Niin, miksi se sattuu niin paljon? Yritin taas olla maailmanparantaja ja valittaa Kylässä näkemästäni epäoikeudenmukaisuudesta, joka kuulemani perusteella aiheuttaa pahaa mieltä useammalle. Ja taas minä itken Kylän takia. Taas minä itken sen takia, että olen yrittänyt tehdä siellä oikein. Että olen yrittänyt suojella siellä olevia ihmisiä mielipahalta.

Itkin osastollakin taas. Pitää varmaan pyytää tuolta Kylästä niiltä ihmisiltä kirjallinen todistus siitä, että olen paha ihminen. Yritin tänään selittää sitä syyllistä oloa, joka minulle tuli silloin edellisen kerran jälkeen. Ja siitä seurasi vain se, miten he sanoivat, että selitykseni todistaa vain, että ajattelen asiaa muidenkin kannalta ja että se on todella arvokasta ja taitavaa ja että vaikka ajattelisin, että minun pitäisi suhtautua eri tavalla meidän perheessä tapahtuneisiin asioihin, niin minulla on kuulemma täysi oikeus suhtautua näinkin.

Ja sitten minua alkoi itkettää, koska tuntui, että he eivät tajunneet. Se itkettää vieläkin. Olisi tehnyt melkein mieli huutaa, että minäkin olen vähintään yhtä paha ihminen kuin äitini, isäni ja kaikki muutkin, joista kerron negatiivisia asioita siellä terapiahetkissä. Olen paha ja itsekäs ihminen, mutta en saa sitä vain ilmaistua heille. He vain näkevät kiltin viattoman tytön, jolle on tapahtunut pahoja asioita, ja joka itkee yrittäessään selittää sitä, miten kurjalta tuntuu, kun ei pysty olemaan täysin objektiivinen, eikä kertomaan tasapuolisesti hyviä ja huonoja asioita ihmisistä, ja jolla on melkein ylivoimainen tarve saavuttaa edes omalta osaltaan oikeudenmukaisuus.

Minä vain haluan, että asiat menisivät oikeudenmukaisesti. Minä puolustan niitä, joilla on paha mieli ja yritän lohduttaa heitä. Olen valmis itselle kohdistuvan haitan uhallakin puolustamaan niitä, joiden koen tarvitsevan sitä. Miksi se sitten tuntuu aina niin pahalta? Miksi kukaan ei sano ikinä: ”Kiitos”? Teenkö minä sen kaiken jotenkin väärin? Tiedän kyllä tehneeni joitain asioita väärin, esimerkiksi Thesin suhteen, mutta nämä kriisit netissä ovat sellaisia, joissa en koe käyttäytyneeni niin, että olisin ansainnut niskaani sen kaiken loan, mitä olen saanut.

Yritän tehdä oikein, yritän tehdä sen, mikä on oikeudenmukaista, yritän tehdä sen, mitä toivoisin, että ihmiset tekisivät minulle, että olisivat joskus edes tehneet. Eikä kukaan kuuntele. Siitä oli sanonta melkein kaksi viikkoa sitten osastolla. Meille jaettiin lainauksia ja sitten niitä mietittiin. Yksi lainauksista meni jotenkin tähän suuntaan: ”En halua saada kaikkia ajattelemaan kuten minä, mutta haluan, että minua kuunnellaan.”

Minusta tuntuu kauhean usein, että minua ei kuunnella. Kauhean monet käyttäytyvät vain niin kuin yrittäisin pakottaa heidät ajattelemaan kuin minä ja sitten he vastustavat sitä voimakkaasti ja jättävät sen minun pointtini huomiotta. Voisin kyllä valita sanani tarkemmin, mutta välillä vain suututtaa niin kauheasti, kun näen, että jotkut tekevät jotain, mikä satuttaa muita ihmisiä. Yritän selittää asian niin rauhallisesti kuin osaan, mutta kun tuntuu, että kukaan ei kuuntele sitä, ei selitä, vaan hyökkää kimppuun tyylillä: ”Mitä vittua auot päätäsi, häh?”, niin sitten alkaa suututtaa enemmän.

Ja minä yritän tehdä oikein ja yritän puolustaa muita, vaikka siinä on aina se vaara, että saa itse kärsiä siitä. Minulla on sisäinen pakko tehdä niin, minä haluan tehdä niin, koska tiedän liian hyvin, miltä tuntuu, kun kaikki vain katsovat sivusta tekemättä mitään. Minä en halua, että sellaista tapahtuu kenellekään, jos vain voin itse siihen vaikuttaa. Mutta siitä ei tule ikinä mitään. Se satuttaa minua melkein aina. Minä yritän ja yritän, enkä halua muuta kuin hyvää kaikille, mutta sitten huolimatta siitä, että aikeeni ovat olleet täysin viattomat, niin minä olen aina se, joka joutuu tuollaisen yrityksen jälkeen sitten itkemään. Ne, jotka ovat olleet hiljaa taustalla, eivätkä koskaan voisi kuvitellakaan huomauttavansa jostain seikasta, joka aiheuttaa muille mielipahaa, pärjäävät hyvin ja suruitta, mutta minä, joka olen valmis riskeeraamaan paljon enemmän saavuttaakseni hyvää muille, saan kärsiä.

Minusta se on väärin. Ja syyllisyys kuplii sisälläni, kun sanon tuonkin. Mutta tuota mieltä minä olen. Minun mielestäni olen oikeassa ja toimin oikein. Olen edelleen sitä mieltä, vaikka itkettääkin. En kyllä varmaan enää koskaan aio tehdä tuollaista puolustamista Kylässä. Ei siitä ole koskaan hyötyä, korkeintaan jälkikäteen, jolloin pitää sitten surra sitä, että ne ihmiset, jotka olivat minulle silloin vihaisia, ovat nyt surullisia siitä, että olivat silloin vihaisia. Kylläpäs minun maailmanparannusyrityksistäni onkin kauheasti hyötyä.