Nyt on sen viimeisen pääsykoekirjan lukeminen todella käynnissä, olen suunnilleen puolessa välissä viikon lukemisen jälkeen, ja reilut kaksi viikkoa on aikaa vielä jäljellä. Kuitenkin stressi vain lisääntyy lisääntymistään, mikä kyllä on ihan normaalia, mutta toivoisin jo, että tämä olisi ohi, koska olen ihan hajalla.

Tänään terapiassa yritin selittää sitä, miten en vain voi olla ylikuormittamatta itseäni. Tiedän, että ylipäätään pääsykokeisiin lukeminen on raskasta tässä kunnossa kuin olen, mutta kun olen asettanut itselleni ihan suht kohtalaisen ja realistisen lukutavoitteen: päivässä täytyisi keskimäärin saatua tehtyä 10 sivun alueesta kunnolliset muistiinpanot. Aluksi se oli painajaista, todella pelkkää painajaista, ja välillä vain aloin kesken lukemisen itkeä, kun en tajunnut mitään. Nyt se menee paremmin, mutta on tullut uudenlainen ongelma, jonka ilmaantuminen ei niin kauheasti yllätä.

Joinain päivinä luen vähemmän, joinain enemmän kuin 10 sivua, mutta tällä hetkellä, kun on yhdeksäs lukupäivä. menen sivulla 89, eli tänään tarvitsisi tehdä enää sivun verran, mutta tarkoituksena on tehdä unit loppuun, eli vielä 15 sivua. Joinain päivinä saavutan tavoitteen aikaisin ja jäisi aikaa levätä, tai tehdä jotain muuta, mutta en vain pysty. Kun sen 10 sivua saavuttaa nykyisin noin 4 tunnin aktiivisella opiskelulla, niin jotenkin minusta alkaa tuntua, että se ei ole tarpeeksi, koska aikaa jää muuhunkin. Sitten aina ajattelen, että teen vielä vähän enemmän, ja vielä vähän enemmän, vaikka olisin kymmeniä sivuja edellä aikataulusta, ajattelen vain, että jos tämän tahdin pitäisin yllä, niin saisin kirjan loppuun aikaisemmin ja jäisi enemmän aikaa kerrata kaikkia kolmea kirjaa ja yleistä kielioppia.

Terapeuttini kutsui tätä tarvittani anoreksiamaiseksi opiskeluksi, kun anoreksia menee niin, että ajattelee, että vielä vähän painoa pois, vielä vähän, niin sitten asiat ovat paremmin, jne. Samaan tapaan minä ajattelen, että jos luen vähän nopeammin, niin sitten joinain päivinä minun ei tarvitse tehdä niin paljon työtä ja silti pysyn tavoitenopeudessani. Ongelma vain on se, että kun minulla olisi erinomainen paikka tauolle, en vain pysty pitämään sitä, en vain pysty lopettamaan lukemista.

Viimeiset kolme päivää tosin ovat sujuneet aika leppoisasti, koska Jaska oli luonani lauantain lätkämatsista lähtien. Tämä oli varmaan pisin aika kun olimme yhdessä, kolme yötä ja kolme päivää. Eikä tullut edes mitään riitaa, eikä Jaskakaan vaikuttanut ahdistuneelta ja sanoikin suoraan, että hänestä on ollut todella kivaa olla niin pitkään luonani. Tänään kuitenkin puhuttiin, että toisaalta on kiva päästä välillä omaan rauhaan, niin saa hoitaa kaikenlaisia omia asioita omaan tahtiin, eikä tarvitse liikaa miettiä, että onko toisella tylsää, tms. Tosin täällä minun luonanikin minä olin todella väsynyt, ja minä menin monesti ennen Jaskaa nukkumaan ja Jaska jäi pelaamaan koneella. Ja sitten edelleen aamulla, minä nukuin ja torkutin herätyskelloa pitkään ja Jaska jatkoi taas koneella pelaamista.

Oli kiva huomata, että me vain jotenkin Jaskan kanssa tullaan niin paljon paremmin toimeen nykyään. Jaska ei ahdistu seurassani, enkä minä hypi seinille ja höpötä ummet ja lammet, vaan voin olla jopa ihan rauhassa. Jotenkin tuntui kivalta sekin, kun Jaska sanoi, että hän yleensä nukkuu todella pitkään ja herääminen on vaikeaa, mutta minun luonani hän vain nukkuu jotenkin tosi hyvin ja on aamulla herätessään aika pirteä. Lisäksi puhuttiin paljon kaikesta. Yritän olla puhumatta liikaa pääsykokeistani, koska niistä ei vain ole koskaan mitään uutta sanottavaa ja minusta tuntuu, että Jaska on hieman kyllästynyt siihen, kun koko ajan valitan samaa. Tänään kuitenkin kun juteltiin ja mainitsin pääsykokeet ja niihin lukemisen, Jaska sanoi, että hän kyllä uskoo, että selviän siitä kirjasta ja että on ylpeä siitä, miten hyvin minä olen tätä valmistautumista jaksanut.

