Niin. Koskahan olen kirjoittanut taas viimeksi? Tuntuu ihan hullulta ja lannistavalta, että minun pitäisi koko ajan kirjoittaa näppäimistö sauhuten, jotta edellinen kirjoitukseni olisi edes hieman ajankohtainen. Mutta olen niin väsynyt, että vaikka olisi varmaan hyvä kirjoittaa joistain painavista asioista nopeammin, en vain yksinkertaisesti jaksa.

Mutta viimeksi oli tuollainen Alf-myönteinen olo. Se katosi oikeastaan viimeistä pisaraa myöten heti kirjoituksen jälkeisenä yönä. Tai ehkä se oli vasta sitä seuraavana yönä. No jaa, kuitenkin. Tiistaina sitten se pyyhkiytyi mielestäni, kun Aya sanoi minulle, että hän ja muut nuoret naistupakoijat (joille voisi keksiä nimet... öö... Nina ja Erica) ovat suunnitelleet sellaista, että kaikki naispotilaat menisivät joskus viikonloppuna yhdessä kaupungille. He kysyivät sitten myös minulta, että huvittaisiko minua tulla myös.

Aluksi pelästyin ihan kauheasti ja ajattelin vain sanoa ei. Mutta sitten mieleeni tuli kohta siitä yhdestä kirjasta. Siitä ”Älä usko, älä toivo, älä rakasta” –kirjasta, jossa se päähenkilö sanoo, että haluaisi uskaltaa sanoa ”kyllä, minä haluan tulla elokuviin kanssasi”. Joten sitten sanoin, että minusta olisi tosi kiva tulla heidän kanssaan. Se on stressaava ajatus, koska minusta hieman tuntui, että he kysyivät minua vähän niin kuin siksi, että oli ”pakko”. Omahoitajani ei ole lainkaan samaa mieltä asiasta, mutta minusta se tuntui siltä. Ja sitten minua hermostuttaa kauheasti se, että mitä tehdään ja miten paljon ahdistaa ja miten pystyn käyttäytymään ja että ajattelevatko ne muut sitten, että olen kauhean tylsä ja että joskus tulevaisuudessa sitten kuulen sattumalta, miten he ovatkin jatkaneet noita osaston ”kaikkien naisten” tapaamisia ilman minua.

He ovat kaikki tupakoitsijoita, jotka ravaavat yhdessä tupakalla. Aya ja Erica ovat naimisissa, Nina on tiiviissä parisuhteessa muuten. He kaikki juovat kahvia suuret määrät. Sellaiset 4-5 kupillista osastolla päivittäin. Ja arviolta 15-20 tupakkaa päivittäin. Minä taas en polta, en juo kahvia enkä alkoholia, enkä ole ikinä ollut missään tuollaisessa.

Kun Aya kysyi minulta, että haluaisinko tulla, hän kysyi myös, että kävinkö usein porukalla kaupungilla. Sanoin, että en oikeastaan. Hän kuitenkin sanoi kysyvästi vielä: ”Mutta joskus, niinhän?” No, tuossa on selkeä oletus, enkä halunnut vaikuttaa ihan friikiltä, niin sanoin, että joo. Mutta en ole koskaan käynyt ”porukalla ulkona”. Minulla ei ensinnäkään ole mitään porukkaa, eikä kukaan muukaan ole koskaan pyytänyt ja Nankin hoitaa tuollaiset porukkaulkoilut muiden kavereidensa kanssa.

Aina koulujen loppuessa Nan menee juhlimaan kavereidensa kanssa. Ehkä baariin tai sitten jonkun luo, välillä leffailta tai keilausta tai muuta kivaa. Minä olen joka vappu, uusivuosi ja koulunloppumisilta jumittanut yksin kotona – puhumattakaan penkkareista tai yo-juhlapäivästä. Olen ollut yksin kotona ja yrittänyt hokea itselleni, että eihän se ”bilettäminenkään” olisi kivaa, vaan todennäköisesti haluaisin vain kotiin. Mutta tuntuu kurjalta, että joudun sanomaan ihmisille, että joo, en ole koskaan syönyt kaverin/kavereiden kanssa ulkona jossa oikeassa ruokapaikassa (pizzapaikkoja tuskin lasketaan), enkä ole koskaan minigolfannut, enkä ennen osastoa ollut keilaamassa, enkä ole koskaan ollut baarissakaan, enkä tanssimassa, enkä ole laulanut karaokea, enkä tehnyt yhtään mitään sellaista, mitä ihan kaikki muut ovat.

