Taas on jotenkin useampi viikko humpsahtanut edellisestä kirjoituksesta. On heti mainittava se, että ne ihastuksen tunteeni sitä belgialaismiestä kohtaan ovat vähentyneet, jos eivät jopa kokonaan kadonneet. Vähensin silloin edellisen kirjoitukseni jälkeen hänelle kirjoittelua hieman, vaikka se nyt ei niin kauhean hyvin onnistunutkaan, mutta jotenkin ihan itsekseen ne ihastuksen tunteet silti pikkuhiljaa kaikkosivat ja vaikka me viestitellään edelleen oikeastaan joka päivä, me puhutaan paljon enemmän peliin liittyvistä asioista ja minua itse asiassa kiinnostaa paljon vähemmän kysellä häneltä hänen muista asioistaan tai kertoa hänelle omista arjen asioistani.

Viime viikko oli lisäksi todella rankka, koska yksi rotta oli taas sairaana ja kuoli. Nyt niitä on kuollut viimeisen kahden kuukauden aikana jo yhteensä kolme. Kyse ei ole mistään epidemiasta niillä, koska kaikki ovat kuolleet ihan eri asioihin (verenvuoto kohdusta, yleinen vanheneminen, hengitystieinfektio), mutta raskastahan se on silti ollut. Etenkin nuo hengitystieinfektiot ovat kauheita, koska niissä se lopun odotus tavallaan pitkittyy, kun ensin huomaan, että jaa rotta on sairas, sitten käytän sitä eläinlääkärissä, sitten annan päiväkaupalla antibioottia ja toivon että se alkaisi toimimaan, sitten huomaan, että antibiootti ei auta ja että rotan kunto vain heikkenee, sitten mietin käytännössä koko ajan, että pitäisikö vielä odottaa että antibiootti alkaa vaikuttaa jotta se voisi vielä parantua vai pitäisikö se lopettaa jo nyt. Etenkin se verenvuoto kohdusta oli jotenkin niin "helppo" tapaus, kun yhtenä päivänä rotta oli ihan kunnossa ja pirteä, kun sitten seuraavan päivän aamuna se oli jo ihan heikkona. Niin siinä ei tarvinnut jahkailla ja miettiä.

Lisäksi nuo kaikki muut tuntuvat olevan jotenkin vähemmän stressaavia rotillekin. Tai en tiedä, ehkä se niiden paha olo vain ilmenee minulle vähemmän stressaavalla tavalla. Vaikea sanoa, kun en pääse niiden pään sisälle. Mutta tuo viimeisin oli tosiaan se hengitystieinfektiotapaus. Yritin tietysti tehdä kaikkeni ja annoin tälle sairaalle rotalle erityiskohtelua ja se pääsi hengaamaan kanssani sohvalla ja sängyssä melkein kaiken hereilläoloaikani, jotta voisin pitää sitä silmällä ja antaa sille erityisherkkuja. Hengitystieinfektioissa on myös se huono puoli, että jos ne kiihtyvät kauheasti, niin luonnollisesti se raskas hengitys tuntuu niille entistä vaikeammalta, mikä saa ne kiihtymään entisestään, mikä on todella ikävä kierre. Mutta minä pystyn suht hyvin katkaisemaan sen kierteen ja rauhoittelemaan niitä ja saamaan niiden huomion hetkeksi muualle siitä hengityksestä, mikä yleensä sitten rauhoittaa ne ja auttaa hengittämisessä.

Huono puoli siinä on kuitenkin se, että rotat ovat ilmeisesti äärettömän "taikauskoisia". Sillä tarkoitan sitä, että ne vetävät syy-seuraus-linkkejä asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ja jos minä saan ne rauhoittumaan saamalla niiden huomion pois siitä panikoinnista, ne yhdistävät minut siihen, että niiden on helpompi hengittää. Jokainen hengitystieinfektioinen rotta tuntuu keksivän vieläpä oman "taikapaikan", jossa se olo korjaantuu ja johon ne hakeutuvat itsekseen, kun ovat yhdistäneet juuri sen paikan siihen, että olo paranee. Yksi rotta hakeutui niskaani yhteen tiettyyn kohtaan ja nojasi käsillä tukkaani, yksi toinen halusi hakeutua kaulalleni ja tämä rotta halusi kyynärtaipeeseeni.

