Olen väsynyt. Lääkkeet alkavat jo toimia. Huomenna on mielisairaalapaikassa käyminen ja se päivä, kun pyydän päästä päiväosastolle. Näin Nanin tänään. Minä kerroin hänelle. Kaiken. Ihan kaiken. Minä melkein itkin vähän. Hänkin sanoi melkein itkeneensä vähän. Ja minä halasinkin häntä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tai hän halasi minua. Tai me halasimme toisiamme. En ole ihan varma. Me keskustelimme asiasta etukäteen, joten kai me sitten halasimme toisiamme. Kuulostaa typerältä noin selitettynä, mutta se merkitsi minulle paljon.

Kävimme taas kävelyllä ja aluksi puhuimme kaikesta normaalista. Ja epänormaalista. Vasta lopussa, kun pyysin, että pysähtyisimme tarpeeksi pitkän matkan päähän, minä sitten jotenkin onnistuin johdattelemaan aiheen itseeni ja jotenkin se kaiken sanominen tuntui tietyllä tavalla luonnolliselta. Se oli vaikeaa, minun piti sanoa se kaikki yhtenä puhetulvana, koska se oli niin hankala asia, enkä pystynyt katsomaan Naniin. Varmaan se oli vaikeaa Nanillekin.

Kerroin kaiken perheestäni, huonoista kotioloista, siitä syvästä surusta, joka on vaivannut minua niin kauan kun hän on tuntenut minut. Kerroin, että olen suunnitellut itseni surmaamista, kerroin, että olen viillellyt, kerroin, että olen itkenyt salaa ties miten monena iltana ja yönä, pitkittänyt nukkumaan menemistä, koska tiesin, että kun nukahtaisin, yö kuluisi ja tulisi taas uusi päivä, josta täytyisi selvitä. Kerroin myös, että hän on minulle tärkeä ja että minun on vaikea sanoa sitä. Sanoin olevani todella onnellinen hänen ja Taon suhteesta. Sanoin, että hänen ei tarvitsisi huolehtia minusta entistä enempää, sillä mielisairaalapaikassa on ihmisiä, jotka huolehtivat minusta ja yritän itsekin huolehtia itsestäni.

Se oli vähemmän dramaattista kuin kuvittelin. Se oli turvallista. Se oli vähän niin kuin Nan selitti minulle aikaisemmin puhuessaan siitä, miten hän alkaa Taon kanssa tuntea olonsa rentoutuneeksi ja sellaiseksi, että hän voi kertoa tälle mitä tahansa luottaen kuitenkin siihen, että tämä ei ala katsoa häntä eri tavalla.

Joten sitten minä kerroin Nanille, jottei minun tarvitsisi teeskennellä enää niin paljon. Kysyin Nanilta tietysti, että arvasiko hän koskaan, että minulla olisi joitain tällaisia ongelmia. Nan sanoi, että ei, hänellä ei ollut aavistustakaan. Ei ikinä.

Nan sanoi sitten kaikkea pientä, sellaista mitä kaikki ihmiset sanovat. Hän kertoi meidän yhteisestä soitonopettajastakin, jolla oli kuulemma ollut ongelmia nuorena kotona. Minä en ikinä tiennyt, että minuakin soittamaan opettanut mies oli kokenut jotain sellaista. Hänen isänsä oli halunnut, että hänestä tulee lääkäri. Se oli vakaa toive ja odotus, joten tämä soitonopettaja sitten opiskeli muutaman vuoden psykologiaa ja jotain sellaista. Sitten hän kuitenkin halusi entistä enemmän kouluttautua musiikilliselle alalle.

Isä ei hyväksynyt sitä. Sitten tämä soitonopettajani ilmoitti isälleen lähtevänsä interreilaamaan, jonka jälkeen hän hakee Turkuun opiskelemaan musiikkia vaikka väkisin. Isä oli sanonut hänelle, että jos hän nyt lähtee, niin hänellä ei ole sitten tulemista takaisin. Eikä soitonopettaja tullutkaan. Hän kiersi ympäri Eurooppaa ja ansaitsi rahansa soittamalla klarinettia/oboeta (Nan ei muistanut kumpaa) kadulla. Sitten hän palasi Suomeen ja aloitti opintonsa Turussa.

Minä en ikinä tiennyt tuota. Se soitonopettaja oli paras opettajani ikinä ja minulla on ikävä sitä hänen persoonaansakin. Enkä minä ikinä olisi arvannut, että häneltä löytyisi tuollainen menneisyys.

Minua alkaa väsyttää todella. Muutama hetki sitten oli vielä niin mahtipontinen olo V for Vendetta –elokuvan katsomisen jälkeen, jonka jälkeen tajusin, että luodakseen loistohahmon, loistohenkilön ja voimakkaamman kuin mikään, tämän on oltava kasvoton. Mutta kasvottomille sankareille ja antisankareille käy aina huonosti. Ehkä siitä tulee juuri se tunne – siitä naamiosta. Henkilö ei ole enää vain ihminen, ei joku tyypillinen näyttelijä, jolla on yhdet kasvot. Kuten V for vendettan lopussa sanotaan, se naamioihminen on kaikki ihmiset.

Tällainen yksi ihminen pystyi muuttamaan maailmaa parempaan suuntaan. Minä haluaisin tehdä jotain merkittävää. Minä haluaisin jotenkin muuttaa asioita paremmaksi. Auttaa ihmisiä. Mutta en kykene. En pysty. Minä niin haluaisin, mutta en kykene muuttamaan yhdenkään ihmisen elämää valoisammaksi. Ja naamiosankareille käy aina huonosti. Kaikille sankareille käy aina huonosti – siitä heidät muistetaan. Ikuisesti. Kun he kuolevat, joku jossain kuitenkin päättää, että haluaa jatkaa tämän ihmisen työtä.

Alan pitää näistä uusista hiuksistani. Leikkasin niitä hieman lisää yöllä ja aamulla. En tiedä, onko se kauniimpi vai ei kuin se edellinen. Se on erilainen. Se saa minut näyttämään ehkä hieman pirteämmältä ja nuoremmalta.

Ja huomenna mielisairaalapaikkaan... Väsyttää niin. En tiedä mitä pitäisi tehdä. En ole kertonut aikomuksestani pyytää päästä päiväosastohoitoon kuin täällä ja sitten Nanille. Se on minun päätökseni. Minun täytyy pitää se salaisuutena, salata taas kerran jotain. Minun täytyy olla vahva ja päättää itse omista asioistani. Se on vain vaikeaa ja pelottavaa. Mutta tämä on minun valintani. Päiväosasto. Kultainen keskitie, mutta silti enemmän voimaa vaativa kuin pelkästään viikoittainen käyminen siellä, ohjeiden noudattaminen kuin jokin kone. Tämä on lähtöisin minusta. Tätä minä haluan. Tätä minä tarvitsen. Minä.