No, tuo stressausjuttu jää päälle, kunnes se menee ohi. Pelottaa vain kauheasti, että yhtäkkiä muut sopivatkin jotain keskenään ja jättävät minut ulkopuolelle ja että sitten sattuu kauheasti.

Alf-vaihe meni siis hyvin nopeasti ohi. Tiistaina luin lehdestä osastolla, että syksyn yo-kirjoitukset ovat alkaneet. Siinä jutussa oli sitten meidän lukion kuva. Vaikka kuvassa ei ollutkaan ketään tuttuja, niin jotenkin sydän jätti lyönnin väliin, kun tajusin, että Mitch kirjoittaa nyt! Hän muka oli niin pieni ja kehittymätön silloin kun minä olin lukiossa, mutta nyt keväällä sitten ollaan koulutuksellisesti täysin samalla tasolla. Ihan hullua.

Yritin pyyhkiä sen mielestäni, koska tuosta ajatuksesta tuli kumma olo. Sellainen epämukava ja ahdistunut. Yöllä se sitten kuitenkin ilmeisesti kostautui. Unessa olin ulkona Alfin kanssa. Me oltiin syömässä jotain jollain torin tyyppisellä paikalla. Alf varasti minulta ruokajonossa kurkkusiivuja omalle lautaselleen, eikä minulle jäänyt kuin jotain kauheaa vihanneslaatikkoa. Ja iso mukillinen Coca Colaa. Meillä oli kiire johonkin leffaan ja syömiselle jäi siksi kauhean vähän aikaa.

Minä sitten tietysti helposti ahdistuvana – ja etenkin helposti syömisestä ahdistuvana – aloin voida huonommin ja huonommin. Alf ahmaisi oman ruokansa ja joi limsaansa, kun minä yritin saada alas sitä pahaa vihanneslaatikkoa. Alf hoputti minua saatuaan syötyä ja lähti viemään ruokailuvälineitään jo pois. Sillä aikaa kaivoin laukustani yhden rauhoittavan ja toivoin, että se vaikuttaisi mahdollisimman nopeasti. Olin vähän loukkaantunut, kun Alf ei ottanut huomioon minun ahdistustani, vaan paahtoi eteenpäin. Päätin lopulta jättää syömättä lopun ruoan ja heittää limsankin pois.

Limsa piti kuitenkin heittää sellaiseen erikoisjuttuun. Sellaiseen, mihin heitetään nesteitä. Sellainen oli kuitenkin muutaman korttelin päässä, joten lähdimme sitten sinnepäin kauhealla kiireellä. Kello vain tikitti, mutta ehdimme sinne nesteroskislavoille ajoissa. Alfia huvitti leikkiä heittelemällä tyhjiä juomamukeja nesteroskislavoille. Paitsi että yhtäkkiä juomamukit olivatkin muuttuneet pieniksi tynnyreiksi! Yritin suunnitella, mihin heittäisin omani, mutta se oli niin painava, että tiesin, että jos yrittäisin heittää sen samalle lavalle, joille Alf heitteli tyhjiä tynnyreitä, niiden tyhjien tynnyreiden takia se kimpoisi vain ilmaan ja räjähtäisi ja kaikki olisi Coca Colassa. Lopulta päätin sujauttaa tynnyrini Fanta-tynnyreiden joukkoon. Alf ihmetteli ääneen, että saikohan siihen laittaa, mutta sitten osoitin hänelle, miten Fanta-tynnyreiden joukossa oli joitain muitakin Coca Cola –tynnyreitä.

Lopulta siis päästiin eroon syömisestä. Elokuvateatteri oli vain kauhean kaukana. Tajusin silloin, että jos olisimme menneet toisille nesteroskislavoille, olisimme päässeet paljon vähemmällä kävelyllä, sillä ne sijaitsivat juuri elokuvateatterin vieressä. Mutta vähän myöhään hoksasin, niin oli kauhea kiire, jotta ehdittäisiin leffaan.

Alfilla oli etenkin kiire. Minä sanoin, että mitä sitten, jos myöhästyisimmekin viitisen minuuttia, sillä eihän elokuva koskaan alkanut ajallaan ja että tulivathan monet muutkin aina myöhään. Alf kuitenkin jaksoi kitistä siitä.