Kuulostaa kivalta sinänsä ja onhan se kiva, että saan niiden olon helpottumaan, mutta siinä on se huono puoli, että ennen pitkää minun pitää laittaa ne takaisin häkkiin, koska olen menossa nukkumaan tai lähdössä töihin tai kauppaan tai jonnekin. Tällä kertaa tosin yritin opettaa sitä rottaa (Ren-tyttö, tai "Rääpäle", niin kuin minä useimmiten kutsuin sitä) rauhoittumaan siellä häkissään. Aluksi se toimi, mutta viimeisenä päivänään se alkoi panikoida siellä ihan todenteolla, kun olin menossa nukkumaan. Minä itsekin mokasin siinä, koska kun se rämisteli häkin kattoa tökkimällä sitä kuonollaan, minä menin katsomaan sinne, ettei se vain olisi niin paniikissa, että minun täytyisi ehdottomasti ottaa se sieltä hetkeksi ulos. Niin tietysti se sitten oppi, että häkin kattoa rämistelemällä se saa minut sinne takaisin. Yritin opettaa sitä siitä pois, mutta viimeisenä päivänä se panikoi niin, että se tökki häkkiä niin paniikissa, että kun lopulta menin sinne rämistelyn loputtua, sen koko kuono ja suu olivat veressä. Lähdettiin sitten sen kanssa päivystävään eläinlääkäriin (koska luojan kiitos sellainen on nykyään!). Se heikkeni todella nopeasti jo matkalla ja sinä aikana kun me odoteltiin sitä eläinlääkäriä ja pelkäsin jo että se kuolee ennen kuin se ehditään päästää kivuttomasti pois. Se oli siellä kyynärtaipeessani ja nukahteli ja välillä lakkasi hengittämästä niin että minun piti herätellä sitä vähän tökkimällä, jotta se ei tukehtuisi.

Lopulta eläinlääkäri sitten tuli ja ehdotti aluksi että rauhoitetaan se kaasulla, mitä vastustin jyrkästi, koska tietenkään ei mitään kaasulääkitystä rotalle joka pystyy hädin tuskin hengittämään. Sitten eläinlääkäri myöntyi siihen, että annetaan esirauhoite pistoksena. Se annettiin ja sitten eläinlääkäri lähti huoneesta ja sanoi tulevansa takaisin varsinaisen lopetuspiikin kanssa kun rotta on nukahtanut. Lääke alkoi vaikuttaa, mutta en ole varma ehtikö se vaikuttaa tarpeeksi ennen kuin pikku-Ren lakkasi hengittämästä. Se panikoi ihan täysin ja yritti juosta ympäriinsä ja minä itkin ja yritin pidellä siitä kiinni ettei se satuttaisi itseään juoksemalla pois pöydältä ja samalla yritin tukea sen asentoa niin, että se saisi hengitettyä. Mutta ei se saanut. En tiedä ehtikö se nukahtaa ennen tukehtumistaan vai ei, koska lopulta se loputti rimpuilun, muuttui veltoksi ja haukkoi edelleen henkeä, mutta ketään ei näyttänyt olevan enää kotona. Mutta ainakin viimeisinä tietoisina hetkinään se oli kauhuissaan ja se tuntuu ihan hirveänä painona minun omallatunnollani.

Lisäksi koska olin käyttänyt koko edeltävän viikon siihen, että pidin huolta siitä rotasta kaikilla tavoilla mitä vain keksin, mistä seurasi se, että sain nukuttua todella huonosti, koska olin koko ajan huolissani siitä, eikä minulla muutenkaan ollut aikaa millekään muulle kuin sen hoitamiselle. Jotenkin tuollaisissa tilanteissa kaikki muu maailmassa vain lakkaa olemasta ja minusta tulee melkein kuin yhtä sen sairaan rotan kanssa. Välillä jos se ahdistuu ja panikoi, kun sen on vaikea hengittää ja alkaa säntäillä ympäriinsä, minä tunnun ahdistuvani yhtä paljon ja minun tekisi myös juosta ympäri kämppää, koska sellainen tilanne on vain niin hirveä, kun tuntuu että en voi tehdä mitään sen rotan hyväksi. Mutta minun on kasattava itseni ja yritettävä pysyä rauhallisena, jotta rotta ei entisestään panikoituisi minun panikoimisestani. Mutta sen on ihan hirveän raskasta, kun rotta on peloissaan ja minä olen yhtä peloissani, mutta minun on oltava vahva koko ajan, jotta voin rauhoitella sitä pientä pörröä. Mutta kuka rauhoittelisi minua?

