Tämä viikko on ollut hämmentävä. Jaska tuli kotiin tosiaan ja näin hänet ensimmäistä kertaa maanantaina, mikä ei mennyt niin hyvin. Hän ilmestyi keskukselle ja minä vain ahdistuin hänen näkemisestään niin paljon, että kävelin pois huoneesta. Jaska tuli juttelemaan minulle myöhemmin, mutta aina vetäydyin omilleni, enkä mennyt hänen kanssaan juttelemaan, kuten hän ehdotti. Olin vain niin ahdistunut, että tuntui, että tästä meidän jutusta ei tule mitään.

Juteltiin lopulta Jaskan kanssa, kun suostuin siihen, että hän tulisi käymään luonani. Itkin vaihteeksi ja olin todella ahdistunut. Jaskakin sanoi taas sen, että ei tiennyt, pitäisikö hänen vain luovuttaa ja yrittää etsiä itselleen tyttöystävää, jonka kanssa kaikki ei olisi niin vaikeaa kuin minun kanssani. Pelkäsin koko sen keskustelun ajan taas sitä mitä joskus aikaisemmin: että Jaska yhtäkkiä sanoo, että ei halua jatkaa meidän suhdetta enää. Keskustelu meni kuitenkin hyvin, vaikka Jaska huomautti, että niin ne meidän keskustelut aina menee, me pystymme juttelemaan kaikesta, saamaan kaikkeen jotain järkeä, mutta silti tulee aina joitain uusia ongelmia.

Minä sanoin, että välillä vain sulkeudun, koska tunnen, että minä pidän enemmän hänestä kuin hän minusta. Jaska sanoi siihen, että joskus hän ajattelee myös, että minä pidän hänestä enemmän kuin hän minusta, mutta että välillä hän ajattelee ihan päinvastoin. Hän sanoi jotenkin todella hyvin, että kai meillä molemmilla on vähän sama ongelma, että emme vain uskalla luottaa siihen, että joku toinen oikeasti välittäisi. Hän sanoi, että hän alkaa ajatella sitä, että ehkä meidän juttu ei toimi, kun minä sulkeudun ja hän kokee, että ei vain saa mitään yhteyttä minuun.

Jaska nosti esille myös vanhan asian, jonka kuitenkin nyt näin ihan eri valossa. Jaska puhui taas siitä, miten minä en halua kertoa kaikille ihmisille, että me seurustelemme, ja ylipäätään, miten hänestä tuntuu, että hän ei voi luottaa tähän meidän suhteeseemme, koska minä käyttäydyn aina joissain tilanteissa kuin sitä koko suhdetta ei olisikaan. Enkä vain ole sanomatta siitä muille, vaan salailen, piilotan Jaskan tavaroita kun äitini tulee kylään ja valehtelen keskuksen ohjaajille suoraan kysymykseen, että onko poikaystäväni joku sieltä. Jaska sanoi, että hän ymmärtää sen, että en halua tuoda sitä meidän suhdetta sinne keskukselle, mutta se, että kun kävelemme vaikka kaupungilla yhdessä, kieltäydyn pitämästä häntä kädestä, käyttäydyn vaivaantuneesti, jos hän ylipäätään koskee minuun, saa hänet ajattelemaan, että en oikeasti halua sitä suhdetta, että en ole valmis itsekään luopumaan siitä, että voin aina silloin tällöin teeskennellä olevani sinkku.

Tuo oli todella hyvä pointti ja lupasin yrittää petrata asiassa. Sanoin kyllä, että en vain voi nähdä itseäni sanomassa äidilleni, että minulla on muuten poikaystävä, mutta Jaska sanoi, että ei hän sitä vaadikkaan, sekin riittäisi, että en salailisi hänen olemassaoloaan piilottelemalla hänen tavaroitaan kämpälläni, tms. Lisäksi tajusin, että minä taidan oikeasti välittää liikaa siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Yritin selittää Jaskalle sitä, että en halua kertoa meidän suhteesta kaikille, koska pelkään mitä ne ihmiset ajattelisivat, jos se meidän suhde loppuisikin lyhyeen. Tiedän kyllä, että huoleni on ehkä hieman aiheeton, koska monet tutut, esimerkkinä vaikka Leevi ja Alisa, sekä Thomas ja Tyttönen, olivat yhdessä toiset reilun kuukauden, toiset kaksi viikkoa, kun taas minulla ja Jaskalla tuli virallisestikin täyteen nyt neljä kuukautta.