Sitten tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Koko ajan oli ollut sattumoisin juuri sellainen päivä, jona oli ollut vuoden 2010 abien penkkarit. Kaikkialla vilisi siis juhlivia ja ryyppääviä opiskelijoita, joilla oli ollut lukion ”viimeinen” koulupäivä. Törmäsimme sitten Alfin kanssa Mitchiin ja hänen joihinkin kavereihinsa. Mitch pysäytti meidät ja alkoi sitten puhua minulle. Hän sanoi olevansa kyllä hieman humalassa, mutta että halusi silti pyytää minulta yhtä ainokaista suudelmaa onnitteluksi. Alf ei tietenkään yhtään innostunut ajatuksesta – olinhan taas hänen tyttöystävänsä.

Minua tarjous kuitenkin houkutti suuresti. Unen loppu on epäselvä, mutta muistan yhä sen tunteen. Siis sen tunteen, jonka NN ja Mitch ovat saaneet aikaan niin helposti pelkästään luontaisella käyttäytymisellä, mutta jonka olen jo melkein kokonaan unohtanut Alfin kanssa. Olin täysin valmis heittämään menemään koko suhteeni Alfiin vain jotta voisin suudella humalaista Mitchiä. Tosiaan, unet voivat olla ihan hulluja, mutta eniten minua ehkä vaivaa se, että en voi hereillä ollessanikaan väittää, että en halusi valita Alfin sijaan yhtä suudelmaa Mitchin kanssa. Ja uni oli lämmin ja mukava, enkä lainkaan olisi halunnut herätä siitä.

Sen jälkeen päivällä tuntui jotenkin eksyneeltä. Olin aikaisemmin ollut varma, että onhan minun ja Alfin mahdollisuudet ihan hyvät, kun eihän parisuhteessa ihmisillä ole muutenkaan välttämättä kauheasti yhteistä ja jotain kivaa tehdään myös kavereiden kanssa, koska seurustelukaveri ei ole kiinnostunut. Mutta sitten tuon unen myötä muistin sen tunteen, pelkästään sen tunteen, että joka päivä minulla on jotain väliä. Ei minun tarvinnut koskaan tehdä mitään erityistä, ei olla käpälöitävänä tai puhua ja olla kiinnostava, vaan pelkästään olla se mitä olin. Sain useimmiten vähintään yhden katseen osakseni, sellaisen tarkistavan, että olin paikalla. Että olin olemassa.

Se tuntui tärkeältä. Kaikki se sanaton elämä, mitä minulla oli lukiossa, oli niin tärkeää, mutta Alfin kanssa sitä ei ole. Alfin kanssa ei ole sellaista leijuvaa tunnetta, sellaista, että molemmat olisivat itsenäisiä yksilöitä, jotka vain pitivät toisen seurasta niin paljon, että uhrasivat itseltään sen verran kuin olivat valmiita uhraamaan, ollakseen jossain yhteydessä toiseen.

Ja eilen sitten yritin selittää sille omahoitajalleni yksityiskeskustelussa näitä tunteitani. Joten ensimmäistä kertaa ikinä mainitsin NN:n ja kerroin siitä epämääräisestä kaikesta, mitä meillä oli ollut. Tuntui pahalta. Ja tyhmältä myös. Tämä on kuitenkin aika tärkeä asia elämässäni, mutta mainitsen siitä ensimmäistä kertaa vasta yli puoli vuotta terapian aloittamisen jälkeen. Omahoitajani sanoi sitten, että minulla taisi olla ihan oikeasti ikävä sitä ”ystävää” (hän käytti koko ajan nimitystä ystävä, vaikka se tuntuikin minusta hieman kummalta). Minä sanoin, että oli. Minua alkoi melkein itkettää.

Se on tyhmää. Ja tuntuu siltä, että kukaan ei oikeasti enää ymmärrä sitä, miten paljon minä ikävöin NN:ää. En vain poikaystävänä, vaan sellaisena, millainen hän oli lukiossa. Miten välillä vain yksi katse tuntui tekevän päivän sellaiseksi, että se oli tuskaisuuden sijaan siedettävä. Muutenkin koulu on kiinnostanut minua lähinnä tuollaisten sosiaalisten juttujen takia. Matikantuntien, välituntien, NN-hetkien, Mitch-hetkien, NN:n jengin seuraamishetkien...

