Nyt on yliopisto pyörähtänyt kunnolla käyntiin ja tunnen oloni enemmän opiskelijaksi kuin ikinä aiempien kuuden vuoden aikana. Tein tänään töitäkin kaksi tuntia ja maanantaina tein kokonaisen etäpäivän ja nyt tämän viikon työt on tehty. Se kesäinen junamatkustaminen myös pakotti minut muuttamaan rutiinejani ja teen nykyisin enemmän asioita kämppäni ulkopuolella. Tai siis, ennen tätä kesää syöminen julkisella paikalla oli jotenkin vaikeaa ja mieluummin söin töissäkin vain sen pikapuuron ja yliopistolta tulin syömään kotiin. Mutta kun kesällä se väli kun lähdin kotoa siihen kun palasin kotiin oli keskimäärin 13,5 tuntia, niin se ei mahdollistanut sitä enää. Ja junamatkustaminen opetti myös tekemään asioita junassa - julkisella paikalla.

Nyt olen huomannut, että yliopistolle syömään meneminen on ihan okei, vaikka aikaisemmin vähän välttelin sitä. Samoin hyppytuntien viettäminen yliopistolla on ihan fine, eikä minulle tule pakottavaa tarvetta lähteä pyörähtämään kotona ja lähteä sitten uudestaan. Lisäksi olen tehnyt myös läksyjä yliopistolla.

Tietysti varmaan osavaikutuksensa on myös sillä, että minun ei tarvitse tehdä enää kolmivuorotyötä tai kääntää rytmiä - tai ylipäätään, että olen lupautunut tekemään vain 10-14 tuntia töitä viikossa, mutta tuntuu, että minulla on ihan hirveästi energiaa keskittyä yliopistojuttuihin ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä saan läksytkin tehtyä ihan hyvissä ajoin, enkä vasta viimeisellä minuutilla. Nyt kun tunnen ihmisiä myös yliopistolta, olen myös jotenkin avoimempi siellä ja tuntuu, että on helppo moikata jotain ihan uusiakin ihmisiä, joiden kanssa olen vasta aloittanut samalla kurssilla.

Olo on siis ollut tällä viikolla ihan hyvä. Tiistaina oli terapia ja se sai asioita päässäni jotenkin järjestykseen. Kun puhuin hänelle Lesteristä ja siitä, miten ne tunteet häntä kohtaan ovat palanneet, hän mietti jossain kohtaa, että onko kyseessä normaalin ihastumisen sijaan sittenkin jokin pakkomielle, joka palvelee jotain tiettyä defenssiäni - tyyliin: keskityn Lesteriin, joka on vähän etäinen, jotta minun ei tarvitsisi harkita oikeasti varteenotettavia miehiä (kuten Harjoittelupaikkarohmua tai Korpinkynttä). Siitä tuli vähän kurja fiilis, vaikka itsekin olen miettinyt itsekseni välillä samaa, että olenko oikeasti ihastunut Lesteriin, vai onko se jotain muuta.

Mutta kun puhuttiin enemmän ja en tiedä oliko se totuudenmukainen päätelmä (eli että onko hän oikeasti sitä mieltä) vai pelkästään keino rauhoitella minua asian suhteen, mutta terapeuttini sitten sanoi, että ehkä vaikuttaa sittenkin siltä, että selitys sille, että olen ihastunut Lesteriin, mutta en tee mitään asialle johtuukin siitä, että Lester on minulle tärkeä myös ihan kaverillisessa mielessä, enkä halua menettää sitä ja että ehkä en vain ole vielä valmis mihinkään romanssiin hänen kanssaan.

