aikaisemmin intensiivisemmässä hoidossa. Jotenkin tänään sain lopultakin tapettua sen järjettömän mustasukkaisuuden ja opin todella pitämään tästä tytöstä.

Kaikki meni kohtalaisesti. Tuntui taas, että minulla ja Thomasilla on paljon yhteistä ja jotenkin etenkin kun pelataan porukalla usein Aliasta, niin vaikka ollaan toistaiseksi oltu eri joukkueissa, niin usein siinäkin sitten ymmärretään toisiamme hyvin. Sitä on hankala selittää. Moneen otteeseen Thomasin kanssa puhuttiin myös kaksistaan joistain biisijutuista, kun muut selittivät yhdessä jotain muuta.

Kuitenkin jäi huono fiilis. Tulin äsken kotiin, yksin, hieman nousuhumalassa, lumisateessa. En tiedä edes miten tässä kävi näin. Oltiin yhdessä kivassa paikassa ja ihmiset tilailivat juomia, jne. Sitten Thomas, tyttönen ja eräs kolmas menivät tupakalle. Tämä ehkä kuvaa sitä, miksi tunnen oloni niin ulkopuoliseksi tuossa porukassa, jossa kaikki muut osastolaiset polttavat. No, hävisivät sinne ja sitten olisi vapautunut meille biljardipöytä, joten yksi meni jo pöytään ja odoteltiin, että muut tulisivat tupakkahuoneesta. Se kolmas tulikin jo, mutta hänelle oli kaikki sekaisin.

Lopulta Thomas ja tyttönenkin tulivat, mutta sanoivat lähtevänsä. siinä oli Alias kesken keskellä pöytää, yksi oli mennyt varattuun biljardipöytään jo, mutta nämä kaksi vain ilmoittivat, että lähtisivät syömään. No, siinä sitten oli sekaista ja minäkin yritin moneen otteeseeen kysyä, että mitä nyt tehdään ja mihin ollaan menossa, mihin Thomas sanoi vain, että syömään ja että ei tiennyt mihin. No, sitten juomat jäi osa koskemattomina pöytään, joku meni sanomaan biljardipöytään menneelle, ettei pelattaisikaan. Minä sitten puin ulkovaatteet päälleni ja kun ajattelin sitten, että lähtisin näiden muiden mukaan, niin yksi näistä muista lähtikin vain kotiin ja sitten se kolmas tupakalla ollut pysäytti minut ja toisen osastolaisen mukaanlähtijän kysyen, että minne menisimme. No, siinähän pysähdyttiin sanomaan, että ei mitään käsitystä, kun tämä yksi jäi vain pöytään ja sanoi sitten, että oli ehkä menossa jatkoille jonnekin muualle.

Thomas ja tyttönen vain katosivat. Taatusti huomasivat, että me kaksi muuta emme tulleet mukana, mutta nähtävästi eivät sitten kaivanneetkaan meitä. Mitään heippoja ei sanottu, vaan tyypit vain lähtivät.

Minä suoraan sanottuna suutuin. En tietenkään näyttänyt sitä, mutta vieläkin kirjoitan täällä kiukkuisena. No, niiden kahden muun epätietoisen kanssa istuin hetkeksi, mutta sitten sanoin, etten kyllä lähtisi enää mihinkään tanssibaariin (minä en tanssi), vaan että menisin vain kotiin. Kysyttiin että pärjäätkö varmasti, uskallatko kävellä yksin kotiin keskellä yötä, jne. Sanoin, että kaikki ok ja lähdin. No, aikaisemmin illan aikana oli ollut jo puhetta siitä, miten vaarallista ihan täälläkin on jo kävellä öisin yksin naisena. Kuitenkin kotimatkan aikana melkein toivoin, että joku yrittäisi käydä kimppuuni, että saisin pamauttaa jotakuta hyvällä syyllä.

Ei kukaan yrittänyt. Sitten itkin. Jotenkin tämä ihastus on niin hankala, enkä oikein itsekään enää tiedä, mitä tunnen tai ajattelen. Vaikka olinkin ärsyyntynyt, niin kuitenkin oli sitten sellainenkin fiilis, että okei, ihan sama, hyvä että päättyi tämäkin ilta näin, niin ei tarvitse enää koskaan ikinä ihastua kehenkään tai toivoa mitään.