Toki olisin voinut kertoa jollekin ja sitä kautta hakea lohdutusta, mutta olen kokenut, että vaikka useimmat olisivat taatusti olleetkin sympaattisia sen tilanteeni suhteen, he olisivat todennäköisesti olleet myös hieman kyllästyneitä. Minulla on ollut rottia nyt kaksitoista vuotta ja niitä on myös kuollut kymmenittäin. Kun tapaan jonkun uuden ihmisen, joka näkee rottani, ensimmäiselle heidän kokemalleen rotankuolemalle löytyy vielä empatiaa, mutta kun uusia rottia tulee ja he eivät pysy niistä perillä, niin pikkuhiljaa se empatia kuluu loppuun. Toki minulle kaikki rotat ovat yksilöitä, mutta tietenkään muut jotka näkevät niitä hyvällä tuurilla kerran niiden elämän aikana ei jää sellaista vaikutelmaa niistä. Joten ymmärrän, että se alkaa tuntua heille vain siltä, että eivät ne rotat muuta teekään kuin kuolevat. Niin en sitten halua vaivata heitä tuollaisilla asioilla, joita he eivät ymmärtäisi. Mutta tuntuu vain pahalta, kun tuollaisen kanssa jää sitten ihan kokonaan yksin.

Nyt on tulossa taas uusi opiskelijaporukkahengaus, mikä on kai kiva. En tiedä, sekään ei oikein tunnu kauheasti miltään. Ainakaan vielä. Siihen on yli kuukausi vielä, niin ehkä se sitten lähempänä alkaa tuntua enemmän. Ja tällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä mitään, mikä oli käsittämättömän ihanaa! Tällä kertaa vastoin niitä kaikkia terapeuttini selittämiä ryhmädynamiikan muuttumattomia sääntöjä Korpinkynsi oli se, joka ehdotti hengausta ja sen lisäksi loi Doodlen ja sen jälkeen vielä summasi sen, mitkä päivät saivat eniten ääniä. Minun ja Harjoittelupaikkarohmun osaksi jäi vain kehua Korpinkynttä ja hänen järjestelmällisyyttään ja osallistua päivämäärä-äänestykseen. Lesterkin osallistui poikkeuksellisesti jo ennen päivämäärä päättämistä ja totesi, että kunhan ei vain ole se kuukauden eka viikonloppu niin hän on mukana. Muut eivät sanoneet mitään, mutta moni äänesti Doodlessa kuitenkin. Lester tosin ei, mutta Korpinkynsi oli poistanut sen viikonlopun vaihtoehdoista, joka ei Lesterille käynyt, niin ehkä Lesterkin nyt sitten tulee.

Lähinnä toivoisin, että Ramona tulisi. Töissä on ollut taas stressaavaa ja kun Ramona tekee kaiken etänä, häneltä on kauhean vaikea saada henkistä tukea muuten kuin noissa meidän hengauksissa. Jos hän tulee, aion kyllä pommittaa häntä kaikilla kysymyksillä, että tykkääkö hän olla siellä töissä ja oliko se alku hänelle vaikeaa ja millaista se jokapäiväinen työskentely siellä on yleensä.

Koska minusta tuntuu edelleen, että en ole vieläkään tehnyt siellä oikein mitään. Tänään se ainoa toinen töissä fyysisesti oleva katsoi läpi jotain aikaisemmin tekemiäni huomioita jostain mitä olin katsonut läpi ja merkitsi minulle ne, jotka voin korjata itse. Innostuin siitä jo ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en ollut muutamaan tuntiin pitkästynyt. Mutta sitten tein sen virheen, että pyysin häntä vilkaisemaan yhtä rakennejuttua yhdessä dokumentissa, joka minun mielestäni oli outo, niin sitten se minun innostuneisuuskuplani taas puhkesi. Hän ei tuntunut käsittävän lainkaan, minkä vian minä muka näin siinä, mutta kun hän katsoi sitä kohtaa tarkemmin, hän sanoi, että no tää osio on nyt joka tapauksessa aika varmasti niin vanhentunutta tietoa, että se menee kuitenkin kokonaan uusiksi, niin jätä se vain sellaiseksi millainen se on. Siinä kohtaa teki sitten mieli kysyä, että miksi minä sitten olen käyttänyt tuntikaupalla aikaa jonkun sellaisen oikolukemiseen ja rakennekorjaukseen, joka menee joka tapauksessa kokonaan uusiksi. Ja kun mainitsin myös ne isoimmat puutteet, jotka yksi toinen ihminen oli pyytänyt minua (kirjallisesti vieläpä) huomioimaan, tämä toinen toimistolla oleva sanoi, että hyvä että olet kirjannut ne ylös, mutta niille me ei voida mitään ja ne jotka voisivat, eivät ryhdy joidenkin dokumentaatio-ongelmien takia tekemään mitään muutoksia mihinkään. Mutta että ehkä otetaan jossain yhteisessä kokouksessa asia esille heidän kanssaan sitten joskus kun on enemmän aikaa.