En tiedä, mutta tuo kuulosti rauhoittavalta. Sen jälkeen Lesterin kanssa on ollut paljon helpompi olla ja olen ylireagoinut vähemmän. Kai olen stressannut vain niin hirveästi siitä, että mikä minua vaivaa ja mikä Lesteriä vaivaa, ja että jossainhan on oltava vikaa tai kiinnostuksen puutetta, jos mitään ei ole tapahtunut koko vuoden aikana kun olen tuntenut hänet. Mutta toisaalta mietin sitten Harjoittelupaikkarohmua (jonka ainakin jonkintasoisista tunteista terapeuttini on vakuuttunut) ja Korpinkynttäkin, että kumpikin vähän vaikuttaa kiinnostuneelta minusta, mutta hekään eivät ole oikein tehneet mitään. Okei, no Harjoittelupaikkarohmu pyysi hengaamaan luokseen, mutta sielläkään ei sanallakaan viitannut siihen, että hän tuntisi jotain muuta kuin kaveruutta minua kohtaan. Toisaalta hän sanoi, että hän on kauhean ujo naisten suhteen ja että ei usein vain pysty tekemään minkäänlaista aloitetta heidän suhteensa. Ja se kun Korpinkynsi jäi silloin keskellä yötä kämpälleni hengaamaan oli myös jotenkin outo veto häneltä.

Ja nyt kun olen miettinyt sitäkin, miten Harjoittelupaikkarohmu vähän nojaili minuun, kun me katsottiin sitä leffaa silloin viikonloppuna, niin sekin oli ihan muuta kuin olisin ikinä odottanut. Löysin sille tällä viikolla juuri sopivan sanan: viaton. Se, miten harjoittelupaikkarohmu käyttäytyy, on todella viatonta. Ja sitä on myös Korpinkynnen käytös minua kohtaan. Ja tajusin, että niin on myös minun käytökseni Lesteriä kohtaan.

Ja myös tunteeni Lesteriä kohtaan ovat jotenkin todella viattomia, jos niin voi sanoa. Toisaalta kyse voi olla siitä, että en ole kosketuksissa naiseuteni ja seksuaalisuuteni kanssa, mutta ihan sama. Tietysti tunnen vetoa häntä kohtaan ja siihen liittyy myös seksuaalisia tunteita, mutta pääasiassa kaipaan henkistä yhteyttä hänen kanssaan. Jotain herkkää ja, no, viatonta. Nyt tällä viikolla olen miettinyt, että ehkä tuo on ollut se ongelma minulle.

Minulla on kai tietty kuva siitä, miten romanssit syntyvät ja etenevät, ja olen kai osittain tiedostamattanikin yrittänyt pakottaa itseäni siihen kuvittelemaani muottiin. Olen luonut itselleni ihannekuvan siitä, millainen minun pitäisi olla: kauhean itsevarma, mutta myös seksuaalisesti aktiivinen ja varmaan jos joku mies löytyisi, niin hän löytyisi niin, että ensin sänkyyn ja sitten vasta mietitään tarkemmin. Että kyseessä olisi sillä lailla niin intohimoinen tunne tätä toista ihmistä kohtaan, että siinä ei kykenisi hillitsemään itseään eikä ajattelemaan mitään.

Mutta nyt kun olen miettinyt sitä Harjoittelupaikkarohmun kanssa vietettyä hengausiltaa, niin tajusin, että jokin sellainen on paljon kivempaa, paljon enemmän minun tyyliäni. Tajusin sen siitä, mitä minä ajattelin ennen kuin menin sinne. Kun Harjoittelupaikkarohmu laittoi viestiä, että kaveri on punkannut hänen luonaan ja voidaanko myöhentää parilla tunnilla, ajattelin vain, että no niin, nyt kun olen lupautunut jo tulemaan (koska sovittiin aikaisesta iltapäivähengauksesta), niin nyt hän muuttaa sitä toiseen suuntaan. Ja ahaa, nyt hän ehdottaa, että katsotaan leffa myös, sitten kun se on katsottu loppuun, niin sittenhän onkin jo myöhä - ehkä hän yrittää järjestää tilanteen niin, että saisi jotenkin huijattua minut jäämään yöksi sinne, jotta hänellä olisi paremmat mahdollisuudet saada minusta irti jotain. Ja mietin, että voinko laittaa mekon, voinko laittaa meikkiä, vai katsooko hän heti, että no niin, nyt se on selkeästi tullut panemaan, isketäänpäs heti kiinni. Ja mietin etukäteen, että miten pääsen pois, jos asiat kriisiytyy, mitä jos hän käy minuun käsiksi?

