Tänään oli sitten viimeinkin terapia. Sain purettua asioita siellä ja terapeutti sympatisoi ja sanoi ymmärtävänsä hyvin sen, että minusta tuntuu kurjalta, että Lester ei asu enää siinä 300 metrin päässä, koska tuohan se turvaa, kun voi ajatella, että lähellä asuu kivoja ihmisiä vaikkei heitä näkisikään. Tuo oli yllättävä asia, koska en voinut edes kuvitella, että joku pitäisi epätuomittavana sitä, että Lesterin muutto tuntuu minusta pahalta. Mutta ihan kiva, niin nyt ei tarvitse tuntea siitä ihan niin suurta syyllisyyttä.

Lisäksi terapeuttini sanoi, että varmaan tiedän, että tässä ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kyse Lesteristä, vaan siitä minun lapsuudenajan traumastani. Ja että varmasti se, että olen ollut erittäin stressaantunut viime aikoina on pahentanut tilannetta etenkin kun sen yhdistää siihen, että tämä viikko on ollut muutaman hullun kiireisen viikon jälkeen rauhallisempi, mikä on klassinen tilanne, jossa minä kriiseilen, kun kiireen jälkeen normaali arki saa olon tuntumaan ihan tyhjältä.

Teapeuttini kuitenkin sanoi, että hyvä että tunnistin sen, että ylireagoin. Hänellä ei kuitenkaan ollut antaa mitään uusia keinoja sen äärettömän pahan fiiliksen karkottamiseen. Hän sanoi vain, että se mitä olen tehnyt kuulostaa hyvältä ja että sen lisäksi pitää muistaa pitää huolta itsestään syömällä ja nukkumalla. Se oli todella lannistavaa ja aloinkin siellä vain itkeä. Koen suureksi saavutukseksi sen, että sain vähän selitettyä, miksi koen tarvitsevani jotain uusi keinoja hallita sitä ylireagointia. En sanonut sitä suoraan - että tällä viikolla se minun ylireagointini on aiheuttanut niin pahan olon, että olen halunnut kuolla - mutta terapeuttini kyseli tarkentavia kysymyksiä ja sitten minun tarvitsi sanoa oikeassa kohtaa vain "joo".

Se kuulostaa niin tyhmältä, että hävettää kirjoittaakin siitä, kun tuntuu, että tällainen reagointi on melkein malliesimerkki siitä, mitä voisi kutsua ylidramaattiseksi teiniangstiksi. Tiedän, että se ei ole sitä ja että siellä on se trauma taustalla ja että oikeastaan kyse ei ole Lesteristä, mutta vaikka miten jankuttaisin sitä, en voi olla ajattelematta, että jos jotkut muut ihmiset tietäisivät tästä ylireagoinnistani, niin varmasti he nauraisivat, varmasti he pitäisivät minua ihan käsittämättömän säälittävänä ja kypsymättömänä ihmisenä, jonka tarvitsisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lakata pelleilemästä. Se pahentaa tilannetta entisestään, kun en minä itsekään vain voi hyväksyä, että tällaisesta asiasta tuli minulle niin paha olo. Terapeuttini yritti sanoa, että minulle olisi hyödyllistä hyväksyä se tunne ja yrittää kyetä tuntemaan sympatiaa itseäni kohtaan, mutta se on todella vaikeaa, enkä oikeastaan edes halua yrittää. Haluaisin vain niin paljon tuntea tunteita normaalisti, reagoida asioihin niihin sopivalla tavalla, joten kun huomaan, että ylireagoin ja että se hirveä olo alkaa vallata alaa, minua turhauttaa ihan hirveästi se, että en asian tiedostamisesta huolimatta pysty tekemään korjausliikettä, joka poistaisi sen pahan olon tai laskisi sen edes siedettävälle tasolle. Olen vihainen itselleni siitä, että sekä mieleni että ruumiini tuntuvat pettävän minut silloin ja olen vain äärettömän pettynyt siihen, että en pysty parempaan.

Minulla on parempi olo nyt jo, mutta jotenkin olo tuntuu vähän niin kuin flunssan jälkeen, kun kuume on jo poissa, mutta olo on edelleen heikko. Minulla ei aktiivisesti ole enää se hirveä olo päällä, mutta huomaan, että kaikki on jotenkin pinnassa ja olen jotenkin todella herkässä mielentilassa. Välillä tulee ahdistuspiikki, kun mieleen tulee joku ajatus, mutta sekään ei nouse enää niin korkeaksi kuin aikaisemmin. Yläkerran naapurissa on bileet, mikä on tällä hetkellä se ahdistavin asia. Ei se sinänsä haittaa, eikä melu ole mitenkään ärsyttävä, mutta se tasainen musiikki ja puheensorina tuntuu jatkuvalta muistutukselta siitä, että nyt on perjantai-ilta ja että minä olen yksin kotona, kun muut ihmiset pitävät hauskaa keskenään. Se saa olon tuntumaan tyhjältä ja yksinäiseltä. Ja se puolestaan saa ahdistuksen taas nousemaan.

En ole yrityksistä huolimatta saanut nukuttua kunnolla tällä viikolla. Pyörin vain sängyssä ja kun saankin nukahdettua, hetken päästä herään ja sitten taas ahdistaa, enkä saa enää nukuttua. Huomenna ei tarvitse herätä säädylliseen aikaan, niin otin rauhoittavan, niin ehkä saan pakotettua itseni nukkumaan. Sain tehtyä koodausharjoituksetkin ja nyt se meidän tehtäväohjaaja on viimeinkin tarkistanut niitä aikaisempien viikkojen tehtäviä ja jos sain nyt oikein ne tämän viikon tehtävät, jotka palautin, prosenttini pitäisi olla 92,5%. Se on erittäin hyvä, mutta minua edelleen stressaa tulevat harjoitukset ja tentti. Ja avasin idioottina työkoneenkin ja siellä oli sähköpostimuistutus, että pitäisi suorittaa etiikkaan ja lainmukaiseen toimintaan liittyvä kurssi, niin ehkä teen sen nyt näillä samoilla silmillä, niin sitten on sekin tehty.

Huomenna leffaan (Birds of Prey) ja ehkä haen kiinalaista.