Voi itku. Taas olo on ihan tuskaisen väsynyt, vaikka nukuin yöllä yli kolmetoista tuntia. Menin nukkumaan hieman yhdentoista jälkeen, heräsin viideltä, valvoin seitsemään, nukuin pätkittäin kolmeen asti. Ja näin paljon uniakin.

Ensimmäisessä muistamassani unessa (koska siihen heräsin silloin viiden aikoihin) olin uusimassa äidinkielen yo-kirjoituksia kotona. Olin myöhässä ja äidin piti viedä minut sinne. Olin unohdellut vaikka mitä ja kun olisi pitänyt jo lähteä, kaikki tavarani olivat ihan hukassa. Lisäksi autossa oli mukana James Earl Jones –tyypin oloinen henkilö, joka oli äidin työkaveri, ja joka kulkisi äidin kyydillä sinä päivänä töihin. Hän höpötti koko ajan ja minä ärsyynnyin hänelle, että olisi jo hiljaa. Ajattelin kuitenkin, että en voisi munata näitä kirjoituksia tällä kertaa, vaan saisin melko varmasti sen Laudaturin, josta jäi viimekeväänä puuttumaan yksi piste. Ajattelin, että olisi jopa äärimmäisen mukavaa päästä vihdoin taas kirjoittamaan jotain esseetyyppistä (kyseessä oli siis ilmeisestikin essee-osuus), koska koko vuotena en ollut saanut tehdä sellaista. Pääsin perille, mutta silloin tajusin, että tämähän on vain unta, koska lukio oli ihan eri kuin meidän lukio.

Tuon jälkeen olin sitten hereillä sen kaksi tuntia. Sitten kun nukahdin uudestaan ja näin taas jotain unta, olin päätynyt riparille. Yo-juhlani olivat tulossa (???), mutta niihin olisi vielä reilu viikko. Äiti päätti sitten, että lähettäisi minut uudestaan riparille, mutta tällä kertaa vähän kauemmas. Päädyin parinkymmenen kilometrin päähän kotoa paikkakunnalle, joka oli ruotsalais-venäläis-suomalainen paikkakunta. Istuin tylsistyneenä odottelemaan, että kaikki saapuisivat paikalleni. Vieressäni istui 15-vuotias poika, joka näytti minulle viikon ohjelmaa. Se oli pääosaksi ruotsia. Muutamat lauseet olivat venäjää ja niitä omituisia merkkejä. Poika päätti kääntää minulle koko jutun.

Sitten ohjelma alkoi ja me kävelimme ympäriinsä. Yhdellä sillalla alta kulki moottoritie ja kysyin tältä pojalta (hänen nimensä oli muistaakseni joku H-kirjaimella alkava englanninkielinen – ehkä Henry), että minne se moottoritie menisi. Hän sanoi, että se veisi paikkakunnalle x, kotiini. Aloin sitten huutaa, että minä haluan kotiin, minä haluan vain mennä kotiin.

Sitten tuo leiri siirtyi myös menneisyyteen. Siellä oli joku tyttö, jonka isä tai joku miespuolinen sukulainen oli päättänyt, että tämän tytön hakkaaminen on ihan okei, jos tämä ei suoriudu kaikesta niin kuin pitäisi. Minä sitten menin väliin ja se mies alkoi jahdata minua. Juoksin talojen väleistä ja lopulta koputin yhden talon oveen ja pyysin päästä nopeasti sisään, koska minua jahdattiin ja aiottiin ehkä tappaakin. Heillä oli vanhanaikainen puhelin ja pyysin voida käyttää sitä. Soitin kotiin. Äiti ei ollut kotona, mutta pakottauduin puhumaan isälleni ja sain häneltä äidin työnumeron. Suljin puhelimen (se oli muistaakseni vielä puuta koko puhelin!) ja soitin saamaani numeroon. Sanoin äidille, että hänen pitäisi hakea minut heti pois, ja että minä en haluaisi olla siellä enää hetkeäkään.

En muista tarkkaan, miten kävi, mutta äiti tuli kuitenkin hakemaan minut ja pääsin kotiin.

Kävin eilen kaupassa. Piti katsoa niitä kenkiä, mutta siellä oli yksi meidän tuutoriryhmästä myös, niin kaarroin nopeasti pois. Ja minua pyörrytti muutenkin, niin halusin vain äkkiä pois koko kaupasta. Sain kuitenkin ostettua taas vähän ruokaa ja kaikkein oleellisimman hengenpelastajan – kosteusrasvan. Minun ihoni on kuivunut tänä vuonna niin pahasti, että olin jo tulossa hulluksi.