Sitten Harjoittelupaikkarohmu olikin vain kiva ja ystävällinen ja huomaavainen ja viaton, ja minä olen sen jälkeen miettinyt, että mikä minua vaivaa, kun mielessäni tein pakosuunnitelmia sen varalle jos hän käy kimppuuni? Toisaalta mietin, että tuo toisaalta selittää aika paljon ja on myös hyvin ymmärrettävää. Joo, käyn edelleen terapiassa traumaperäisen stressihäiriön vuoksi ja vaikka tuntuu, että olen päässyt seitsemän vuoden terapian aikana paljon eteenpäin, kai se silti vielä vaikuttaa. En haluaisi ajatella sitä, haluaisin vain kieltää sen kokonaan, mutta kai se on pakko myöntää, että se, miten isäni kohteli minua niin huonosti saattaa vaikuttaa edelleen siihen, että olen varuillani miesten seurassa.

Etenkin kun puhun tästä tällaisessa yhteydessä, haluan vielä korostaa että ei, isäni ei tehnyt minulle ikinä mitään seksuaalista väkivaltaa, "vain" henkistä ja fyysistä. Mutta se muukin väkivalta oli ainakin oman tulkintani mukaan selkeästi sukupuolittunutta. Tai siis, jos hän käytti raivostuessaan ilmaisua "Mun silmillehän ei ämmät hypi" tai minua solvatessaan käytti aina sanayhdistelmää "paska akka" ja muutenkin puhui vähättelevästi siitä, että en voi tehdä asioita koska en ollut mies, ja että kehitysvammainen veljenikin (jota isäni ei myöskään oikein sietänyt) oli parempi "miesten juttuihin", joista minut piti jättää kokonaan pois. En tiedä sitten että peniksilläänkö he sitä ruohonleikkuria korjasivat, jos kerran naiseus estää siihen osallistumisen. Ja hän puhui naisista muitenkin aina halveeraavasti: jos jossain juhlissa jossain naisella oli joku nätti mekko, niin isäni kommentoi kerrankin, että toikin on täällä vaan näyttelemässä tissejään. Ja kommentoi 15-vuotiaan veljentyttärensä ulkomuotoa sanomalla, että huomasitteko että nyt on senkin perse levinnyt.

Joten jos jouduin kuuntelemaan tuollaista puhetta elämäni ensimmäiset 19 vuotta, niin onko se nyt niin ihme, jos odotan, että myös muut miehet käyttäytyisivät samoin? Ja toisaalta vihaan edes sanoa tätä ääneen, koska minä vihaan sitä miestä yli kaiken, enkä halua että hän on isäni, saati sitten että vaikka en ole nähnyt häntä nyt useampaan vuoteen, niin että jokin, mitä hän on tehnyt, vaikuttaa minun elämääni vieläkin. Silloin kun asuin kotona, harkitsin moneen kertaan sitä, että vain tappaisin hänet. Minulla oli monta erilaista suunnitelmaa, miten voisin joko naamioida sen vahingoksi tai itsepuolustukseksi, tai sitten ihan vain kylmäverisesti mennä puukottamaan hänet kun hän nukkuu. Mutta en tehnyt sitä, koska järkeilin, että olisi suuri todennäköisyys, että jäisin kiinni ja sitten loputkin elämästäni olisi pilalla. Ja jossain vaiheessa sitten päädyin siihen kliseeseen, että hyvin eletty elämä on parempi kosto: että elän elämääni täysillä, enkä anna isäni pilata sitä. Mutta tuntuu, että en ole onnistunut ihan siinäkään.

Tai siis, jos on joku niin herttainen ja ihana ja kiltti mies kuin Korpinkynsi, joka ei sano kenellekään mitään pahaa ikinä ja niin kuin silloin viime syksynä sen ensimmäisen yhteishengauksen jälkeen ikinä, kun porukka hajaantui ja lähti kotiin, ja Korpinkynsi lähti eri porukassa kuin minä ja minä olin ehtinyt jo bussipysäkille niiden muiden kanssa ennen kuin tajusin, että minä, joka olin yrittänyt kauheasti muistaa toivottaa hyvät yöt kaikille meidän ryhmän ihmisille erikseen ja yksityisesti, olin kokonaan unohtanut hyvästellä Korpinkynnen. Ja se harmitti minua niin suuresti, koska silloin olin kai osittain vielä siinä brittimielentilassa, että halusin huomioida kaikki, mutta myös tulla huomioiduksi. Ja melkein samalla sekunnilla Korpinkynsi laittoi sinne meidän WhatsApp-ryhmään viestin, jossa toivotti hyvää yötä kaikille, joille ei ehtinyt sitä sanoa.

