Tänään olin taas täyden päivän töissä. Huomenna on yksi vapaapäivä ja sitten maanantaina taas töihin. Viikolla on taas yksi vapaapäivä kun päivävuorot vaihtuvat yövuoroiksi viikonlopuksi. Sitten yövuorojen jälkeen on yksi vapaapäivä aikaa kääntää rytmi päivävuoroihin. Ja niin edelleen. En tiedä alanko väsyä vai mikä mättää, vai mättääkö ylipäätään.

Terapia alkoi taas viime viikolla ja tuntui että ihan juuri sopivasti. Se oli todella huono päivä. Mokasin yhdessä pikkujutussa ja tietysti sen huomasi juuri yksi natsipaska. Ymmärrän, että joillekin on tärkeää, että kaikki on täydellistä, mutta tämä yksi tyyppi on niin pilkunviilaaja ja tarttuu jokaiseen virheeseen, ihan kirjoitus- tai pilkutusvirheistä lähtien. Mokani ei vaikuttanut mihinkään. Se olisi potentiaalisesti voinut aiheuttaa jotain, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Tässä tapauksessa ainoa seuraus oli virhe raportissa, mutta sillähän ei ollut väliä, koska pitihän siitä ihan periaatteen vuoksi kaataa ihan valtava määrä paskaa minun niskaani. Sinänsä ymmärrän, koska pitäisihän muistaa aina olla tarkka, mutta ärsyttää se miten iso juttu siitä tehtiin kun siitä ei aiheutunut mitään haittaa kuitenkaan. Lisäksi yksi toinen työntekijä joka välitti minulle tiedon tästä mokasta ei auttanut asiaa, koska hän panikoi sen asian korjauksesta, siis ihan hysteerisesti, että apua mitä nyt tehdään, apua mitä tehdään, apua mitä tehdään. Ja siellä toimistolla ei ollut ketään paikalla jolta olisin voinut kysyä, koska kaikki muut olivat sairaana / tauolla / koulutuksessa. Ja tiesin, että minun mokani se oli, mutta kun se toisen panikointi johti tietysti siihen että kaikki varmasti huomasivat sen, niin se oli aika ärsyttävää.

Sen jälkeen kun asia oli ratkennut edes jotenkin, menin lounaalle. Oli hirveä olo ja oli sellainen olo että alan ehkä itkeä. Ja tietysti siellä ruokalassa oli jotain teknisen puolen tyyppejä jotka juttelivat koulutuksesta ja akateemisesta työttömyydestä. Paitsi että he tosin sanoivat, että akateeminen työttömyyshän ei ole niin pahaa kuin yleisesti puhutaan, koska ne kaikki maisterithan ovat jossain kassalla töissä. Hekin kuulemma vitsailevat tutuilleen jotka opiskelevat filosofian maistereiksi (kuten minäkin) että sittenpähän on taattu työpaikka Hesburgerissa.

Kuuntelin sitä ja vaikka he eivät puhuneet minusta, niin se vain jotenkin tuntui osuvan arkaan kohtaan. Eikä se että olin jo valmiiksi aika herkässä tilassa auttanut yhtään. Yritin vain olla itkemättä, koska se nyt vasta olisikin kaiken huippu. Pöydässä oli muitakin ja minä yritin vain hymyillä samalla kun yritin niellä paloja siitä saakelin sämpylästä joka minulla oli eväänä. Oli todella lähellä etten vain alkanut itkeä, joten viimeisenä keinona nipistin itseäni. Se toimi melkein heti. Olo oli heti parempi ja pystyin taas hallitsemaan itseni. Nipistin itseäni vielä pari kertaa varmuuden vuoksi. Sitten palasin töihin ja jatkoin. Varmaan jossain vaiheessa joku muistuttaa minulle tästä, mutta nyt osaan jo suhtautua siihen paremmin, koska se oli aika helposti tehtävä virhe.