Mietin tänään, että minkäköhän takia minut on ylipäätään palkattu sinne, kun kaikilla on kauhea kiire koko ajan ja mihinkään deadlineihin ei päästä, mutta minut voidaan jättää tekemään tuollaista turhaa aivotonta hommaa, josta ei ole kenellekään niin yhtään mitään hyötyä. Viime viikolla toki sain tehdä ihan "oikean" työtehtävän, jonka tulos meni heti käyttöön: sain tekstitiedoston, jossa oleva ylipitkä merkkirivi piti jakaa tasapitkiksi riveiksi. Ja... siinä se oli. Siihen meni ehkä minuutti kun olin tehnyt sen (vaikka tein sen vielä oikein pitkän kautta ja laitoin rivipituuden vastaamaan merkilleen toisen samantyypisen esimerkin rivipituuksia ja muotoilin vielä fontin monospaced-tyyppiseksi, jotta rivit olisivat täsmälleen samanpituiset. Sitten menin vessaan, hain kahvia ja aloin tekemään jotain aikaisempaa aivotonta hommaa, jonka olin saanut. Puolituntia myöhemmin mietin, että olikohan minun tarkoitus sanoa sille tehtävän antaneelle että olin saanut sen jo valmiiksi. Laitoin sitten siinä vaiheessa hänelle viestin, että sain sen homman muuten hoidettua ja että palasin nyt siihen edelliseen tehtävään (jota teen tällä hetkellä nyt varmuuden vuoksi toiseen kertaan, koska mitään muutakaan ei ole), mutta että jos tulee jotain muuta tehtävää, niin minulle voi lykätä. Hän sitten vain reagoi siihen, että vau, olitpa nopea. Ja ei, en usko, että se oli sarkasmia, koska kaikki mitä olen tuolla tehnyt on saanut sen vastaanoton häneltä, että "vau, viuh viuh vaan niin saat kaiken valmiiksi", minkä lisäksi toinen yleinen kommentti on "ai sä olet tehnyt sen noin tarkasti, ihan kiva että vaivauduit siihen, me yleensä ollaan suurpiiteisempiä, ei lueta, yleensä vaan kopioidaan".

Tuostakin tulee sellainen fiilis, että haluaisin vain kysyä, että mitä he sitten haluavat että teen! Kun teen asiat sekä liian nopeasti että liian huolellisesti. Ja kaikki ne asiat ovat sellaisia aivottomia ja ylihelppoja, joten tuntuu jotenkin alentavalta lässytykseltä, kun he kehuvat minua sellaisesta. Melkein tulee fiilis, että minut on huijattu puoleksi vuodeksi jumiin tuollaiseen paskaan firmaan, jossa eri osastojen ihmiset keskittyvät vain piilovittuilemaan toisilleen ja istumaan päivästä päivään turhissa kokouksissa, jonka jälkeen lopputulema on se, että on ihan hirveä kiire ja mitään ei saada valmiiksi, ja se mitä saadaan valmiiksi on ihan paskaa. Siis minun mielestäni se on paskaa, muiden mielestä se on ihan hyvää, kun monille asioille ei voi mitään "kun ne vain generoituu automaattisesti".

