Kurja fiilis pitkästä aikaa. Ei sillä että ei olisi ollut muuta tekemistä, kun on se tenttikin parin viikon päästä ja yksi kirja kokonaan lukematta vielä, mutta jotenkin päädyin selailemaan rottayhdistyksen vanhoja keskusteluja. Löytyi sitten yksi keskustelu, jota en ollut ennen nähnyt, aiheesta, joka ei ollut koskaan tullut edes mieleeni. "Kumpi saa valita ensin?" Kyse oli siis siitä että jos käyttää toisen kasvattajan urosrottaa oman naaraansa astuttamiseen, niin siitä on yleisesti sovitun säännön mukaan palkkiona poikanen tulevasta poikueesta tai poikasen hinta. Siitä sitten kuitenkin seuraa kysymys, että jos uroksen omistaja haluaa poikasen palkkiokseen, niin kumpi saa valita päältä parhaimman poikasen, uroksen omistaja vai naaraan omistaja.

Olen lainannut toiselta kasvattajalta urosta muutamaan kertaan ja on halunnut poikasen melkein kaikilla kerroilla, mutta minulle ei ole tullut mieleenkään miettiä tuota että kumpi saa valita ensin. Jotenkin vain automaattisesti olen ajatellut, että naaraan omistajahan hoitaa poikaset ja syöttää poikaset, niin luonnollisestihan naaraan omistaja valitsee ensimmäisenä. Mutta se ei olekaan niin, vaan siitä keskustelusta kävi ilmi, että osalla on äärimmäisen jyrkkä mielipide, että tietysti uroksen omistaja valitsee ensin. Eikä se ole vain mielipide, vaan kirjoittamaton sääntö. Ja ilmeisesti myös äänetön sääntö, koska ensimmäistä urosta lainasin joskus yli kaksi vuotta sitten, eikä se kasvattajakaan sanonut minulle siitä mitään. Ja foorumin ketjussa kirjoittaa, että tietysti uroksen omistaja valitsee ensin. Ja minä olen aina vain "jättänyt hänelle jämät".

Ja nyt selviää, että se onkin todella huonotapaista ja osa sanoo suoraan ja jyrkästi, että ei tarvitse tulla kyllä kyselemään urosta lainaan jos ei anna ensimmäistä poikasta valita. Ja joku kysyy että miksi näin on, ja siihen sanotaan, että kun niin on aina tehty. Ja sitten tämä kysyy uudestaan, että onko sille joku looginen syy, kun jos se kerran on sääntö, niin eikö sille ole sitten jotain syytä. Siihen vastataan: "Mikä sua [nimi] oikeesti vaivaa? Mikä ihme tarve sulla on vänkätä joka helkutan asiasta muita vastaan?"

En tiedä, minusta tuo vain tuntui todella ankealta ketjulta. Ja melkein loppu ketjusta kaksi kysyjään nuivasti suhtautunutta käyttäjää chättää toistensa kanssa iloisesti jostain mikä ei liity aiheeseen. Kun joku tulee sanomaan, että olihan tuo aika pahasti sanottu, niin siihen vastataan: "No mun mielipide on että jos julkisesti jotain kirjoittaa niin kyllä siitä sitten voi julkista palautettakin ottaa vastaan. - - se on vähän että voi-voi, mitäs menin sellaista kirjoittamaan". Ja kun siihen sanotaan: "Mua nyt vain sattu häiritsee, kun ajattelin moisen omalle kohdalle", niin siihen vastataan: "Mutta onneksi emme puhuneet sinusta".