Yritän päästää irti tuosta pakkomielteestäni olla neutraali, mutta viimeksi tänään kun yksi keskuksella kysyi suoraan, että mitä teit vappuna, minä vastasin, että olin vain kotona. Todellisuudessa olin Jaskalla tiistai-iltapäivästä keskiviikkoiltaan. Ja tämä tyyppi tietää, että me seurustelemme, mutta silti valehtelin. Kuitenkin teen parhaani, tai ainakin pyrin tekemään parhaani.

Vappu meni aika loistavasti. Oli tarkoitus Marionia nähdä, mutta hän teki aika törkeästi oharit. Ensin hän sanoi, että hei kiva juttu, jaa olet menossa kotiin, olen siinä lähellä, niin alan kävelemään sinnepäin, soita sitten kun olet valmis. Ja kun soitin, ei vastausta. Annoin soida pitkään ja soitin monta kertaa, mutta vasta muutaman tunnin kuluttua sain Marionilta tekstiviestin, jossa hän sanoi menneensäkin vain kotiin nukkumaan.

No, hengattiin sitten kaksistaan Jaskan kanssa. Ja kaikki menee yhtäkkiä tosi hyvin. Vaikka maanantaina molemmat oltiin aika puolustuskannalla toistemme suhteen, niin sen jälkeen on mennyt hyvin. Itse olen yrittänyt olla sulkematta Jaskaa ulos ja oikeasti olla suhteessa hänen kanssaan, ja hän selkeästi yrittää myös olla huomaavaisempi minua kohtaan. En tiedä tietenkään, mitä hän oikeasti ajattelee, koska monesti on tullut ilmi, että minä olen kuvitellut, että kaikki menee todella hyvin, mutta olenkin ollut väärässä. Jaska on toisaalta sanonut todella kivoja asioita minulle, ja oikeasti uskon, että kun hän sanoo, että hänestä oli todella kivaa, että olin käymässä, että hänestä oli kiva nähdä minua, että olin yötä, hän todella tarkoittaa sitä, koska hän itse ottaa paljon aikaisempaa enemmän kontaktia minuun.

Mutta koska ei voi olla mahdollista, että kaikki menisi juuri hyvin, on tullut uusia ongelmia. Ollaan molemmat Jaskan kanssa odotettu sitä hänen eläkepäätöstään, joka oli viipynyt viisi kuukautta. Nyt se sitten tuli lopulta - ja se oli kielteinen. Se oli tullut itse asiassa jo melkein kuukausi sitten, mutta Jaska - jolla ei päätöksen mukaan ole merkittäviä toimintakykyä haittaavia mielenterveydellisiä ongelmia, vaan on työkykyinen - ei ole jaksanut avata postiaan, joten päätös on jäänyt häneltä huomaamatta. Jaska sanoi sitten, että jos päätöksessä sanotaan, että olen työkykyinen, niin kai sitten olen. Hän aikoo jatkaa opiskelujaan syksyllä, eikä vielä tiedä, aikooko edes valittaa päätöksestä.

Kun mietin Jaskaa ja sitä, miltä hänestä mahtaa tuntua, jotenkin ahdistuin hänen puolestaan. Mietin, että hän oli odottanut sitä eläkepäätöstä, että saisi rahaa jostain muualta kuin sossusta, mutta nyt edessä onkin palaaminen opintoihin, jotka eivät sujuneet aikaisemminkaan. Mietin vain, miten kauheaa oli, että hän, joka ei minun mielestäni ole todellakaan työ- ja opiskelukykyinen, joutuu palaamaan kouluun syksyllä. Jotenkin sitten jossain vaiheessa tajusin, että hetkinen, jos kaikki menee niin kuin olen suunnitellut, minäkin olen menossa kouluun syksyllä.