Mutta tosiaan viimeiset kolme päivää ovat olleet hienoja ja kivoja, mutta koko ajan on taustalla silti koputtanut se, että pitäisi lukea, tänäänkään en ole saanut sitä 10 sivua tehtyä. Eilen oli lisäksi hammaslääkäri, joka minua suututtaa nyt. No, sain sen esilääkityksen taas, mutta kaikki meni paljon huonommin, välillä rupesin vain itkemään kesken kaiken, vaikka minulla oli musiikkini ja kaikki. Lisäksi luulin, että tämä olisi ollut viimeinen kerta, mutta nyt sitten minulla on ensi viikolla vielä VIIDES yhden ja saman hampaan juurihoitokerta. Tuolloin kylläkin vain laitetaan pysyvä paikka hampaaseen, mutta ärsyttää kyllä todella, että eivät voineet sitä eilen tehdä siinä samalla. Kun joka kerta tarvitsen sen esilääkityksen, koska en pysty ilman sitä yhtään mihinkään, ja se on per kerta sen 80 €. Seuraavalla kerralla menen kyllä ihan julkiselle, koska ei vain yksinkertaisesti ole varaa tuollaiseen luksukseen, eikä oikein kauheaa haluakaan, koska en koe, että minua ja pelkoani olisi otettu yhtään mitenkään poikkeuksellisesti huomioon.

Lisäksi tuo lääke sotkee koko loppupäivän, koska olen sen jälkeen vain ihan pihalla. Kun Jaska toi minut kotiin, otin parin tunnin nokoset, sitten heräsin ja tein vaikka mitä ja muistan tunteneeni olevani ihan normaali, mutta aamulla huomasin sitten, että olin nukkunut päivävaatteet päälläni.

Toisaalta mietin sitä minun ja Jaskan lähentymistä myös siltä kantilta, että ehkä se on niin osittain sen takia, että olen niin kiireinen pääsykokeiden kanssa, ja suurin osa tapaamisaloitteista tulee tällä hetkellä Jaskalta. Mietin, että kun pääsykokeet ovat ohi, muutunko takaisin takertuvaksi rasittavuudeksi? Kuvittelin jo päässeeni eroon siitä tarpeestani olla etäinen Jaskan kanssa, mutta näköjään niin ei ole. Minulla on hauskaa hänen seurassaan ja viihdyn, mutta tavallaan pelkään sanoa sitä tai itse ehdottaa tapaamisia, koska pelkään, että sitten Jaska alkaa pitää minua kauempana, jos käyn hänen hermoilleen kun hän haluaisi olla rauhassa.

Olen todella ahdistunut koko ajan, minkä hyvä puoli on se, että olen syönyt ihan minimaalisesti. Joudun pakottamaan kurkustani alas jotain aina välillä, koska muuten päätäni alkaa särkeä, enkä pysty silloin lukemaan niin tehokkaasti. Tämä jatkuva ahdistus on kuitenkin todella rankkaa. Se on läsnä aamulla kun herään, siihen asti, että saan nukahdettua illalla. Ja yölläkin näen paljon painajaisia ja taas esiintyy sitä, että valot sammutettuani koen vain pakottavaa tarvetta laittaa ne päälle uudestaan ja tarkistaa sängyn ympärystän.  Ja sitä sitten kun toistaa monta kertaa, niin se ei ainakaan auta siihen ahdistuneisuuteen.

Eli siis periaatteessa vielä tämän kuun 29. päivään asti piiskaan itseäni harjoittelemaan tuntikaupalla jokaisena päivänä, ja aina välillä hajoilen, alan vain itkeä, mikä on täsmälleen sama, mikä tapahtui töissä ennen sitä viimeisintä burn-outiani. Silti toisaalta tunnen oloni tällä hetkellä todella menestyväksi, koska tämä urakka tuntuu aina vähän väliä ihan käsittämättömältä, kerta kaikkiaan mahdottomalta, mutta paitsi että pysyn etukäteen määräämässäni tahdissa, olen edennyt jopa sitä nopeammin! Ja taas toisaalta odotan sitä, että koska vain hajoan, enkä pysty enää jatkamaan tähän tahtiin.

Terapeuttini kysyikin tänään, että luuletko, että tuo on terveellistä sinulle tässä vaiheessa, kun asiat on vähän huonosti, mutta sitten asettaa kuitenkin todella suuria tavoitteita itselleen, ja vaikka niihin pääsisikin, niin silti ei tunne, että se on tarpeeksi, ja samalla sitten nukkuu huonosti stressin ja painajaisten takia, ja laihtuu, koska ei jatkuvan ahdistuksen takia pysty syömään. Tiedän ettei se ole, mutta niin kuin monesti aikaisemminkin, en koe, että minulla on vaihtoehtoa. Tai toki on - voisinhan jättää menemättä pääsykokeeseen - mutta en vain voi itse hyväksyä mitään muuta kuin sen, että luen pääsykokeisiin ja pääsen sisään, luen ja luen ja luen, nopeammin kuin välttämättä tarvitsisi, pinnistän joka päivä, että oppisin taas vähän edellistä päivää enemmän, jotta voisin pääsykokeen jälkeen ajatella kuitenkin tehneeni kaikkeni.

Minulla on monesti tarve "antaa kaikkeni", mutta en toisaalta ole ihan varma, miten paljon se sitten on. Se on pikemminkin jonkinlainen hämärä suuntaviiva, eikä mikään selkeä raja, jonka joko ylittää tai alittaa. Koska ei kai terveyden kustannuksella pidä "antaa kaikkeansa", koska se on sitten jo liikaa? Mutta mistä tiedän, mikä on liikaa ja mikä ei, koska tuntuu, että tein miten paljon tahansa, se ei kuitenkaan ole missään vaiheessa tarpeeksi.

No, tänään tulee Suomen peli, joten pitäisi ennen sitä tehdä vielä se... öö, 15 sivua. Mitäs tässä sitten enää...