Eikä tämä ole mielestäni mikään poikkeus. Itse joskus alkuaikoinani kyselin jotain, ja mielestäni kaikkiin kysymyksiini vastattiin joko "kyllä toi nyt pitäis tietää" tai "tuo on ihan normaalia, mitä ylireagoit siellä" tai "itsestään selvä asia, etkö muka tajunnut". Ja minusta tuntuu kurjalta, kun en minä halua ärsyttää tai kysyä tyhmiä kysymyksiä, ja haluaisin jotenkin päästä rottayhteisöön mukaan, mutta se on alusta asti tuntunut jotenkin tylyltä ja sisäänpäinlämpiävältä yhteisöltä. Ja ehkä siksi otan nuo asiat niin raskaasti, kun nytkin vasta tajusin sen, että olen toiminut väärin tuon kumpi valitsee ensin -kysymyksen suhteen. Ja sitten mietin taas sitäkin, kun kerran kun minulla oli poikue, pidin sitä sille toiselle kasvattajalle menevää poikasta useamman kuukauden luovutusiän yli, niin kun lopulta vein sen sinne, niin se kasvattaja antoi vähän ruokaa ja joitain rottatarvikkeita. Kuuluuko sellaista tehdä? Mitä jos hän pitää jotain minun poikastani pitempään? Pitäisi kai antaa jotain, mutta mitä antaisin? Annan rotilleni eri ruokaa kuin hän, ja jos teen rotilleni vaikka riippumattoja, niin eivät ne ole mitään mestariteoksia, vaan sellaisia, jotka toimivat, niin eihän sellaisia kehtaa antaa. Pitäisikö hankkia jotain, vaikka puiset tikkaat rotille häkkiin - niin kuin hänkin antoi minulle silloin kerran sellaiset, mutta ne vain olivat vääränlevyiset että ne olisivat sopineet häkkini tasoihin.

Sama on vähän Nataliankin kanssa, joka antaa minulle kaikenlaisia spontaaneja lahjoja. Niin kuin vaikka kynttilän (piristystä pimeään) tai viimeksi muotilehden jonka hän oli jo lukenut (lukemista junamatkalle). En tiedä miten pitäisi suhtautua tuohon, mutta viimeksi minusta tuntui että sain kysyttyä suht luontevasti, että kun hän antoi minulle sen Trendi-lehtensä, niin haluaisiko hän että toisin hänelle joskus mukanani jonkun brittien Elle-lehden, joka tulee minulle kotiinkannettuna. Hän sanoi ilahtuneena, että joo jos haluat.

Tuntuu että välillä olen huono tällaisissa ihmissuhdejutuissa. Vähän siellä Jaskan häissäkin, etenkin kun yhdessä kohtaa minulle ja Jaskalle tuli juttelemaan joku Jaskan perheen entinen naapuri, joka kysyi ensin että tykkäätkös tuosta Jaskasta, mihin vastasin, että joo, mutta sen jälkeen hän kysyi, että rakastatko ihan Jaskaa. Siinä menin kyllä sanattomaksi ja yritin saada jotain sanottua siihen, ja siihen Jaska sitten tuli avuksi ja sanoi "jotain sellaista". Kun ei olla Jaskan kanssa sanottu sitä vielä toisillemmekaan, enkä ole ihan varma asiasta vielä, ja vaikka olisinkin, niin en ikinä haluaisi sanoa sitä ensimmäistä kertaa jollekin muulle kuin Jaskalle. Vaikka mielestäni tuo on kyllä todella epäsopiva kysymys.

En tiedä. Ensi viikolla alkaa terapia, joka on ehkä hyvä. Toisaalta on ollut kiva kun tässä kuussa ei ole tullut sitä yli satasen terapialaskua, mutta tuntuu kuitenkin turvalliselta, että se alkaa taas. Sitäkin on sitten pian jäljellä enää vuosi ja sitten pitäisikin olla "terve".