Ja itseäni rasvatessa, huomasin, että olen saanut taas lisää mustelmia. Entistä enemmän ja isompia ja kipeämpiä. Eikä minulla vieläkään ole aavistustakaan, mistä ne tulevat. Olen ajoittanut niiden synnyn yöhön, mutta en käsitä, mistä ihmeestä voisin saada nukkuessani sellaisia mustelmia. En muista kolauttaneeni itseäni mihinkään öisin, enkä käsitä, miten olisin ylipäänsä pystynyt kolauttamaan kampaakaan jalkaani niin, että vähän polven yläpuolelle tulisi kummia mustelmia. Mutta mustelmia ne ovat, nämä uudet vieläpä hyvin kipeitä ja tumman sinisenvioletteja. En vain ymmärrä.

Huomenna alkaa joulukuu. Se tarkoittaa sitä, että minun lääkärikäyntini on enää vain kymmenen päivän päässä. Vihdoinkin. Pakko siinä on jotain selvitä. Varmaan tämä nukkumisenkin hankaluus johtuu tuosta uupumuksesta tai on ainakin jotenkin yhteydessä siihen. Minä en enää edes muista, koska olisin edellisen kerran nukkunut yöni hyvin: heräämättä ja oikeaan aikaan. Enkä koskaan ole herätessäni pirteä, vaan minun on pakko repiä itseni ylös, vaikka voisin nukkua vielä ihan hyvin vaikka miten pitkään.

Ja viikon sisällä pitäisi todennäköisesti myös saada tietää edes suunnilleen, miten paljon olen laihtunut vai olenko laihtunut. No, parin viikon sisällä ainakin. No silloin olen jo melkein kotonakin, niin sitten ainakin saa tietää. Olen miettinyt myös sitä, että näytänkö laihemmalta – senhän pitäisi ainakin periaatteessa antaa jotain viitettä. En kuitenkaan osaa sanoa lainkaan. Järkeilen, että minun on täytynyt laihtua ainakin hieman, mutta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, että miten paljon. Kuten sanoin jo joskus aikaisemminkin, niin koska olen syömättä, näytän mielestäni välittömästi yhdenkin aterian skipanneena nätimmältä ja laihemmalta, vaikka niin ei luonnollisestikaan voi olla. Joten koska nyt olen ollut syömättä, niin mieleni voi vain sanoa, että näytän laihemmalta, vaikka en näyttäisikään oikeasti. Eikä mittanauha valehtele. Viime viikollahan (vai oliko se jo sitä edellisellä viikolla, en muista) totesin, että olen melkein täsmälleen samanmittainen (porsas) kuin edellisellä mittauskerrallakin.

Tänään pitäisi vaihteeksi tehdä kai ruokaa. Söin kylläkin eilen, mutta niin... Ei nyt ole ainakaan edes kauhea nälkä, niin ei kai sitten tarvitse. Ehkä voin tehdä itselleni vadelmamehua tiivisteestä. On siinäkin energiaa, mutta tekisi mieli juoda vaihteeksi jotain mikä ei ole vettä/tuoremehua/maitoa/teetä. Nuo edellä mainitut alkavat tympimään jo siinä määrin, kun useimpien päivien ”ateriat” koostuvat pelkästään niistä, jos en syö mitään. Ja sitten kun ei tee mieli juoda niitä, niin sitten on jano ja inhottava olo. Ja olen tullut tulokseen, että vesi täällä maistuu sittenkin jotenkin oudolta. Varmaan tämä syömättömyys tehostaa makuaistia tai jotain, kun kerran kaikki alkaa maistua jollain tapaa epämiellyttävältä. Ja vesi haiseekin oudolta. Jotenkin kemialliselta. Ja se on sameaa, kun sen ottaa hanasta ja pitää odottaa muutaman minuutin että se kirkastuisi. Epämiellyttävää.

Äiti soitti eilen. Sanoi, että olivat mökillä hakemassa joulukuusta. Minä olen aina kinuamalla kinunut oikeaa kuusta omasta metsästä. Niin se on myös usein sitten haettu sieltä. Voisi melkein ruveta uskomaan yliluonnollisuuksiin kylläkin. Ihan tyhmää kylläkin, koska olen tieteeseen vakaasti uskova ihminen, enkä usko moisiin höpöjuttuihin. Mutta mutta. Olin eilen siis kaupassa, kuten jo sanoin aikaisemmin. Jonotin kassalla, kun yhtäkkiä kuulin, miten kännykkäni soi. Kuuntelin hetken, että onko se joku muu ääni vai minun kännykkäni, mutta totesin sitten, että minun kännykkäni se on. Aloin kaivaa laukkuani, ennen kuin tajusin, että eihän minulla ole kännykkää lainkaan mukana, vaan jätin sen kotiin kirjahyllyn päälle.

