NN-minitse.png

 

Kuva on aika huonolaatuinen ja kohde näyttää livenä törkeän paljon paremmalta, mutta siinä se kuitenkin on. NN. Tai hänen oma näkemys itsestään. En koe, että rikon kenenkään oikeuksia liittämällä kuvan tähän, koska en kuitenkaan väitä sitä omakseni tai yritä hyötyä sillä mitenkään enkä mainitse henkilön nimeä ja sitä paitsi se on vapaasti nähtävissä meidän koulun yhdessä vitriinissä, joten tuo teos on ihan julkinen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

                                

Mutta siinä hän on. NN on itse tehnyt tuon ja se kuvastaa häntä itseään, joten eikö voisi sanoa, että tuo kertoo teille jopa paremmin, millainen hän on, kuin jotkut häntä muistuttavat kuvat Tuomas Holopaisesta? Kyseessä on siis... No, tavaroista koottu kokonaisuus. NN:n kokonaisuuteen kuuluu siis (selvennykseksi, jos kuvasta ei näe) joku bändihuivi (taustalla), hänen suunnittelemansa pinssi, jolla hän voitti jonkun piirustuskilpailun yläasteella (vasemmalla ylhäällä), kaksi lyijykynää (huiviin teipattuna nuken oikealla puolella), pääkallo (alhaalla) ja nukke, johon on lisätty piirtämällä vähän jotain.

 

Okei, tuo ei kerro paljon niistä hänen piirustustaidoistaan, joita olen ylistänyt. Paitsi tuo lintu, joka on piirretty tuon nuken rintaan. Sitä ei voi suurentaa niin että se pysyisi selkeänä, mutta sanon vain, että se on törkeän mahtava ja yksityiskohtainen ja todennäköisesti (mitä minä yhtään NN:ää tunnen) piirretty nukkeen suoraan mustekynällä.

 

Varmaan tuostakin voisi väsätä itsekseen jonkun kuva-analyysin. Tietysti minä heti kuullessani, että se oli NN:n (kuulin sen Nanilta: hän oli puolestaan kuullut sen kuvaamataidon tunnillaan, kun se opettaja oli selittänyt noista töistä heidän luokalleen), etsin tuosta joitain merkkejä siitä, että hän todella olisi jotain, mitä minä olen nähnyt hänen olevan, mutta mitä hän ei kauheasti muuten tuo esille. Voi tietysti johtua taas kerran minun subjektiivisesta tulkintatavastani, mutta tuossa näkyy sellaisia asioita. Kaikki on tosin tulkinnanvaraista, mutta kuitenkin.

 

Minä periaatteessa rakastan tuota lintua tuon nuken rinnassa. Paitsi että se on niin törkeän hienosti piirretty, että minua harmittaa, kun en itse osaa piirtää noin, niin myös se on selkeästi jotain, minkä tulkitsen niin, että voin samaistua siihen aivan törkeästi. Lintu rinnassa – ehkä hänkin on ennen kaikkea vapaa. Tuota olisi niin hieno tulkita, mutta ärsyttää, kun en tiedä, mitä NN on itse ajatellut tehdessään tuota. Nuo oudot piirrokset ranteissa ja nilkoissa... Tai mitä hittoa tuo pääkallo (vielä väärän kokoinenkin) tekee tuossa. Kasvot näyttävät ainakin kauhean surullisilta. Enpä tiedä...

 

Mutta sitten tähän päivään. Minusta tuntuu, että neiti EH alkaa pikkuhiljaa tajuta jotain. Minä en ole mitenkään tarkoittanut sitä, vaan lähinnä olen kohdistanut kaiken mustasukkaisuuteni NN:ään. Olen kuitenkin pitänyt neiti EH:ta silmällä äärimmäisen tarkkaan (stalkkaan häntä melkein enemmän kuin NN:ää), jotta tietäisin, missä hän on ja puhuuko hän NN:n kanssa tai näyttääkö, että hän tuntisi NN:ää kohtaan jotain. En kylläkään tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen asia. Toisaalta en ole koskaan tullut kauhean hyvin toimeen hänen kanssaan, mutta toisaalta hän voisi rajoittaa edes hieman sitä NN:n ahdistelua, jos ajattelisi, että NN:n perässä on tosissaan joku. Emt.