No, tuo oli torstaina. Eilen töissä tuli sitten pitkästä aikaa taas ruotsinkielinen puhelu. Se oli... No, se soittaja oli varmaan yksi ikävimmistä ruotsalaisista jonka kanssa olen ikinä joutunut olemaan tekemisissä. Hän puhui vahvalla murteella ja lisäksi hänellä oli r- ja s-vika. Oikeasti, se oli melkein kuin kaikki kauhukohdat täyttävät tilanne. Puhelu kesti melkein tasan 30 minuuttia ja sisälsi erittäin teknistä sanastoa ja tuotekoodeja, ja jatkuvaa ihmettelyä että no mikset tiedä tämän tuotteen X varaosan Z yksityiskohtaisia tietoja, kun siksihän minä sinulle soitan. Ja "tveua". Se oli varmaan yksi seikka joka sai hänet kiukkuisimmaksi. Se oli jossain tuotekoodissa numeroiden joukossa enkä minä tunnistanut sitä. Kun pyysin toistamaan sen uudestaan, niin sieltä tuli vain se "tveua", se oli erittäin selkeä "tveua", fonologisesti jotakuinkin täsmälleen sellainen kuin tuo kirjainyhdistelmä suomalaisittain lausuttuna. Sen jälkeen kun olin kysynyt sitä jo ainakin viisi kertaa ja yritin siinä samalla googlettaa sitä ja miettiä että mikähän numero voisi kuulostaa ilman r- ja s-kirjaimia siltä, mutta se ei käynyt järkeen kun melkein kaikki numerot 0-9 olivat tulleet jo ilmi. Ja luulisi että kun joku kysyy viidettä kertaa jotain numeroa niin osaisi sanoa jotain muuta kuin sen saman äänteen. Lopulta selasin siinä asiakkaan sadatteluja kuunnellessani kymmenien osien tuotekoodeja jotta löytäisin jonkun täsmäävän niihin numeroihin jotka ymmärsin. Ja löysin, eli tämä "tveua" oli "tvåhundra". Oikeasti, siinä vaiheessa olin jo niin vihainen että ei tehnyt mieli edes itkeä, koska jos on hypoteettinen numerosarja 23456, niin jos joku ei saa siitä selvää sen jälkeen kun sitä on jankattu useampi minuutti, niin se kannattaisi ehkä sanoa ihan 2, 3, 4, 5 ja 6, eikä "kaksisataakolmekymmentäneljä ja viisikymmentäkuusi".

Se oli hirveää ja noloa, kun tietystihän töissä ne siellä ympärillä olevat kuulevat mitä muut puhelimessa puhuvat, joten kun sönkötän omaa mutanttiruotsiani puoli tuntia, niin se herättää taatusti kiinnostusta. Kun puhelu loppui, olin täysin uupunut, siis ihan poikki, ihan kuin olisin juossut maratonin. Se minun vieressä istuva vanhempi työntekijä sanoi vain että minun on ehkä hyvä mennä tauolle siinä kohtaa. Ne muut siellä ovat jotenkin todella rohkaisevia aina, vaikka omassa päässäni kuvittelen heidän ajattelevan, että minun ei pitäisi olla siellä töissä lainkaan kun en osaa puhua ruotsia tarpeeksi hyvin. Mutta minä selvisin siitä puhelusta ja oli tavallaan kiva huomata että minä oikeasti ymmärsin suhteellisen hyvin mitä hän sanoi. Joo, jouduin pyytämään häntä toistamaan asioita vähän väliä, mutta loppujen lopuksi sain uskoakseni kaiken ylös. Kun kirjoitin siitä sitä raporttia, olin välillä haltioitunut, että vau, minä ymmärsin tämänkin ihan ensimmäisestä kerrasta. Joten ehkä on mahdollista että jossain vaiheessa hamassa tulevaisuudessa pystyn työskentelemään sujuvasti myös ruotsiksi.

Tänään sitten tuli taas virhe, ei niin iso sekään, mutta koska oli lauantai ja hiljaista, niin kaikkihan sen huomasivat. Jostain syystä siitä tuli taas ihan hirveä olo, joten jouduin nipistämään itseäni useamman kerran ja pistämään itseäni kynällä käteen, jotta pääsin siitä yli. Se kaikki tuntuu kuitenkin jotenkin riittämättömältä. Tosin kehitin mielessäni jo kohtauksen kirjoittamaani tarinaan, jossa päähenkilö on surullinen ja tuskainen, minkä johdosta hän iskee nyrkillä omaa peilikuvaansa, mikä johtaa tietysti siihen, että se peili särkyy ja viiltää tämän käteen ammottavan haavan. Ja se saa yllättäen hänen olonsa niin paljon paremaksi. Yleensä se auttaa kun kirjoitan jonkun tunteen tarinaan.

Rehellisesti sanottuna, jos olisi keino viiltää näkymätön haava josta ei jäisi arpea, tekisin sen varmaan heti. Onhan kehossa sellaisiakin paikkoja jotka eivät esim. töissä näy, mutta se tuntuisi jotenkin oudolta. Jotenkin tuntuu tyhmältä, mutta jotenkin tällaisissa stressaavissa tilanteissa suorastaan kaipaan sitä pistävää kipua. Se auttoi. Ei varmasti ollut fiksua, mutta se auttoi. Kun jotain meni pieleen ja olin vihainen itselleni tai jotenkin noloissani jostain mokasta, niin siitä pääsi paremmin ja nopeammin yli. Tiedän että en voi olla täydellinen ja olla täysin tekemättä virheitä töissä, kaikki kokeneetkin tekevät niitä aika säännöllisesti. Mutta tarvitsen jonkun keinon jolla voin hyväksyä sen ja saada sen inhottavan olon katoamaan.