Ja sitten se loppui. Se vain loppui. Se oli minun elämäni. Se oli tarkoitus, se oli jotain, mikä tuntui kodilta ja ne ihmiset tuntuivat perheeltä. Ei se aina ollut mitään kauhean huippua, kun olin usein yksinäinen, mutta se tuntui silti pääasiassa turvalliselta. Tavallisenakin päivänä oli aina jotain mitä saattoi odottaa. Ja sitten se kaikki vain katosi. Elämäni katosi ja perhe hajosi ja hävisi, eikä minulla ole enää mitään linkkiä siihen aikaisempaan maailmaan, joka oli minulle niin tärkeä.

Yliopistossa ei ollut mitään muuta kuin opiskelu. Oli typeriä ihmisiä, teennäisiä ja ylimielisiä. Ei hauskoja, sellaisia tyhmänhauskoja, mitä lukiossa. Tuntui, että kukaan ei viitsinyt katsoa minua sillä lailla tarkemmin, että en ole vain tylsä ja tyhmä ja hiljainen, vaan että en ole pelkkää lasia, sellaista, joka menee heti rikki, jos sanoo vähän rajumman vitsin. Jumpula ei koulussa ollut mitenkään hienotunteinen, mutta se oli matikantuntien suola! Ja matikanopettaja, jonka sadistisesta käytöksestä seuraava ikäluokka teki valituksen rehtorille.

NN:kin oli joskus sellainen kiukustuneen oloinen. Kun hän kirjoitti niitä vastauksia siihen uskonnon etiikantunnin luontojuttuuni. Mutta hän ja muutkin tiesivät, että minä en mene rikki. Että he saattoivat tehdä jotain sellaista, koska he tiesivät, että minä kyllä kestän. Ja siksi minä kestin. Siksi se oli huippua! Minua alkaa itkettää, kun ajattelen, ettei ole enää ketään sellaista Jumpulamaista sanomassa minulle ”jumalauta, haista paska”. Se tuntuu typerältä, mutta en voi sille mitään. Kukaan ei enää tiedä, että minä kestän ja olen vahva ja että en ole lasia. Niin ehkä minusta on sitten tullut heikompi ja lasimaisempi, koska kukaan ei enää tiedä, etten ole sellainen.

Kaipaan NN:ää niin. Kaipaan sitä tunnetta, että koin olevani tarpeeksi. Että oli joku ihminen, jota kunnioitin ja joka tuntui kunnioittavan minua. Kaipaan sitä kaikkea, joka ei koskaan tule enää takaisin. Tuntuu niin pahalta, kun kukaan ei tunnu käsittävän, että se oli minulle oikeasti niin tärkeää. Kukaan ei tunnu enää käsittävän sitä, millainen minä olen. Ei Nankaan täysin. Tuntui, että ne minun ikäluokassani olleet ihmiset, jotka olivat jatkuvasti kanssani tekemisissä, jotenkin ymmärsivät minua. Olin viettänyt heidän seurassaan niin kauan, että tietyllä tavalla he tunsivat minut paremmin kuin kukaan kotona tai missään muuallakaan. Paremmin kuin Nan ikinä, sillä eihän hän nähnyt minua pitämässä ”ryhmätyöesitelmiä” yksin. Hän ei nähnyt sitä minun yksinäisyyttäni, mutta ei myöskään sitä, miten siitä huolimatta löysin syitä nauraa ja tapoja vuorovaikuttaa ympäristöni kanssa.

Kukaan ei tiedä sitä enää, sillä sitä ei ole. Ei ole ketään, joka olisi avoin sellaiselle vuorovaikutukselle. Sille nonverbaaliselle, jossa pelkästään katse tai hymy saattoi tuntua siltä, että oli osa jotain joukkoa, jonka kanssa vuorovaikutti.

Se särkee minun sydämeni ihan kokonaan. Olen ihan eksyksissä. Ennen tärkeät asiat ovat menettäneet merkityksensä ja kaikki ennen niin tärkeä on kadonnut ja nyt joudun etsimään uutta kaiken sen vanhan tilalle, jonka olen menettänyt. Eikä se ole yhtään helppoa. Tuntuu ihan siltä kuin minut olisi revitty pois tutusta maailmasta ja tiputettu johonkin ihan vieraaseen sen entisen sijaan ja jätetty sinne ilman apua tai neuvoja – sanottu vain, että selviä. Ja kaikki puuttuu, minulla ei ole mitään, enkä tiedä yhtään, mistä aloittaa tai mitä tehdä.