Tottapuhuen se viikontakainen synttärijuhla oli yksi piristysruiske, toinen piriste oli käynti kaverin luona keskellä viikkoa toisessa kaupungissa ja kolmas kun soitin Natalialle perjantaina ja juteltiin melkein tunti. Todella hienoja erityisiä tilaisuuksia, jotka ovat todistaneet, että en ole yksin.

Todellisuudessa olen kuitenkin jotenkin ihan palasina. Se on tullut sen Särkänniemi-jutun jälkeen tämä olo. Tällaiset piristävät seikat ovat vain jotain, jotka pieneksi hetkeksi saavat minut harhautumaan tältä vääjäämättömältä raiteeltani. Perjantainakin, vaikka puhuin Natalian kanssa, onnistuin myös käymään taloyhtiön pyykkituvassa ja pesemään tiskikoneellisen astioita. Sitten kun tuli tehtävissä stoppi, minä vain hajosin. Minä vain itkin, koska sattui niin kauheasti. Ei minuun ole pitkään aikaan sattunut näin kovasti.

Sain mieleni pois synkkyydestä, kun pakotin itseni vain olemaan onnellinen siitä, että minulla ylipäätään oli ihmisiä, jotka välittivät. Menin lisäksi kirjastoon hakemaan lukioaikaisten pianotuntien harjoitusvihkoja, joissa oli tuttuja kappaleita. Perjantaina soitin osastolla puoli tuntia, minkä jälkeen menin kirjastoon ja sain vielä tunnin soittoajan musiikkihuoneeseen. Halusin vain soittaa ja soittaa ja soittaa, enkä ikinä lopettaa. Lopulta oli pakko, mutta en ollut saanut tarpeekseni soittamisesta siltikään.

Nytkin vain hajosin ja mietin kaikkea kivaa, mikä kuitenkin päässäni muuttuu ihan päinvastaiseksi. Tänään bileissä Aliaksen yhteydessä Thomas huvikseen selitti kaikille joitain sanoja ja minä olin sitten haka siinä. Siihen Thomas sanoi pari kertaa, että vitsit Amia olet tosi fiksu. Yritin sanoa vain, että olihan ne selitykset olleet loogisia (esim. muille täysin hepreaa ollut vihje sanalle 'merenpohja': "Maan huippu ...?", joka minulle aukesi ihan heti). Kiva asia, eikö vain? Minä en kuitenkaan pidä siitä, kun minua sanotaan fiksuksi. Olen fiksu, ÄO 131 (psykologin suorittama WAIS III -testi) eli olisin väestön älykkäimmän 1% joukossa juuri ja juuri. Tuntuu kuitenkin, että aina kun fiksuudestani sanotaan, se luo kuilun minun ja muiden välille. Tuntuu, että kommentissaan he sanovat: "Olet kummallinen, et niin kuin me muut."

Osastolla ja osaston ihmisten kanssa tuntuu, että olen liian hyvinvoiva. Minulla on suuri todennäköisyys toipua työ- tai opiskelukykyiseksi ja minulla on jo nyt paljon vuorovaikutustaitoja, joiden avulla pakon edessä selviäisin työelämästä vaikka heti. Ainakin jonkin aikaa siis. Kun sitten muut puhuvat jotain siitä, miten lukiota on käyty jo 6 vuotta tai jotain, mutta päättötodistus puuttuu, koen olevani vain niin eri maailmasta.

Mutta. Sitten kun olen ns. terveiden ihmisten kanssa, en tunne kuuluvani siihenkään joukkoon. Natalian kanssa kun puhuinkin, niin sanoin, että en tiedä vielä, miten pitkään siellä osastolla olen, koska voi olla, että sairauslomaa jatketaan sitten sieltä poisjäämisen jälkeenkin. Siihen Natalia hieman hämmentyneenä ja yllättyneenä henkäisi, että ei kai, miten nyt silleen, eikö tuo sairausloma ole ollut jo aika pitkä.

Tuntuu, että olen jossain noiden kahden maailman välissä. En osa oikein kumpaakaan. Se on todella yksinäistä. Tänään Eero soitti ja kysyi, että lähtisinkö yhdelle. Sanoin, että oli jo muuta menoa, mutta ehkä myöhemmin illalla. Sitten kun olisin voinut kutsua hänet sinne mukaan, niin en kutsunut. Jotenkin se oli ehkä osittain Thomasin takia, jotta voisin keskittyä täysin häneen ja osaksi siksi, että tällä hetkellä en jaksa Eeroa ja hänen loputtomia selityksiään buddhalaisuudesta.