Yhtäkkiä olen kauhuissani. Olen vain ajatellut pääsykokeita, enkä tajunnut, että vaikka olen eläkkeellä nyt, sitä on edessä vain muutama kuukausi - sen jälkeen minäkin joudun takaisin siihen maailmaan, josta jossain vaiheessa tipuin pois. En tunne, että olisin kovin hyvässä kunnossa vielä. Lähinnä koen, että olen nyt siinä kunnossa kuin olin silloin, kun jouduin väkisin lopettamaan työt ja jäämään sairauslomalle. Hajoilen vähän väliä, tulen kotiin ja heti kun saan ulko-oven kiinni, alan vain itkeä, ilman kunnollista syytä, koska olen vain niin rikki, olen vain niin loputtoman onneton.

Tajusin tuon eilen ja vaikka Jaska oli tukenani, niin odotin, että pääsin tänään taas terapiaan. Ongelma oli, että se oli varmaan hyödyttömin terapiakerta tähän asti. Sanoin, että ajatus yliopiston aloittamisesta yhtäkkiä vain kauhistuttaa minua, koska minusta tuntuu, että en pysty siihen, että en ole tarpeeksi terve. Pelkästään pääsykokeisiin lukeminen on ollut loputonta taistelua, ja vaikka olen viimeisen kuukauden aikana saanut kuitenkin jonkin verran luettua, olen ollut vain hajalla. Koko kuukauden olen jatkuvasti ollut ahdistunut jostain. Joko minua on ahdistanut ajatus siitä, että en pääse jyrsijäharrastajapiireihin, tai että en pääse keskuksen naisten sisäpiiriin, että Jaskan kanssa ei ole mennyt hyvin, että olen ollut yksinäinen...

En ole sosiaalisuuksien (jotka ovat tuntuneet lähinnä työltä) lisäksi tehnyt muuta kuin katsonut Täykkäreitä ja pelannut Candy Crushia. Niihin turvaudun aina siinä vaiheessa, kun käyn liikaa ylikierroksilla, enkä voi lukea. Olen ollut todella neuroottinen ja se on näkynyt siinä, että oikeasti katson tuntikaupalla Täykkäreitä samalla kun klikkailen jotain typerää peliä. Niin ja olen soittanut paljon myös pianoa, koska se on yksi harvoista asioista, joka saa oloni edes hieman vähemmän ahdistuneeksi.

Olen ollut viime aikoina niin ahdistunut, että syömisestä on tullut taas todella vaikeaa. En vain saa ruokaa alas ja sen jälkeen kun syön vähänkin, minulla on huono olo ja pelkään, että oksennan. Vähän väliä tuntuu, että en saa henkeä, ja minua saattaa alkaa itkettää missä tahansa, koska tahansa, niin pahasti, että juuri ja juuri pystyn hillitsemään sen siihen asti kunnes kotiovi menee kiinni takanani.

Aion kyllä lukea ja mennä pääsykokeisiin, mutta minusta tuntuu, että olen ajautunut loukkuun johonkin nurkkaan. Joko epäonnistun, enkä pääse yliopistoon, mikä tulisi olemaan valtava takaisku, taas menisi vuosi hukkaan! Tai sitten onnistun ja pääsen yliopistoon ja kaikki ovat innoissaan, onnittelevat ja ovat kateellisia siitä, että saan opiskelupaikan ja minun ei tarvitse olla enää eläkkeellä.

Mutta mitä sen jälkeen? Kuinka kauan kestäisi ennen kuin hajoaisin seuraavan kerran? Terapeuttini sanoi tuohon, että ehkä et hajoakaan, tiedät nyt enemmän, ja osaat tarkkailla jaksamistasi. Siihen sanoin, että mutta kun en osaa. Ajoin itseni burn-outiin ensimmäisen kerran Kuopiossa, ja kun pitkän sairausloman ja sairauseläkkeen jälkeen palasin työelämään, osasinko paremmin?