No, maksoin ostokset ja pyöräilin kotiin. Kun olin saanut ostokset jääkaappiin (paitsi kosteusvoiteen), kännykkäni soi (kirjahyllyn päällä). Äiti sanoi, että oli jo suunnilleen vartti sitten yrittänyt soittaa minulle pari kertaa ja että olinko nukkunut vielä. Selitin sitten, että olin ollut kaupassa.

Ja ei, en ole koskaan ennen kaupassa erehtynyt luulemaan, että kännykkäni soisi. Jotenkin outoa, mutta olin silloin vähän ajatuksissani. Pyörrytti niin pahasti, että vaikka ostin Plussa-tarjouksessa olevia tuotteita, en tajunnut näyttää plussa-korttiani lainkaan ennen kuin minulta pyydettiin sitä. Järkevää, kun suinkaan kaikki myyjät eivät sitä korttia kysele.

Tiistaina on taas pakko mennä yliopistolle. Silloin pitäisi palauttaa sen labrakurssin – jota en suorittanut siis lainkaan – lokeron avain. Ja silloin on myös sen evoluutio&genetiikkabiologian laskuharjoituksia, joihin pitäisi laskea tehtäviä. Olen yhden laskenut, mutta en tietenkään enää tiedä, missä se on, niin että uusiksi luultavasti menee sekin. Onneksi ne sentään ovat edes suhteellisen järkeviä ja loogisia, toisin kuin ne kaikki kemian laskujutut. En kyllä tajua lainkaan, miten kuvittelen pääseväni siitä epäorgaanisen kemian kurssistakaan läpi, mutta jaa-a. Olen perehtynyt opintotuki-aiheeseen vähän enemmän sen jälkeen kun tuli selväksi, etten ainakaan kemiasta niistä opintopisteitä saa. Opintotukea ei peritä takaisin melkein koskaan, paitsi jos opintopisteitä ei ole lainkaan tai jos opiskelu ei ole ollut pääasiallista. Ja opintotuki maksetaan muutamien pisteiden puuttumisesta huolimatta, kunhan annetaan pätevää syy siihen, miksi näin on käynyt.

Onko tämä ”ei jaksa!” –olotilani pätevä syy siihen, että olen niin surkea, että reputan kaiken? No, ehkä siellä lääkärissä jotain selviää. Parempi olisi. Ja jos jotain selviää, niin sittenhän minun ei ainakaan tarvitsisi pelätä, että tästä syksyn yliopisto-opiskelusta tulee kauhea lommo minun taloudelleni. Pelkäsin nimittäin jo, että joudun maksamaan ties miten monen kuukauden opintotuet asumislisineen takaisin ja se ei olisi ollut mitenkään kivaa.

Ja taas  on niin apaattinen olo. Tällainenko minä nykyään olen? Minulla on kaksi olotilaa: välinpitämättömän apaattinen ja ärtynyt. Onpas kivaa. Tämä on vain niin sanoinkuvaamattoman kauheaa. Ei minulla ole koskaan ollut tällaista oloa. En minä koskaan ole ollut näin pitkiä aikoja näin kauhean väsynyt. Jossain on pakko olla vika. Eihän tämä voisi olla mikään minun luonteeseeni liittyvä ominaisuus? Se olisi ihan kauheaa. Luontainen ominaisuuteni olisi olla heikko ja epäonnistuja.

Selkään sattuu taas. Ehkä pitäisi tehdä sitä mehua. Jos vain tietäisin, missä minulla on mehukannu. Olen ihan varma, että minulla sellainen on, mutta ei aavistustakaan, että missä. Ostin myös sipuleita muuten eilen. Sulloin ne muovipussissa alimpaan laatikkoon. Edellisistä sipuleista hankkiuduin eroon, koska ne saivat koko kämpän haisemaan karmealta, joten nyt olen hyvin skeptinen noidenkin sipuleiden suhteen. Ei koskaan kotona ole ollut mitään ongelmaa sipulien kanssa, mutta täällä ei mikään tunnu onnistuvan. Pyörä on sentään pyöräkellarissa, niin tiistaina se ei ainakaan voi olla jäässä, kun pitää yliopistolle mennä.

Kuulostaa siltä, että ulkona sataisi vettä. En jaksa mennä katsomaan ikkunasta varmistaakseni asian. Ja miten voisinkaan varmistaa sen, kun ei ole laseja päässä? No kuitenkin. Kuulostaa ainakin siltä, että sataisi vettä.