 

Jotenkin olin tänään taas melko rento. Lopulta. Eilen illalla tuntui tosin siltä, että teki mieli purskahtaa vain itkuun ja paiskoa tavaroita. Tuntui, että en minä voi tehdä mitään, en minä pysty, en minä ehkä edes halua. Paitsi että joka päivä, kun tulen koulusta, tunnen oloni lannistuneeksi, koska NN-tilanne ei ole edennyt mitenkään, niin sitten kun ajattelen sitäkin, miten paljon olen puhunut NN:stä täällä... Miten paljon olen puhunut NN:stä Nanillekin... Tuntuu melkein kuin että jos minusta ja NN:stä ei tule mitään, niin minä petän kaikki, joille olen koskaan edes maininnut NN:stä. Sanotaanko, että se ei mitenkään lievitä tuota stressiä.

 

Välillä minusta tuntuu siltäkin, että jos minusta tuntuu, että NN:n kanssa menee jotenkin huonosti, minä en uskalla sanoa sitä mitään yhtään kenellekään. Ja sitten joskus, kun ajattelen sitä, miten aika on kulumassa vähiin... Joskus tulee sitten kauhean voimakkaana se olo, että minun on pakko tehdä jotain, minun on pakko tehdä jotain, minun on pakko tehdä jotain. Eikä vain itseni takia, vaan joskus tuntuu myös siltä, että minun pitäisi tehdä jotain pelkästään muiden takia. Nan on onneksi ymmärtäväinen tämän minun nykyisen asenteeni suhteen. En ole varma, olenko viitannut siitä hänelle jotenkin vai onko hän jotenkin aistinut sen minusta, mutta kun ennen Nan sanoi (painostavan kuuloisesti) "no, vielä on aikaa", niin nykyisin, kun minä ilmoitan jäljellä olevien päivien määrän, niin Nan sanoo: "Niin siis hyväähyväähyvää aikaa, onhan sen jälkeen vielä neljä kuukautta."

 

Minua joskus ärsyttää koko NN-juttu kauhean tolkuttomasti. Tänäänkin aamupäivällä minä vain istuin penkillä ja kiristelin hampaitani, kun olin ärsyyntynyt. Ei, NN ei tehnyt mitään, mutta minua ärsytti kaikki häneen liittyvä. Miksi hitossa sen piti olla niin monimutkaista? Miksi hitossa minun piti ottaa kauhea stressi hänestä? Miksi hitossa minusta tuntuu välillä siltä, että mitä enemmän kukaan yrittää saada minua lähemmäs NN:ää, sitä kauemmas minä vetäydyn?

 

Tänään sitten tunsin itseni kuitenkin sen verran itsevarmaksi, että tein pitkästä aikaa NN:lle helpoksi katsoa minua silmiin. Eikä hän katsonut. Prkl. Voisi olla nolona nyt, mutta en ole, vaan melkeinpä vielä itsevarmempi. On outoa, joo. Tiedän, että kun selitän siitä tässä, niin saatte siitä varmaan kauhean negatiivisen kuvan. Mutta se ei ollut negatiivinen tilanne. NN:n reaktio ei ollut negatiivinen. Joo, subjektiivisuutta ja tulkitsemista, mutta niin se vain on. Piste. En osaa selittää sitä, niin kuin en osaa selittää paljon mitään muutakaan minun ja NN:n väliltä. Mutta jotain on. Minä tiedän.

