Nyt taas tuntuu, että maailma sortuu minun ympäriltäni. Hmm... Tai ei, ehkä pikemminkin toisin päin. Maailma jatkaa normaaliin tapaan, mutta minä en pysy enää sen mukana. Ajatelkaa sukkulajuoksua. Siis sitä, että kuuluu äänimerkki, jonka jälkeen juostaan tietty matka (esim. 20 metriä) ja pysähdytään odottamaan seuraavaa äänimerkkiä, jonka jälkeen juostaan sama matka takaisin. Tätä toistetaan jatkuvasti ja kiihtyvällä tahdilla. Nyt minusta sitten tuntuu siltä, että minä olen jäänyt tuosta äänimerkistä jälkeen. Ja että vähän aikaa sitten ajattelin, että seuraavan pätkän aikana kirin muut kiinni. Mutta en pystykään siihen. Minä vain jään koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen. Minä putoan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä en ole soittanut soittoläksyjä melkein kuukauteen. Lukuun ottamatta siis sitä, että olen soittanut asteikot pariin kertaan läpi hätäisesti juuri ennen soittotuntia. Minä en vain jaksa. Tänään sitten ajattelin, että koska minulla on yksi biisi ulkoa seuraavaksi kerraksi, niin että pitäisi varmaan harjoitella. Se biisi on se biisi, joka minun pitää soittaa siinä konsertissa vajaan kuukauden päästä. Enkä minä osaa sitä enää kunnolla edes nuoteista, vaikka olen soittanut sitä viime keväästä asti. Tuntuu vain, että mitä enemmän minä sitä harjoittelen, sitä huonommin se koko ajan menee.

 

Sama on muidenkin biisien kanssa. Vaikka minä harjoittelisinkin niitä, niin minä en opi yhtään. Äsken käytin varmaan melkein tunnin siihen, kun yritin saada sen ”Colombine tanssii” sujumaan edes hieman. Minä vain soitin sitä sitkeästi uudestaan ja uudestaan. Ensin hitaasti läpi ja sitten vähän nopeammin. Se meni koko ajan huonommin. Minä en pysty seuraamaan nuotteja, mutta en osaa sitä vielä ulkoakaan. Vaikka miten yritän, sormet tunkevat väärille paikoille ja minä olen ihan pihalla.

 

Se sama on koulussakin. On ne idioottimaiset biologiantehtävät, joita minun pitää suorittaa. Minä en saa niitä tehtyä, vaan väännän niitä ties miten monta tuntia. Sitten menee sitä vauhtia, että kaksi kappaletta viikossa. Olen nyt suunnilleen puolessa välissä. Koeviikko alkaa ensi viikolla.

 

Ja kaikki äidinkielen analyysit... Minä en jaksa niitä mitenkään, minä en saa niistä lainkaan otetta. Jos yritän vain tehdä parhaani mukaan, niin se ei riitä. Tein novellianalyysin ajatellen, että ei sen tarvitse olla maailman paras. Se oli luultavasti minun koko lukioaikani huonoin kirjoitus. Ei saatu numeroita, mutta arvostelu oli kyllä aika negatiivinen. Nyt sentään runoanalyysi tuntui sujuvan edes suhteellisen hyvin. Kirjoitin sen keskellä yötä ja sitten fysiikan ja matikan tunnilla ja hyppytunnilla ja äidinkielentunnin alussa.

 

Minä en vain saa hommiani tehtyä. Fysiikassa olen luopunut yrittämisestä jo ajat sitten. Nykyisin minun korkein tavoitteeni on raahata itseni tunnille ja pysyä hereillä. Sama matikassa. Matikassa sentään yritän edes kopioida niitä tehtäviä. Kemiassa vain enää silloin tällöin. Ajattelen tunneilla vain epämääräisesti, että opettelen ne kirjasta sitten joskus.

 

Olen lykännyt opokeskustelujani jo kaksi viikkoa putkeen. Minulla oli joitain tehtäviäkin, mutta en minä edes muista enää mitä. Eikä sillä tunnu olevan väliä. En minä keksi mitään. Vaikka luen mistä tahansa alasta tarkemmin, ainoa mielikuva, joka syntyy, on: ”Ei ainakaan tuota!” Opokeskustelutkaan eivät auta. En saa niistä mitään irti.

 

Viime aikoina on tuntunut taas siltä, että minä en vain jaksa.

 

BED valtaa taas alaa. Tällä kertaa se ahmimis-vaihe. Syön vain toistuvasti niin paljon ja niin nopeasti, että minulle tulee huono olo. Sitten odotan hetken, että se olo laantuu ja syön lisää. Ja toistan tämän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. En tiedä edes miksi. Ei minulla varsinaisesti ole edes nälkä. Syön pelkästään syömisen takia. Ja silti absurdisti samaan aikaan katson itseäni peilistä ja tunnen inhoa siitä, miten näytän lihavalta. Olen nollassa. Siis painoltani, kohdassa 0. Se tarkoittaa siis korkeinta painoa, mitä olen koskaan painanut. Se on liikaa. Nytkin, vaikka tiedän sen, tiedän, että vihaisin itseäni silmittömästi, jos painoni nousisi sen yli, syön vielä vähän lisää.

 

Mutta tästä päivästä lähdetään taas alas. Tämä on lupaus. Vähintäänkin -5 kiloon, mutta tavoite on -7. Viikon lopussa painon on oltava ainakin -3. Ei tekosyitä.

 

Nyt minusta tuntuu taas, että voisin pimahtaa. Kun katson edessäni olevaa kaakaomukia... tai nuottitelineellä olevia Colombinen nuotteja... Tai katson kelloa, joka on taas liikaa. Tai kun mietin kaikkia tehtäviä, joita en ole tehnyt tänään... Sitä, miten kaikki tuntuu menevän huonosti ja miten NN:kin on kuitenkin oikeasti sellainen itserakas p*ska, mitä kaikki muutkin. Miksi hän olisi poikkeus? Miksi minä vain uskottelen itselleni, että hän on jotenkin erilainen?

 

Nankin kertoi tänään tehneensä jo nyt viikonloppuna etukäteen aineet, jotka pitää palauttaa vasta loppuviikolla. Kaikki tekevät jotain, mutta minä en tee mitään. Oikeasti! Minä en tee yhtään mitään. Kun tulen kotiin, olen ihan vetämätön, enkä tee mitään muuta kuin roikun koneella lukemassa jotain tai pelaamassa jotain peliä – syöden tietysti samalla. Samaa menoa jatkuu iltamyöhälle – vai pitäisikö sanoa pikemminkin yömyöhälle – asti.

 

En jaksa.