Välillä mietin sitä peliä, Life is Strange, ei niin mullistava minun mielestäni kuin joidenkin muiden, mutta kun sen pelasi läpi, alkoi tulemaan vähän niin kuin automaattisesti se ajan kelaus taaksepäin kun pelin aikana tuli tunne että jotain meni nyt pieleen. Kun teen jonkun mokan, mietin vain sitä, että kumpa voisinkin kelata aikaa takaisin edes sen muutaman minuutin niin voisin ottaa tilanteen uudestaan ja välttää jonkun tyhmän mokan tai epäröinnin tai muun, ja voisin tehdä kaiken vain oikein ja, no, täydellisesti. Jotenkin vieläkin kai elättelen toiveita että oppisin vain muistamaan kaikki pikkujututkin niin hyvin että osaisin tehdä kaiken juuri oikein enkä tekisi virheitä ja joutuisi epätietoisena miettimään, että mitä teen seuraavaksi. Ehkä se ei ole mahdollista, ja jos ei ole, niin tarvitsen ainakin jonkun keinon jolla selviän näiden epävarmuuksien ja virheiden aiheuttamista nolouden tunteista.

On kyllä hyvä että terapia on alkanut. En tajunnut sitä miten tarpeeseen se tulikaan ennen kuin olin siellä. Itkin ja hyperventiloin. Olen vain selviytynyt koko kesän, se on ollut sitä selviytymistä, ja minun selviytymiseni on näköjään sitä että laitan kaikki hankalat tunteet syrjään. Se ei pitemmän päälle ole hyvä.

Näin Naniakin pitkästä aikaa. Hän sanoi että näytän voivan tosi hyvin, että näyttää siltä että olen tosi hyvässä paikassa tällä hetkellä. En tiedä miksi, mutta kun hän sanoi sen, ehkä parin sekunnin ajan tuntui siltä että teki mieli itkeä. Ehkä se kun Nan sanoi sen ääneen ja se mitä itse olin sanonut että mitä tällä hetkellä on meneillään elämässäni, niin tajusin siinä samalla, että minusta ei tunnu siltä kuin pitäisi, en koe voivani niin hyvin kuin minun pitäisi tai kuin muut tuntuvat ajattelevan. No, se että minussa on kasvanut kaipuu fyysistä kipua kohtaan ei ainakaan ole hyvä merkki. Se on jotakuinkin selkeä merkki siitä että alan hajota, koska itseni satuttaminen ei merkitse minulle suoranaisesti itseni rankaisua tai edes muun kivun turruttamista. Se symboloi kontrollia. Ja jos minun pitää saada kontrolloitua itseäni sillä tavalla niin ilmeisesti asiat ovat sitten luisumassa käsistäni pahemman kerran.

Olen kai myös hieman yksinäinen. En normaalilla tavalla, koska olen ollut aika paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Ongelma on vain se että he ovat kaikki joko naimisissa tai parisuhteessa. Ja he puhuvat jatkuvasti tyyliin "miehen kanssa tehtiin sitä ja tätä" tai "poikaystävän kanssa käytiin jahtaamassa pokémoneja". Ilmeisesti parisuhteessa olevat eivät osaa puhua muuta kuin parisuhteestaan. Eikä siinä sinänsä mitään, koska se on selkeästi kaikille iso osa heidän elämäänsä. Mutta minulla ei ole ketään, joten olisi kiva välillä hengata sellaisen kanssa, joka osaisi puhua jostain muustakin. Kai kaipaan jotakuta joka ymmärtäisi sinkun ajatusmaailmaa ja jonka kanssa voisi jakaa ajatuksia siitä. Nyt vain välillä töissäkin kuuntelen kun muut puhuvat tyttö-/poikaystävistään/miehistään ja päivittelevät esimerkiksi pokémon-villitystä heidän keskuudessaan. Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa tuollaiseen. Minä asun yksin joten on aika mahdotonta osallistua keskusteluun kumppanin ärsyttävistä puolista.

Järjetön väsymys iski, mutta onhan kellokin jo yli yhden. Menen siis nukkumaan ennen kuin väsymys menee ohi, jotten valvo taas aamuun asti.