Muistan miten edellisessä firmassa oli myös asioita, jotka järjestelmä generoi automaattisesti. Minun pomoni kuitenkin silloin sanoi, että tää ei näytä kuule hyvältä, voitko hoitaa asian. Niin sitten minä puhuin niiden intialaisten kanssa jotka olivat vastuussa siitä puolesta ja jotenkin me sitten yhdessä yritettiin säätää järjestelmää sellaiseksi, että voisin antaa omalle pomolleni jotain sellaista, joka olisi hyvälaatuista. Ja mikä ironisinta, siinä paikassa oltiin sitä mieltä, että asiat on ihan kuralla, kun taas tämä nykyinen työpaikkani on alalla kuuluisa siitä, että asiat hoidetaan hyvin. En tiedä kyllä miksi, koska tämä reilun kuukauden kokemukseni on se, että kaikki on ihan pielessä ja firman organisaatiorakenne on ylipäätään äärettömän tehoton ja ihmisillä on sellainen mentaliteetti, että asiat nyt vain ovat niin kuin ne ovat ja se on aina jonkun muun syy ja todennäköisesti mikään ei muutu parempaan suuntaan kuitenkaan, niin parempi asennoitua siihen ja lakata kokonaan yrittämästä.

Joten työ ei nyt kauheasti inspiroi ja alkaa olla vain entistä enemmän ikävä sinne edelliseen paikkaan. Tosin ehkä joskus voin sitten vielä päästä sinne takaisin, jos vaihdan firmaa taas ja ehkä muutan pääkaupunkiseudulle. Tai ehkä voin mennä johonkin toiseen firmaan, joka ei ole noin pöhöttynyt rakenteiltaan. Korpinkynsi puhuu, miten hän on oman alansa ainoa työntekijä siinä firmassa, joten hän saa päättää, miten mikäkin asia tehdään ja häneen luotetaan. Minusta tuntuu, että minuun ei luoteta yhtään missään, tai ehkä tuossa firmassa on vain totuttu siihen, että itsenäistä ajattelua ei harrasteta ollenkaan. Toki ymmärrän, että olen harjoittelija ja että joka tapauksessa kestää oma aikansa päästä sisään firmaan, mutta tämä tuntuu ihan naurettavalta. Kaikissa töissä minut on vain laitettu heti töihin ja välillä on tuntunut siltä, että on liian paljon kaikkea mikä pitäisi osata. Mutta koen sen vahvuudekseni, koska siihen uuden pelottavuuteen tottui, koska tiesin, että selviäisin kyllä siitä, koska olen selvinnyt aikaisemmissakin työpaikoissa paljon vaikeammistakin tilanteista.

Joten nyt se, että en pääse oikeasti käyttämään taitojani käytännössä yhtään, turhauttaa minua todella paljon. Toki välillä itsekin olen käynyt töissä vain palkan takia, mutta oikeastaan kaikissa töissä (myös siinä tuhottoman ärsyttävässä puhelinasiakaspalvelussa) tuli kuitenkin hyvä mieli myös siitä itse työn tekemisestä. Nyt sitä ei ole lainkaan, vaan olen väsynyt sekä töissä että työpaikan ulkopuolella, koska aivoni eivät saa mitään stimulaatiota töissä ainakaan.

Tuntuu, että muutenkaan päivissäni ei ole mitään aktiviteettia. Etäopiskelukin on vain sitä, että istun kuulokkeet päässä ja katselen ruudulta jotain typerää PowerPoint-esitystä. Ja koska koronatapaukset vain kasvavat kasvamistaan, yritän vähän välttää kaikkia ihmisjoukkoja. Mutta yhteishengausta en kyllä ole jättämässä väliin! Ehkä pitäisi yrittää käydä jossain vähän välillä, niin ehkä en olisi niin väsynyt jatkuvasti. Niin kuin silloinkin sen edellisen hengauksen jälkeen olo tuntui todella virkistyneeltä, niin ehkä mieleni vain tylsistyy, kun ei ole mitään, mikä innostaisi minua. Vain samaa arkea ja kiirettä päivästä toiseen ja sitä, että yritän muistaa syödä ja nukkua tarpeeksi ja käydä töissä ja hoitaa rotat ja terapian ja yliopiston. Ehkä pitäisi varata myös vähän minä-aikaa, siis sen pelin lisäksi? Huomenna ei ole etäluentoa ollenkaan - joka on tosin minun mielestäni vielä pahempi vaihtoehto kuin etäluento, koska se tarkoittaa, että teemme vain tehtäviä ja opettelemme asioita itsenäisesti. Mutta ehkä huomenna sitten teen jotain terapian jälkeen?

Tylsistyttää taas.