Tämä on minun elämäni, mutta ei se tunnu yhtään siltä. En tiedä yhtään, mitä tavoitella. Tiedän, mitä kaipaan, mitä haluaisin, mutta kaikki sellainen tuntuu pelkästään päiväunelta. Ei mikään sellainen ole realistista tai todennäköistä. Ja koska en voi saada sitä, mitä haluan, minun pitäisi jotenkin yrittää saada joku muu asia olemaan sellainen, joka voisi toimia korvikkeena. Mutta korvike on aina korvike. Ei se ole todellista, ei se ole tarpeeksi.

Tuo otsikko on lainaus siitä omahoitajani pitämästä ahdistusryhmästä, jossa ovat minun lisäkseni myös Aya, Nina ja Erica. Hän sanoi, että joku oli joskus määritellyt ahdistuksen niin, että se on kasa jumiutuneita tunteita. Sellainen epämääräinen tunnemöykky, joka on jotenkin jumissa. Se tuntui hienolta, se tuntui siltä, että se kuvaa jotenkin tätä minun olotilaani. Minua syö sisältäpäin se, että jossain sisälläni on tunnejumimöykky, joka tukkii onnellisuuden kanavan. Sillä lailla kuin joku rasvatukos jossain verisuonen seinämässä. Ja koska vain pieni osa verestä pääsee läpi, yhä enemmän jää jumiin siihen tukoksen kohtaan ja niin se tukos suurenee ja suurenee ja suurenee, kunnes menee kokonaan tukkoon ja aiheuttaa sydänkohtauksen.

Tänään en mennyt osastolle. Meidän piti mennä retkelle saaristoon patikoimaan. En varmaan olisi kuitenkaan jaksanut. Enkä olisi jaksanut nousta aamulla ylöskään, niin sanoin jo eilen, että en tule osastolle tänään. Muu perhe lähti jo seitsemän aikoihin aamulla hakemaan veljeä opistolta. Hän tulee vain viikonlopuksi lomalle, mutta minä en tietenkään edes näe häntä, koska he ovat koko ajan mökillä.

Emme ole Alfin kanssa kauheasti jutelleet tai muutenkaan vuorovaikuttaneet. Olemme nähneet melkein joka päivä osastolla ja sanoneet pari sanaa toisillemme, mutta siinä se. Ja eilen oli taas fysioterapia. Tehtiin taas erilaisia harjoituksia, tällä kertaa monitoimitalon isossa liikuntasalissa. Tehtiin kävelyharjoituksia. Aluksi piti kävellä sillä lailla kuin tuntui hyvältä. Sitten hidastettiin. Sitten kiihdytettiin. Sitten kiihdytettiin. Ja vielä kerran kiihdytettiin. Minun piti yrittää selittää, miltä ne nopeuden muutokset tuntuivat. Sitten käveltiin takaperin. Minun piti kertoa, miltä se tuntui ja mikä siinä tuntui hankalimmalta.

Sitten tehtiin etäisyysharjoituksia. Fysioterapeutti oli suunnilleen salin keskellä ja minun piti lähteä kävelemään häntä kohti salin päästä. Tehtäväni oli pysähtyä sille etäisyydelle, joka tuntui hyvältä. Opin, että minun ”reviirini” on suunnilleen tuplasti sen kokoinen kuin ihmisten yleensä. Yleensä ihmisten mukavuusetäisyys on kädenmitta. Siis että kun nostaa käden suoraan eteen, niin sitten se juuri ja juuri mahtuisi suoraksi.

Sitten kokeiltiin sitä, että miltä tuntui, jos hän ei ollut suoraan edessä, vaan saman etäisyyden päässä sivulla tai kulmittain tai takana. Sitten minun piti taas selittää, että miltä mikäkin tuntui. Ja sitten tehtiin ohitusharjoituksia. Että miten kaukaa ohitettiin, kun käveltiin toista vastaan ja miten se onnistui. Se fysioterapeutti selitti, että usein ihmisille tulee sellaisessa tilanteessa sellainen hakeminen, että kummalta puolelta kumpikin menee, mutta hän sanoi sitten, että minä olen selkeästi kehittänyt siihen vastakeinon.