Äiti soitti perjantaina. Se olikin oikeastaan tärkein syy siihen, että sain itseni yhtään kasaan siitä itkemisestä. En voinut vastata ensimmäisellä soittokerralla, mutta tiesin, että äiti soittaisi, kunnes vastaisin, joten henkisesti psyykkasin itseni olemaan itkemättä, jotta voisin lyhyesti hänen kanssaan edes puhua. Hän selitti pääsiäisestä ja siitä, miten on tulossa hakemaan minua ja rottiani kotiin sen ajaksi.

Ensimmäistä kertaa aika pitkään aikaan on sellainen fiilis, että en halua kotiin. En halua oikein mitään tällä hetkellä. Tämä on siitä pelottava olo, että ihan varoittamatta ja yhtäkkiä oloni on täysin merkityksetön. Millään ei ole oikein kunnolla väliä, enkä halua mitään tai ajattele mitään. Tuntuu, että jokainen hetki, jolloin en kiidä paikasta toiseen, kovertaa rintakehää tyhjäksi. Se sattuu niin kovaa.

Olen niin yksinäinen. Tai oikeastaan en ole yksinäinen, mutta tunnen oloni yksinäiseksi. Niin kuin yllä selitin, vaikka olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, jotenkin vain tunnen oloni irralliseksi, ulkopuoliseksi. Ennen kaikkea kuitenkin yksinäiseksi. Enkä vain tavallisella tavalla yksinäiseksi, vaan todella todella todella yksinäiseksi. Kun yritän miettiä jotain ideaa elämälleni, en vain keksi mitään. En keksi mitään, mitä haluaisin, en oikeastaan. Jotenkin mallihomma ja yliopisto-opiskelukin tuntuvat vain niin turhalta. Vaikka miten menestyisin ja saisin lisää ihmisiä ympärilleni, se ei muuttaisi sitä seikkaa, että sisimmässäni, jossain salaisessa sopukassa, olen täysin yksin. Mitä muka voisin saavuttaa? Minulla on lukiosta hyvä päättötodistus, eivätkä kirjoituksetkaan menneet niin huonosti. En pelkää liikkua yksin, rahallinen tilanne on tällä hetkellä hyvä ja saan usein kuulla, miten näytän hyvältä.

Silti olo on kauheampi kuin aikoihin. Tuntuu vain, että en minä tätä halua, tätä elämää. Enkä vain jaksa enää. En jaksa yrittää koko ajan ja pettyä ja olla toivomatta ja välittämättä. En kai pysty oikeasti välittämään mistään tai kenestäkään. Jotenkin roikun mukana, enkä edes tiedä miksi. Jotain minussa muiden mielestä on, mutta miten kaikkien muiden ystävällisten ja ihailevienkin sanojen jälkeen vain inhoan tätä koko kehoani ja kaikkea sitä, millaista on olla minä. Voin olla samaa mieltä muiden kanssa joistain hyvistä puolistani, mutta ne ovat yhtä tyhjän kanssa, pikemminkin melkein kuin lisätaakka, koska niiden kehuvien sanojen seurauksena tajuan entistä enemmän, että en vain enää välitä.

Kuolema tuntuu liian lopulliselta silti. Yritän järkeillä itseäni pois tästä montusta, mutta kerta toisensa jälkeen päädyn vain siihen, että olisi parempi vain olla olematta lainkaan. En tykkää ajatella, että kuolema olisi jees, koska ei se minunkaan mielestäni sitä ole, ei edes sillä lailla mitä joskus aikaisempina vaikeimpina masennusjaksoina. Tuntuu, että en vain halua tehdä mitään päätöstä, haluan vain turruttaa itseni ja hiljalleen lakata olemasta. Tiedän, ettei niin voi tehdä. Pitäisi yrittää johonkin suuntaan ja tiedän, että tässä tilanteessa en voi jatkaa kovin pitkään. Pitäisi joko miettiä töitä tai opiskelua ja tehdä jotain asian eteen, tai sitten pitäisi sanoa osastolla, miten vakavissani tällä hetkellä oikeasti harkitsen tämän kaiken lopettamista ja joutua mahdollisesti jonnekin ympärivuorokautiseen pakkohoitoon, tms.

En halua mitään noista. Loogisesti siis seuraa, että kuolla pitäisi, mutta en vain viitsi enkä jaksa. Haluan vain soittaa ja soittaa ja soittaa. Muistella sitä elämää, joka joskus oli kuin elämää.

Ei vain tällaista tyhjyyttä, jossa ei ole mitään.