Ensiksi aloin tehdä ylitöitä tullakseni toimeen, sitten otin toisen työn tullakseni toimeen, sitten päätin, että pitäisin sen toisen työn mutta että myös tekisin ylitöitä toisessa työssä. Sitten päätin, että siihen oheen halusin vielä työväenopiston kurssin, 3 tuntia joka toinen viikko, 6 tuntia joka toinen viikko. Lopulta se sairaanhoitaja, jolle kävin juttelemassa, sanoi viheltävänsä pelin poikki, ja hankkimalla minulle lähetteen päiväosastolle. Ajattelin, että jatkaisin toista työtäni, vaikka olisinkin päivät päiväosastolla. Sitten sain potkut, koska en selvinnyt työvuoroistanikaan enää hajoilematta. Jäin sairauslomalle, kävin päiväosastolla, mutta silti kävin messuilla etsimässä töitä kesäksi, lähetin työhakemuksia, kävin työhaastattelussakin! Luin pakkomielteisesti pääsykokeeseen, kunnes tajusin unohtaneeni laittaa hakupaperit menemään,

Jos jotain tiedän, niin sen, että en osaa arvioida jaksamistani. Yritin selittää sitä terapeutilleni, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän. Sanoin, että hyvä on, jos pääsen yliopistoon, ja päättäisin kokeilla, mutta huomaisin sitten, että en pystykään opiskelemaan. Mitä sitten? Äitini olisi taatusti kertonut taas kaikille sukulaisille, että olen aloittanut opiskeluni, taatusti hän olisi ylpeä siitä, että monen vuoden yrittämisen jälkeen olen taas palannut takaisin Elämään. Mitä sanoisin uutena suojatarinanani? Nykyisin voin sanoa, että opiskelin yliopistossa ja se ei ollut juttuni, nyt haen opiskelemaan jotain, joka on minun juttuni. Voin jättää mainitsematta ne kaikki välivuodet ja hajoamiset, eivätkä ihmiset kiusaannu. Mutta jos taas hajoaisin, sen jälkeen kun kaikki on mennyt juuri niin kuin olen suunnitellut?

Vuosien ajan olen hokenut, että luen pääsykokeisiin, kehitän itseäni, lopulta pääsen sisään, ja sitten voin opiskella jotain, mikä oikeasti kiinnostaa minua. Minulla on oltava suunnitelma, en vain voi olla ilman suunnitelmaa. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin kysyä, että mitä sitten jos se ei toimikaan.

Terapeuttini sanoi, että voisin opiskella kevennetysti, saada opintotuen sijaan kuntouttavaa opintorahaa, eikä minulta vaadittaisi niin paljon opintosuorituksia. Siihen sanoin, että miten minä voisin opiskella kevennetysti? Ajattelin sitä Kuopiossa, mutta en vain voinut olla ilmoittautumatta kaikille niille kursseille, joille muutkin ilmoittautuivat. En vain voinut olla yrittämättä viimeiseen asti, valvoa tenttiä edeltävän yön kokonaan yrittäen käyttää kaikki mahdolliset hetket siihen, että olisin tajunnut asioista edes sen verran, että olisin päässyt kursseista läpi. Enkä onnistunut. Yritin todella, mutta en vain onnistunut. Muut pärjäsivät hyvin, niin kuinka minä olisin voinut myöntää olevani heitä kaikkia huonompi?

Ja jos opiskelisinkin kevennetysti, niin miten tulisin toimeen taloudellisesti? Ainoat vaihtoehdot tulla toimeen opiskelijana ovat 1) opintolaina tai 2) mennä töihin. Tiedän, että en halua hankkia velkaa. Vaikka terveyteni vaatisi sitä, miten ikinä voisin alistua siihen? Opiskelisin kevennetysti? Miten, kun jos ylipäätään saan kavereita, niin he kaikki menisivät eteenpäin paljon minua vauhdikkaammin. Jäisin vain uudestaan ja uudestaan yksin, jälkeen muista, joutuisin sopeutumaan taas uuteen porukkaan. Ja jos opiskelisin kevennetysti, niin kuinka voisin olla menemättä töihin? Jotkut opiskelevat täysipäiväisesti, mutta käyvät silti töissä. Tiedän, että ajattelisin lopulta jossain vaiheessa, että kyllä minä pystyn, kyllä minä jaksan, minun täytyy yrittää vain vähän kovemmin.