Joo, se on totta. Minä vihaan sellaista, että molemmat väistää vahingossa samaan suuntaan ja sitten taas samaan suuntaan, eikä kumpikaan tiedä, mistä ohittaa toinen. Minä olen sitten ottanut tavaksi valita selkeän kävelylinjan tarpeeksi ajoissa, jotta se vastaantuleva näkisi todennäköisemmin, kummalta puolelta minä yritän väistää. Ja sitten pyrin myös pitämään sen linjan, sillä olen järkeillyt, että sitten sen toisen on helpompi väistää, jos minä kuljen suoraviivaisesti samaan suuntaan. Ei tuo aina tietenkään toimi, mutta ihan tarpeeksi usein kuitenkin. Ongelma muodostuu lähinnä vain silloin, kun vastaan tulee joku toinen, joka yrittää heti alussa valita ”ohituslinjan” ja sitten minä en ehdi ensin, vaan sitten tulee hakemista.

Lopuksi kokeiltiin myös sitä äärettömän epämiellyttävää lähestymisharjoitusta, että minä käänsin selkäni ja fysioterapeutti lähti lähestymään minua. Hän sanoi, koska lähti liikkeelle salin toisesta päästä (minä olin keskellä), mutta sen jälkeen hän ei sanonut mitään. Minun tehtäväni oli yrittää aavistaa, koska hän olisi suunnilleen sillä etäisyydellä kuin siinä aikaisemmassa kasvotusten tehdyssä lähestymisharjoituksessa.

Äärettömän epämiellyttävää. Minä en tykkää selän kääntämisestä. Se fysioterapeuttikin sanoi, että siitä tulee mieleen se leikki, mitä leikittiin pienenä. Se, että yksi on ”peili” (meillä sitä sanottiin ainakin peili-leikiksi) ja on kasvot seinää vasten. Muut lähtevät tietyltä etäisyydeltä lähestymään tätä peiliä, mutta saavat liikkua vain kun tämä ei näe. Peili kääntyy aina välillä yhtäkkiä, jotta onnistuisi näkemään liikkeen. Ensimmäinen, joka koski peiliä, oli voittaja. Minusta se leikki oli epäkiva. Ja nykyään siitä tulee mieleen se leffa, Orpokoti, jossa oli samantyyppinen kauhuelementein koristeltuna.

Mutta kuitenkin, minun piti sanoa seis, kun halusin fysioterapeutin pysähtyvän. Hän kävelee sellaisella itsevarmalla tyylillä, joten askeleet kuuluivat ihan hyvin. Sanoin seis, ja käännyin. Onnistuin ihan täydellisesti! Jotenkin olin kauhean ylpeä itsestäni. Omasta mielestäni olen hyvä tuollaisissa ja tuntui hyvältä, kun olin onnistunut siinä niin hyvin. Sitten tehtiin sama toisinpäin. Minun piti lähestyä selkä minuun päin olevaa fysioterapeuttia. Sanoin, kun lähdin kävelemään, mutta ehdin ihan loppuun asti, pysähdyin hänen selkänsä taakse ja mietin, että pitäisikö minun tökätä häntä olkapäähän ilmoittaakseni, että olin jo siinä. Sitten hän sanoi kuitenkin seis ja kääntyi. Jotenkin outo harjoitus.

Mutta kyllä tuo varmaan lisää ainakin tietoisuuttani ruumiista ja tilankäytöstä. Ja tietysti myös nonverbaalisesta viestinnästä. Tästä tulee mieleeni aina se, miten käyttäydyn, kun olen osaston ihmisten kanssa kaupassa. Olen mukana, kun muut tekevät ostoksia ruoanlaittoa varten tai jotain. Pidän koko ajan käsistäni kiinni, sillä tavalla kuin oikeasti pitäisin itseäni kädestä. Kädet roikkuvat sitten yhteenliittyneinä edessäni. Ne pysyvät siinä seisoin sitten paikallani tai kävelin eteenpäin. Jotenkin tuntuu vaistomaiselta tehdä niin, koska yritän sillä lailla ilmaista muille ihmisille, että en aio varastaa mitään, vaan käteni ovat toimettomina ja kiinni toisissaan, enkä tee niillä mitään.