Tuo oli niin Korpinkynttä: hän huomioi kaikki aina! Ja sitten kun hän jäi kämpälleni nyt kesällä, kun Arrow lähti, minun mieleeni tuli ajatuksia, että mitä jos hän yrittää iskeä minua, mitä jos hän käy minuun käsiksi, mitä jos hän ei suostukaan lähtemään? Tuntuu ihan käsittämättömän pahalta, että ajattelen tällaisia asioita niinkin ihanasta ja maailman kilteimmästä miehestä kuin Korpinkynsi.

Mutta niin, takaisin siihen viime viikonloppuun. Nyt kun olen miettinyt sitä ja kun puhuin siitä terapiassakin, olen tajunnut, että jos Harjoittelupaikkarohmulla on jonkinlaisia tunteita minua kohtaan, niin siinä tapauksessa hän on ensimmäinen mies, jonka kanssa olen hengannut kahden kesken ja joka ei ole luovuttanut kaikkea ajatustoimintaansa munalleen.

Aikaisemmat miesjuttuni rajoittuvat Jaskaan ja vähän myös Leeviin. Nyt kun mietin asiaa, niin molemmat olivat selkeästi sellaisia, että kulkivat ns. "muna edellä". Molemmat olivat alusta asti hyvin fyysisiä ja halusivat kosketella minua. Leevi etenkin oli vielä sellainen, että yritti jotenkin kiristää itselleen oikeuksia fyysiseen läheisyyteen. Jos minulla oli huono päivä ja kaipasin seuraa, niin Leevi näki sen mahdollisuutena sanoa, että no jos kerran olet huonoa seuraa tänään, niin miksi hänen pitäisi tulla? Että nostapas nyt Amia vähän panoksia, niin ehkä voinkin saada hänestä seuraa. Ja se kun palattiin yhteen Jaskan kanssa, niin se meni jotenkin niin, että hän oli ihan puutteessa ja oikeastaan sanoi, että kun hän lähtee sieltä minun luotani, hän menee baariin iskemään jonkun. Ja sitten minä koin, että jos minä viettelen hänet ja saan hänet ymmärtämään että hän saa minultakin, niin sitten hän ei lähde, eikä mene baariin, eikä iske ketään muuta, joten meidän suhde voi mahdollisesti vielä jatkua, vaikka siinä vaiheessa olisin halunnut, että hän olisi ottanut jotain vastuuta siitä, millä tavalla oli jättänyt minut.

Tosi ikävä myöntää näitä juttuja, koska kai olisin aina halunnut nähdä itseni siinä viettelijän roolissa. Että minä olin sellainen vahva ja modernin seksuaalinen nainen, joka kykenee suhtautumaan seksiin ihan samalla lailla kuin miehetkin. Mutta silloin kun oltiin Leevin kämpällä silloin joskus minä ja Jaska ei oltu vielä virallisesti alettu seurustella sen seksisuhteen loppumisen jälkeen, niin kun sitten Leevin kanssa suudeltiin ja vähän vaatteitakin lähti pois, ja selkeästi homma oli johtamassa seksiin, mutta sitten minulle tuli yhtäkkinen stoppi mielessä vastaan, enkä pystynyt jatkamaan ja miten Leevi suuttui ja sanoi, että soittaa sitten Alisalle.