Lisäksi vappu toi mieleeni sen, millaista on olla opiskelija: jotta tutustuisi ihmisiin ja pääsisi osaksi porukkaa, pitäisi osallistua tapahtumiin, ja millaisia tapahtumia opiskelijoilla on? Sellaisia, jossa vedetään räkäkännit, kuljetaan haalareissa, joihin kerätään merkkejä, kerätään "millilitroja" kyseenalaisilla saavutuksilla johonkin "opiskelijapassiin", jota kaikki yliopiston opettajatkin ylistävät.

Puhuin tuosta keskuksella tänään, ja juuri silloin siellä harjoittelussa oleva opiskelija tuli huoneeseen ja sanoi, että jaa tapahtumia, joissa vain kännätään, varmana puhutte opiskelijoista. Hän itse on aikuisopiskelija ja hän sanoi, että hänen on ollut vaikea tutustua niihin kanssaopiskelijoihinsa, koska on heitä vanhempi, eikä käy rellestämässä heidän kanssaan, ja että olen oikeassa, sellaisia opiskelijoiden yhteiset tapahtumat vain ovat. Terapeuttini sanoi, että kyllähän minä olen viime aikoina onnistunut saamaan kavereita, joten miksi en saisi sitten yliopistossa. Yritin selittää hänelle, millaista se oli ollut siellä Kuopiossa, miten kännääminen oli ainoa asia, jota tapahtumakalenterissa oli, ja että en vain pystynyt menemään sinne, koska se ahdisti minua niin paljon. Hän ei tuntunut ymmärtävän.

Sanoin terapeutilleni myös, että en vain voi mitenkään nähdä tulevaisuuttani hyvänä, että en usko, että mitenkään voisin onnistua. Hän sanoi vain kliseitä, että eihän sitä voi tietää, jos ei koskaan yritä ja lopulta asiat muuttuvat kyllä parempaan suuntaan. En sanonut siihen mitään, vain yritin olla itkemättä. Taas koen jotenkin niin ylivoimaisena sen tavallisen elämän. En vain usko, että asiat järjestyisivät. Olen odottanut koko elämäni ajan sitä. Olen ajatellut, että ehkä asiat parantuvat, kun muutan pois kotoa, kun asun omillani, kun pääsen opiskelemaan, kun saan ystäviä, kun löydän jonkun miehen, jonka kanssa on helppo olla.

No, nyt asun omillani, olen tullut toimeen, olen poissa kodin myrkyllisestä ilmapiiristä, minulla on ystäviä, minulla on jopa poikaystävä, mutta silti olen vähintään yhtä onneton kuin aina ennenkin. Kaikki on nyt hyvin, olen kehittynyt todella paljon, olen terapiassakin, olen ollut sairauslomalla ja nyt eläkkeellä, jotta saisin itseäni kasaan. En vain jaksa ymmärtää, miksi mikään ei kuitenkaan ole toisin. Olen surullinen, olen yksinäinen, kaikki on todella hyvin, minulla ei ole mitään syytä olla näin onneton, paitsi jotkut vanhat vastoinkäymiset, jotka ovat ollutta ja mennyttä. Jos oikeasti pystyisin, jos kykenisin olemaan onnellinen, niin enkö sitten olisi onnellinen nyt, kun kaikki on hyvin?