Tuo on uudehko pakkomielteeni. Minusta tuntuu usein siltä, että ihmiset eivät luota minuun, vaan että esimerkiksi kun olen kaupassa, luulen, että ihmiset epäilevät minun varastavan jotain. Se on aika stressaavaa. Olen joskus ala-asteella yllytyksestä varastanut kaverin kanssa muutaman irtokarkin kaupan irtokarkkiostopaikalta. En koskaan mitään muuta, mutta sitten se penkkareita edeltänyt episodi, jossa otin vahingossa sen väärän karkkeja sisältäneen muovipussin, jotenkin kai jätti syvän jäljen.

Joten aina kun olen vaikka kokeillut vaatekaupassa jotain vaatetta, mutta ollut tyytymätön ja lähtenyt palauttamaan vaatetta paikalleen jonnekin kaupan oviaukon läheisyyteen, olen ottanut taas selkeän linjan suoraan vaatteen sijaintipaikalle. Naulitsen katseeni siihen kohtaan, johon olen pyrkimässä, jotta kukaan ei vain luulisi, että olen varastamassa sitä vaatetta.

Tuosta tulee mieleen myös se, kun me oltiin yläasteen lopulla opintomatkalla Berliinissä. Löysin farkut, jotka halusin ostaa, joten otin ne sitten mukaani sovituskopista. Tuossa vaiheessa minä en kuitenkaan tiennyt, että Saksassa on vaatteiden sovitusten kanssa erilainen systeemi. Siellä sovitettuja vaatteita nimittäin EI SAA viedä takaisin paikoilleen tai muutenkaan kuljettaa pois sovituskopista muuten kuin ostotarkoituksessa. Kun sitten kävelin ne farkut käsissäni kaupan käytävällä, joku myyjä pysäytti minut ja kysyi epäilevästi, että mitä tein ja että olinko ostamassa ne farkut. Vastasin, että en tiennyt vielä ja jatkoin matkaa. Se myyjä päästi minut menemään, mutta vaikutti kuitenkin aika epäilevältä.

Vasta jälkeenpäin sitten sain kuulla, miten vaatteita ei saanut viedä yhtään mihinkään sovituskopista, vaan että ne piti ehdottomasti jättää sinne. Mikä tuntui minulle suomalaisena tietysti ihan mielipuoliselta. Kovaääninen neiti AK oli muistaakseni se, jonka kuulin ensimmäisenä selittävän tuosta. Joku turvatyyppi oli tullut pysäyttämään hänet, kun hän oli viemässä sovittamiaan vaatteitaan takaisin paikoilleen. Hänelle tehtiin ruumiintarkastus – tutkittiin vaatteet, jotka hänellä oli päällään, tutkittiin kaikki, mitä hän oli ostanut aikaisemmista liikkeistä ja tutkittiin hänen laukkunsa, koska ”heillä oli syytä epäillä”, että neiti AK oli varas. Ei hän tietenkään ollut ja suhtautui asiaan ominaisella aggressiivisella tavallaan.

Minusta kuitenkin olisi kauheaa, jos minulle tehtäisiin noin. Siis vaikka tietäisin olevani ihan syytön, niin olisi ihan sanoinkuvaamattoman kauheaa, jos minun epäiltäisiin varastaneen jotain ja vietäisiin tutkittavaksi tai jos kaikki ympärillä olevat ihmiset katsoisivat sillä lailla tuomitsevasti ja ajattelisivat, että olin varas.

Mutta niin. Olen vaihteeksi selittänyt kauheasti. Ehkä on hieman helpottanut kuitenkin. Ehkä joku jumitunne on hieman löystynyt, eikä kiristä siellä sisällä enää ihan niin kauheasti kuin ennen. Päätä kuitenkin särkee siitä kauheasta itkemisestä, joka tämän kirjoituksen yhdessä vaiheessa otti vallan minusta.

Tuntuu vaihteeksi siltä, että olen saanut jotain tärkeää ulos, mutta kun mietin, mitä olen kirjoittanut, niin jotenkin harmittaa, kun tuntuu, että ei mikään niistä ole oikeasti niin jännää tai ihmeellistä, että minulla olisi syytä tuntea näin. Mutta sentään tuo ajatus ei ole niin voimakkaan negatiivinen, että se veisi kokonaan pois tämän oudon huojentuneen tunteen.