Niin nykyäänkin, jos kuvittelen mielessäni jotain seksisävytteistä jonkun tutun miehen kanssa, niin pidän edelleen erittäin todennäköisenä, että menisin samalla lailla lukkoon. Kaikki ne kuvitelmat menevät samalla lailla, vähän niin kun romanttisissa leffoissa: ensin suudellaan ja sitten ollaankin ihan intohimon pyörteissä ja sanaakaan sanomatta päädytään panemaan. Kun kuvittelen sitä omalle kohdalleni, siinä on jotain vaikeaa ja jotain jopa hieman vastenmielistä. Tällä viikolla olen miettinyt, että ehkä olen ajatellut seksin sittenkin kaiken aikaa ihan väärin. Tai tiedän, että joillekin seksi on vain seksiä, eikä heillä ole ongelmia iskeä jotain tuntematonta vaikka baarista. Ja se on ihan fine ja kai itsekin haluaisin olla samanlainen, koska tuntuu, että tämä minun suhtautumiseni on jotenkin vanhanaikaista ja ylisiveellistä ja ties mitä muuta mitä en haluaisi olla.

Mutta ehkä ennen kuin seuraavan kerran yritän aloittaa mitään suhdetta, yritän ensin kokeilla sitä, että josko pystyisin luottamaan tähän toiseen ihmiseen. Mietin, että ehkä se suhde Jaskan kanssa oli sitä minun pakonomaista yritystäni olla vain normaali. Se on selkeästi ollut kaiken trauman ja masennuksen keskelläkin aina keskeinen osa minua: takerrun täysillä johonkin normaaliin, vaikka työhön tai opiskelupaikkaan, ja teen kaikkeni, jotta pystyisin suoriutumaan siitä niin kuin "normaali" ihminen pystyisi, joku sellainen, jolla ei ole minun taustaani. Ja minä olen ollut siinä aina ihan hyvä. Olen pystynyt näyttelemään normaalia elämää aika kunnioitettavasti, vaikka pääni sisällä se ei olisikaan tuntunut yhtään siltä. Mutta ehkä nyt minun pitäisi miettiä myös sitä, miltä se minun pääni sisällä tuntuu?

Sen sijaan, että olisin moderni ja upea ja itsevarma nainen niin kuin Xena, saatankin olla sisäisesti epävarma ja ujo. Ja pelokas. Ja minua on satutettu, minua on kaltoinkohdeltu ja se on jättänyt minuun arvet (kirjaimellisestikin), eikä se, että yritän pakottaa mieleni vahvaksi ja kieltää sen, että nämä asiat vaikuttavat edelleen siihen miten koen asiat ei muuta sitä todellisuutta kuitenkaan miksikään.

Minun täytyisi siis ihan oman itseni vuoksi opetella luomaan oikeanlaisia suhteita ihmisiin. Luottaa ihmisiin sen sijaan, että luottaisin siihen, että pystyn puolustamaan itseäni, jos he hyökkäisivät kimppuuni. Edes niihin hyviin ihmisiin. En tiedä tietenkään yhtään, miten se tehdään. Pitää varmaan puhua asiasta terapiassa. Tai en tiedä, enkä tämä kaikki tuntuu huomenna taas joltain yliampuvalta kyökkipsykologialta.

Niin joo, ja haluan vielä sen sanoa ihan irrallisena kommenttina, että Lester on ollut ihan kiva tällä viikolla. Edelleen hieman etäinen, mutta olen ollut ylireagoimatta siihen. Mutta aina kun nähdään, niin hän kysyy minulta jotain. Hän voisi olla vain hiljaa, eikä se olisi epäsopivaa, mutta nyt hän on ottanut vähän enemmän aktiivista roolia siinä, että vuorovaikuttaa minun kanssani. Kysyy, että saitko ne kaikki kotitehtävät tehtyä? Ai onko tuo sun moniste siltä toiselta kurssilta, kun näyttää ihan tutulta? Ai sulla on joku ongelma, jos haluat, niin mä voin katsoa sitä, josko osaisin auttaa? No edelleenkään hän ei aina moikaa, kun lähtee, mutta en minäkään tee sitä aina hänelle. Mutta ehkä pikku hiljaa asiat etenee, ihan siis neutraalissa mielessäkin, että pystytään puhumaan toisillemme niin kuin normaalit ihmiset, jotka tuntevat toisensa. Se on kiva ajatus. Kiva ja viaton. Ei kai ole liikaa, jos toivon sellaista?