Minulla on suunnitelmani, aion lukea pääsykokeeseen, aion mennä pääsykokeeseen, aion päästä sisälle yliopistoon. Ei vain ole muuta vaihtoehtoa, vaikka terapeuttini sanoikin, että hänestä olen saanut aikaan todella paljon, onnistunut todella hyvin, vaikka jättäisinkin menemättä pääsykokeisiin. Silti tunnen jossain sisälläni, että kaikki on vain odotusta. Odotusta, että miten pitkään jaksan ennen kuin hajoan seuraavan kerran. Olen seurustellut neljä kuukautta virallisesti, epävirallisesti jonkin verran pitempään, mutta silti pelkään kertoa siitä ihmisille, koska koen, että tämä suhde on, niin kuin kaikki minun elämässäni, vain jotain väliaikaista. Koko ajan odotan, koska Jaska tulee luokseni ja sanoo, ettei jaksa enää yrittää. En uskalla heittäytyä suhteeseen, koska pelkään sen loppuvan. Ja miksi se ei loppuisi? Kaikki ihastukseni ovat aina menneet pieleen. Loppujen lopuksi olen aina jäänyt yksin, huomannut, että kukaan ei oikeasti välitä minusta niin paljon kuin minä välitän heistä.

Tuntuu, että olen juna, joka menee raiteilla, jotka on laitettu valmiiksi eteeni. Muualle ei voi kääntyä, menen vain suunnitelmani mukaan, kunnes seuraavan kerran suistun radalta. Ja mitä muuta voisinkaan tehdä? Lopettaa lukemisen pääsykokeisiin? Jatkaa vain eläkkeellä olemista? Tämä on paitsi ainoa järjellinen vaihtoehto, niin myös lisäksi ihan oma valintani.

Olen kuitenkin kauhuissani. Sen jälkeen kun tämän opiskelujutun eilen tajusin, olen ollut kaiken aikaa vain kauhuissani. Vaikka olen puhunut siitä, olen silti aivan yhtä kauhuissani. Tiedän, että se on tyhmää, mutta nyt sitten olen alkanut taas ajatella, että onhan se yksi keino välttää tuo kaikki. Ainoa keino. Varmaan pitäisi varata aika sille lääkärille, jonka luona en ole käynyt kontrollikäynnillä sen jälkeen kun minulle aloitettiin uusi mielialalääke vuodenvaihteessa. Kun soitin sinne viimeksi, en saanut aikaa, mutta lääkäri sanoi, että minulle voidaan ehkä kokeilla aloittaa vielä yksi uusi lääke muiden oheen.

Mutta miten sanoisin sille lääkärille, tai terapeutilleni tai kenellekään, että minulla on tunne, jossain todella syvällä, että en vain voi olla onnellinen, että minusta tuntuu, että olen voimaton oman elämäni suhteen, että vaikka kaikki menisi omien suunnitelmieni mukaan, mikään ei silti onnistuisi, ja että ainoa keino, jonka näen ulospääsynä tästä jatkuvasta surullisuudesta on itsensä tappaminen? Tuntuu, että kuljen kiihtyvää vauhtia kohti seuraavaa maailmani hajottavaa epäonnistumista, ja että tästä ei vain ole mitään muuta tietä ulos.

Olen kauhuissani. Olen saanut tänään silti luettua melkein 15 sivua pääsykoekirjaa, pystyn pieneksi hetkeksi sysäämään kauhuni syrjään aina välillä, ja jatkamaan tätä suunnitelmaani, välillä jopa hetkeksi unohtamaan kaiken, kun kävelen Jaskan kanssa kaupungilla ja ensimmäistä kertaa koskaan uskallan julkisella paikalla halata häntä hyvästiksi. Mutta sitten tulee aina se hetki, kun en pysty pakenemaan itseäni, ja olen vain kauhuissani. Henki ei kulje, melkein yskittääkin, tuntuu hieman kuin tukehtuisi, ja olen kauhuissani. Tämä on vain niin kaiken voittava tunne, että en tiedä, mitä tekisin tai edes ajattelisin.

No, nyt ajattelen, että pitää mennä tänään vielä pesemään tukka, ja hyvissä ajoin, että se ehtii kuivua ennen kuin nukahdan ja lepään voidakseni lukea pääsykokeisiin myös huomenna ja ollakseni taas kauhuissani.