 

Joo, se on minustakin kummaa, että kun ei varsinaisesti edes tapahdu mitään, vaan minä Nanin kanssani jutellessani käänsin vain pääni (omasta mielestäni ainakin hyvin luonnollisesti, sillä teen sitä suunnilleen jokaisen ohikulkevan ihmisen kanssa) ja katsoin NN:ää kasvoihin. Eikä tyyppi edes katsonut takaisin. Joo, ja heti kun NN oli kävellyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle, niin Nan kysyi salamannopeasti: "Katsoiko?" Sanoin, että ei, mutta Nan sanoi, että hänestä näytti kuin NN olisi vilkaissut ihan hieman syrjäsilmällä. Piristysyritys tai ei, niin ei sillä ollut kauheasti vaikutusta.

 

Mutta kuitenkin. Tuo sai minut heti paremmalle tuulelle. Siis tuo NN:n katsominen ja se, miten hän ei katsonut takaisin, ei Nanin kommentti. Älytöntä ja epäloogista, mutta minkäs teet. Olen aiemminkin miettinyt tätä. Silloin en päässyt mihinkään varmaan tulokseen, mutta arvelin, että se saattaisi olla se, että minä olen kuitenkin kauhean aktiivinen ihminen. Tai siis, mitä hauskaa siinä on, jos toinen katsoo sinua niin usein, että voit itse valita, koska katsot häntä takaisin? No okei, se on ihan kivaa ja tulee erityinen olo, mutta minua se loppujen lopuksi alkaa ärsyttää. Siis, koska minä itse en voi tehdä mitään, vaan olen pelkkä kohde. Tai silleen. Mutta kun itse tekee, mutta toinen ei heti reagoi täsmälleen halutulla tavalla, niin sitten sen voi tehdä uudestaan.

 

Sarjassamme Amian oudot piirteet. Mutta tuo on niin huippua. Nytkin hykertelen itsekseni miettiessäni sitä, mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä huomenna. Ei, en lupaa tehdä mitään. Tuollaiset teot tulee fiiliksellä. Tuokin, mitä tein tänään (siis huh huh, käänsin vähän päätäni?) tuli vain yhtäkkiä mieleeni ja tein sen ajattelematta sen enempää. Tuo fiilis on huippu. Minä vihaan kaikkea, että on pakko tehdä jotain. Tuollaisessa se ei vain toimi. Jos yritän pakottaa itseni tekemään yhtään mitään, niin minä en vain tee sitä. Se ärsyttää. Rimpuilen itseäni vastaan. Sama sitten kaikessa muussakin pakossa. En ole tehokas. En saa itsestäni irti mitään, kun minua ärsyttää. Kaikki läksyt ja kaikki... Jos äiti kysyy, olenko tehnyt jo läksyt, enkä ole, niin en teekään. Ei huvita yhtään, vaan ärsyttää. Mutta jos hän ei kysy, niin saatan hyvinkin yhtäkkiä ajatella, että voisipas tehdä vähän läksyjä nyt vaihteeksi.

 

On rento ja positiivinen olo. En stressaa NN-tilanteesta. Sillä minä en ainakaan saa sitä eteenpäin. Jotenkin kumman itsevarma olo. Minä en tiedä, miten nämä asiat hoituvat. Mutta sen minä tiedän, miten minä en halua niitä hoitaa. Amia is breaking free. Taas. Minä olen ollut ihan kahlehdittu tämän asian stressaamisen takia ja kun on ollut kaikki suunnitelmat ja kaikki paineet ja kaikki itsensä pakottamiset ja kaikki.

 

Mutta nyt minä olen niistä vapaa. Jos NN kuvaa vapautta tuolla nuken rintaan piirtämällä linnulla, hän onnistuu siinä melkein täydellisesti. Vapaus tuntuu rinnassa. Kun on tuntee olonsa vangituksi, olo on kuin veden alla. Ei saa hengitettyä. Vesi painaa ympäriltä ja olo on hyvin epämukava. Mutta kun pääsee vapaaksi, se on kuin syöksyisi vedestä ilmaan ja vetäisi keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Tuntuu siltä, että voisi lentää lintuna minne tahansa.

 

Olo on ihan ihmeellisen huojentunut ja hyvä ja vahva ja itsevarma ja onnellinen. Vapaa! Vapaa! Vapaa!