Jaskan suhteen ei ole tuntunut niin hyvältä parina viime viikkona. Tai siis on ollut ihan jees, mutta jotenkin ei. Ehkä se johtuu siitä, että Jaskalla painaa kauheasti raha-asiat. Ehkä olen jo sanonutkin, että sossu on uhannut laskea sitä toimeentulotukea, jos hän ei hakeudu työttömäksi. Ja työttömäksi hakeutuminen tarkoittaisi sitä, että hänen pitäisi luopua paikastaan yliopistolla. Ja lisäksi Jaskan opintolaina on ryhtynyt erääntymään ja rahaa menee automaattisesti tililtä sen takaisinmaksuun, koska Jaska ei ole jaksanut ottaa yhteyttä pankkiin kysyäkseen että voisiko sitä lykätä. Hän ei myöskään jaksa avata kirjeitä, joten sosiaalityöntekijän käyntiajat jäävät huomiotta ja käyttämättä ja niistä peritään sitten käyttämättöminä joku maksu. Tuntuu pahalta, että Jaska on noin tyhjänpäällä, eikä vain jaksa hoitaa asioita. Hän mainitsi kyllä, että voisi kai hakea uudestaan sairauslomaa, kun hänellä on uusi B-todistuskin. Innostuin sitten siitä, että tee niin ja mitä siinä todistuksessa sanottiin, todettiinko työkyvyttömäksi, niin Jaska sitten sanoi, ettei tiedä, koska ei ole jaksanut lukea sitä vielä.

Tuntuu todella epäreilulta, että Jaskaa pidetään työkykyisenä. En tiedä edes miksi pidetään, lääkärikin sanonut, ettei ole, mutta jossain Kelan portaassa joku joka ei ole koskaan edes tavannut Jaskaa, sanoo, että ei, kyllä tuo on työkykyinen, hakemus hylätty. Ja Jaska ei sitten yleensä jaksa/ehdi valittaa ajoissa, koska ei avaa niitä kirjeitään. Sitten minä välillä sanon, että katsotaan hei vaikka yhdessä niitä kirjeitä, niin sitten tunnen oloni sellaiseksi, että sekaannun liikaa, tai kun ehdotin siitä opintolainajutusta, että hei hoidetaan asia nyt pois alta ja mennään yhdessä pankkiin kysymään siitä lykkäämisestä. Ja yleensä vastaus on "ei", niin sitten tunnen oloni vielä tyhmemmäksi. Toisaalta turhauttaa se Jaskan suhtautuminen, mutta ymmärrän häntä kuitenkin. Vaikka olen ehkä nykyään paremmassa kunnossa, niin muistan enemmän kuin hyvin sen miltä tuntui kun ei jaksanut mitään.

Jotain haluaisi tehdä auttaakseen toista, mutta ei taida olla mitään. Välillä kysyn suoraan, että onko jotain, missä voisin auttaa, mutta kun ei ole, niin ei ole. Enkä itsekään keksi muuta kuin että auttaisin häntä hoitamaan asioita, mutta olen käsittänyt, että se on ilmeisesti enemmänkin psyykinen kuin fyysinen jaksamattomuus. Itselläni se on ollut yleensä molempia, tai ehkä psyykinen väsymys on minulla ilmennyt todella radikaalina fyysisenä väsymyksenä. Siksi minun ei ole koskaan ollut vaikea esim. avata kirjekuoria. Mutta ymmärrän Jaskankin näkökulman ja puhuttiinkin siitä joskus: kun niissä kirjeissä tuppaa olemaan jotain, joka vaatii tekemään jotain - on joko laskuja, joita ei ole varaa maksaa, selvityspyyntö siitä miksi vuokraa ei ole vieläkään maksettu tai sitten kutsu sosiaalityöntekijälle joka googlaa vastaanotolla kysyttyä kysymystä ja lopuksi toteaa ettei tiedä. Toivon että Jaska jaksaisi hakea sitä sairauslomaa ja että sitä hänelle myönnettäisiin. Hulluinta oli että silloinkin kun Jaska oli sairaalan avo-osastolla, hänelle ei myönnetty sairauslomaa, kun juuri muutamaa kuukautta aiemmin oltiin todettu, että ei oikeutta kuntoutustukeen, työkykyinen. Olisi sitten itsellä vähemmän huolehdittavaa, vaikka ei tämä nyt varsinaisesti minun asiani ole, mutta väistämättä silti vaikuttaa minuun.

Pitäisi varmaan ruveta menemään nukkumaan. Eilen pääsin aikaisin ja heräsinkin hyvään aikaan, mutta tämä päivä ei taas lupaile yhtään hyvää. Huokaus.